Tässäkö se elämä sitten oli
Olen 40v mies ja tullut elämässäni nyt siihen pisteeseen että…. mitä nyt? Edessä häämöttää umpikuja josta ei tunnu olevan poispääsyä.
Koulussa olin luokallani se syrjitty ja koulunkäynti lipsahti 7-luokasta alkaen lintsaamiseen. Itsetuntoni oli muutenkin heikko ja kärsin tietynasteisesta sosiaalifobiasta, tämä johti siihen että lopetin koulun kesken.
Sain jonkin onnettoman työpaikan samantien, se oli määräaikainen ja tuota iloa kesti noin vuoden. Sosiaalifobiani paheni ja se vähäinen itsetunnon jämä joka oli jäljellä, katosi. Tuosta on nyt aikaa yli kaksikymmentä vuotta ja tässä ollaan.
Minut laitettiin työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 2000, siitä asti olen elänyt vailla tarkoitusta tai päämäärää elämässäni, 700 euron kuukausituloilla joista ei ruoan, vaatteiden, lääkkeiden yms. jälkeen jää yhtään mitään.
Minusta on tullut väkisinkin uskomattoman katkera. Kaikki tuttavani ovat elämässään menestyneitä. Joku on toimitusjohtaja, toinen hammaslääkäri, kolmannella on menestyvä yritys jne. Jokainen tienaa tuhansia euroja kuukaudessa, heillä on varaa pitää autoa, asua kauniissa taloissa ja jokaisella on ihana vaimo. Minulla ei ole yhtään mitään muuta kuin katkeruus seuranani.
On ihmisiä jotka eivät halua töihin ja jotka ovat suoraan sanoen laiskoja. Minulla taas ei koskaan ole ollut niitä samoja mahdollisuuksia kuin muilla, kyse ei ole siitä ettenkö olisi halunnut. Olen päässyt tuosta sosiaalifobiasta iän myötä hieman voiton puolelle mutta edelleen koen hirveitä suorituspaineita enkä pysty ottamaan suurta vastuuta tms. Pystyn kyllä hoitamaan päivittäiset asiani mutta jos joudun johonkin porukkaan oikein kunnolla syynättäväksi, menen ihan lukkoon ja annan itsestäni hermostuneen ja yksinkertaisen vaikutelman.
Ei kai se elämä voi olla tässä? Mietin elänkö koko loppuelämäni ilman kunnon harrastuksia (joihin ei ole varaa), yhteiskunnan maksaman eläkkeen turvin kituuttamalla (700 eur/kk) ja itseäni häveten. Olen varmasti kaikkien tuttujeni mielestä vastenmielisin luuseri jonka tuntevat.
Olisiko mitään ideoita, jotain sellaista työtä mihin voisin päästä ilman peruskoulun päättötodistusta? Sellaista jossa ei tarvi olla suurien ihmismäärien kanssa koko ajan tekemisissä? Tai kenties jotain johon pääsisi jonkin lyhyen koulutusjakson jälkeen (vai onko tuo päättötodistuksen puute totaalinen este)?
Pelkään myös että jos jotain tuollaista tarjoutuisi, eikä se oikein sujuisi, niin onko vaikeaa saada eläkettäni takaisin vai joudunko seuraavaksi taistelemaan siitä jos arvelevat että voisin pystyä edes johonkin.
Minulle on ehdotettu esim. henkilökohtaisen avustajan hommaa mutta en usko että voisin työkseni hoitaa jonkun muun asioita kun saan hädin tuskin hoidettua omianikaan. Minulla ei myöskään ole se kaikkein pisin pinna, varsinkaan lapsia en voi sietää.
Jos joku muu on ollut vastaavassa tilanteessa, olisi mielenkiintoista kuulla miten siitä pääsitte eteenpäin, vai pääsittekö. Vetää mielen mustaksi ajatella että elän minimituloilla koko loppuikäni ja kaikki ovet ovat edessäni kiinni, koskaan ei ole senttiäkään mihinkään eikä mitään mahdollisuuksia elää niin kuin muut ihmiset.
Tuntuu koko elämä ihan yhdentekevältä.
Itse ajattelen, että epätoivoisina aikoina tekeminen on rahaa tärkeämpää. Tekeminen vie eteenpäin, jumittuminen ei mihinkään. Puutarhanhoito/parvekepuutarhanhoito on tylsyyden (ja köyhyyden) kausina saanut aikaan tunteen, että elämä voittaa. Voisitko sinä tehdä jotain käsilläsi? Ei tarvitse olla tosi hyvä lähtökohtaisesti, voi oppia.
Tai voisitko aloittaa vähän päivätyötä kevyemmin esim. vapaaehtoistyöllä? Googlaa vaikka, mitä SPR:n sivuilta löytyy. Olisiko sinusta vanhuksen tai maahanmuuttajan kaveriksi? Itselläni ainakin kahdenkeskinen toimeen tuleminen on helpompaa kuin isossa ryhmässä. Ja ainakin kokemukseni mukaan vanhukset ja maahanmuuttajat ovat kiitollista porukkaa. Pienet asiat, kuten kävelyllä käyminen, kirjan tai lehden lukeminen tai jossain hauskassa/kauniissa/mielenkiintoisessa paikassa käyminen, ovat kivampia kaksin kuin yksin. Lisäksi se on ihan tutkittu juttu, että toisten auttaminen lisää omaa onnellisuutta.
Jos pokkaa ja seikkailumieltä riittää, voi toki kävellä Varamiespalvelu-tyyppiseen yritykseen ja tehdä siellä reilusti pätkätöitä. Toki siinä joutuu vähän paperien kanssa räpläämään, mutta saa tehdä töitä, mikä on jumittumista parempaa. Hyvällä tuurilla sieltä voi irrota jotain pidempää.
Ja lopuksi: Oletko oikeasti sitä mieltä, että menestystä voi mitata vain ulkoisilla mittapuilla? Kumpi on tärkeämpää sisäisen vai ulkoisen elämän rikkaus?
Tällaista tuli mieleen. Hyvää jatkoa! 🌻🙂🌻
Elämä on tärkeä, ja olet hyvä uniikki itsesi. Esim. Lääkäritkin voivat auttaa sinua ongelmissasi. Ja löydät varmasti ystäviä, ja kyllä sen mielestäni pitää jokaisella olla itsetuntoa. Hakeudu apuun, älä jää masennukseen!🙂🌻
Hei!
Kertomuksesi mukaan olit luokallasi se syrjitty. Sen roolin voi saada ihan kuka vaan riippumatta siitä, mitä vanhemp ovat tienaanneet. En tietystikään tiedä, miksi kärsit sosiaalisesta fobiasta, mutta osasyy voi olla varmaan siinä, että olit jo noin varhain se jota ei otettu joukkoon, ja itsetuntosi varmaan vaurioitui jo silloin sosiaalisesti, koska ryhmä viesti sinulle, että et ole tervetullut joukkoon. Aina löytyy se syy, miksi ei oteta jotain joukkoon. Mutta johtaako sen pohdiskelu sitten mihinkään? Et voi saamallesi huonolle kohtelulle mitään, mutta juuri siksi ei kannata luovuttaa. Lapsihan etsii kavereita, eikä mieti mitä joku tienaa. Älä vertaile itseäsi nykyisiin tuttuihisi. Se miksi he ovat menestyneempiä, johtuu osittain varmaan siitä, että he eivät kokeneet samaa. Eivät he voi ymmärtää sinua siksi. En tiedä miten tilanne ratkeaa, mutta ei se, mitä ihminen tienaa tai mikä titteli hänellä on tee omasta mielestäni ihmisestä kuitenkaan loppujen lopuksi yhtään sen parempaa ihmistä. Ei elämää kuitenkaan voi rakentaa pelkän työidentiteetin varaan.
Olen ollut tuolla pikkueläkkeellä jo pitkään, vaikka ehdinkin tehdä töitäkin ihan tuolta 16v asti tuonne 40v, niin silti eläkkeeni oli tosi pieni, jota ihmettelin ja yritin oikaista mutta eipä siinä mikään auttanut. Eli vaikka töitä olin tehnyt niin eipä se eläke kovin suuri ollutkaan, se siitä. Pakko oli alkaa keksiä muuta tekemistä ja tienaamista. Esim. eläkkeellä oleva voi tienata vähän, mutta silloin asumistuki pienenee tai loppuu, joten sekään ei käynyt. Olen sitten vapaaehtoistyössä ollut mukana, siinä saa ainakin olla toisten kans tekemisissä. Leipäjonokin on tullut koettua, pahimpina aikoina.
Sitten on nämä kristilliset yhteisöt joiden kursseille tai muuhun voi päästä ilmaiseksi, kun anoo sitä. Itse olen ollut viikon leirillä melkein ilmaiseksi, kun olen uskossa niin se kävi minulle.
Vertaileminen toisiin on kyllä pahasta, ei kannata sitä harrastaa. Tulee kyllä nin paha mieli ja häpeä ja syyllisyys. Ihmiset on aika pahoja suustaan kun sille päälle sattuvat. Jotenkin tuntuu että kostetaan oma pahamieli toiseen vielä heikommassa asemassa olevaan.
Nyt kerään pantteja tienlaidoista, teen kaikenlaista pikkutouhua, askartelen kaikenlaista mitä sitten myyn muille myyjäisissä tai kirpparilla. kaikkea on yritettävä ja siinä se aika kuluu eikä ehdi miettiä miten on epäonnistunut. Luonnosta saa vaikka mitä materiaalia kaikenlaisiin tekemisiin. Ja marjanpoiminta on yksi tulonlähde, tosin siihen tarvitaan joko pyörä tai auto.
Eihän se raha tuo onnea vaan mukava tekeminen ja muut ihmiset, varsinkin jos ovat samankaltaisia ja saa tukea ja ymmärrystä muilta.
Nuo pätkätyöt, esim. varamiespalvelu. Niitäkin on joskus tullut kyseltyä, edes niihin ei pääse tuosta vaan ilman minkäänlaista työkokemusta tai papereita. Niillä on hakijoita niin paljon ettei ne tälläistä luuseria huomioi mitenkään, enhän edes osaa oikeastaan yhtään mitään. Lisäksi noissa on usein oletuksena se että omistat auton ja pääset liikkumaan minne tahansa pienellä varoitusajalla.
"Ja lopuksi: Oletko oikeasti sitä mieltä, että menestystä voi mitata vain ulkoisilla mittapuilla?
Kumpi on tärkeämpää sisäisen vai ulkoisen elämän rikkaus?"
Tiedän ettei saisi olla katkera ja ettei elämää voi mitata vain taloudellisella menestyksellä. Mutta siinäpä se, ilman rahaa et tee oikeastaan yhtään mitään.
Harrastukset maksavat, en voi koskaan matkustella ja nähdä mitään uusia paikkoja, en voi mennä mihinkään kun rahat riittävät hädin tuskin ruokaan ja vaatteisiin. Samaan aikaan muut ihmiset käyvät töissä, elävät parisuhteessa, matkustavat, syövät terveellisesti ja monipuolisesti ja NAUTTIVAT elämästään. Minun elämääni ei nautintoa ole siunaantunut, saa koko elämän tuntumaan tarpeettomalta, tyhjältä ja yhdentekevältä. Olen ikuinen luuseri ja ulkopuolinen.
Valitettavasti tuo sisäinen rikkaus ei elätä, eikä tuo rahaa jolla elää.
Vapaaehtoistyöt joita ehdotettiin eivät myöskään ongelmaan tuo valoa, ne eivät tuo leipää pöytään eivätkä korjaa talouttani. Lisäksi kun asun pienellä paikkakunnalla, eihän täältä edes pääse mihinkään ilman autoa, jota minulla ei ole varaa omistaa.
Juttelin tästä erään tuttavani kanssa ja ideat olivat sitä luokkaa heti että "koita päästä johonkin vaikka
kouluun tai sairaalaan atk-vastaavaksi". Tuollaiset ihmiset eivät kerta kaikkiaan voi ymmärtää mistä on kyse. Kun oma elämä on kunnossa ja hyvä koulutus, ollaan täysin irtauduttu siitä todellisuudesta että jos sinulla ei ole papereita, koulutusta tai muutakaan, et tule koskaan pääsemään tuollaisiin hommiin. Voisit yhtä hyvin hakea vaikka NASAlle töihin, lopputulos olisi täysin sama. On helppoa ehdotella tuollaisia jos itsellä on kaikki ovet auki, minulle ne ovat kiinni ja pelkäänpä että pysyvästi.
Taisin löytää ratkaisun ainakin yhteen ongelmaan ihan itse.
http://www.nettiperuskoulu.fi/
Jos oikein ymmärsin niin tuota kautta saisin kotona opiskellen peruskoulun päättötodistuksen joka minulta puuttuu.
Kai tuo vastaa sitä samaa kuin olisin aikanaan koulusta saanut, vai ymmärsinkö väärin? Kellään kokemusta tuosta tai jos olisi suositella jotain vastaavaa?
Hei!
Aloin kirjoittaa sinulle kun haluan sanoa sinulle että olet arvokas ihminen sellaisenaan vaikket työssä käykään. Itse olen tehnyt henkilökohtaisen avustajan hommia mutta lopulta sekosin ja olen nyt sairauslomalla. Päiväni ovat erittäin raskaita kun ahdistusta on niin paljon. Olen asettanut itselleni tavoitteen pärjätä avohoidossa. Olen minä sairaalassakin ollut, en kokenut sitä oikein hyväksi. Kotona minua rakastetaan. Minulle on vaikeaa hyväksyä että opiskelin melkein valmiiksi mutta päättötyö jäi tekemättä jännittämisen takia. Tuo asia minun pitäisi pystyä hyväksymään jotta voisin jatkaa eteenpäin. Minulla on paljon asiaan liittyviä pakkoajatuksia jotka ovat raskaita. Kirjoittele edelleen kuulumisia tälle palstalle, minä ainakin luen ja voin vastata sinulle. Kovin kummoisia neuvoja en osaa antaa, totta on että ilman päästötodistusta on vaikea päästä minnekään. Ja sekin on totta että rahan puute kaventaa mahdollisuuksia tehdä mitään. Itse rukoilen paljon ja olen pyytänyt muitakin rukoilemaan puolestani. En tiedä mitä tekisin ilman Jumalaa. Kirkkoon en ole jaksanut itsekseni lähteä, olin kirkossa viimeksi sukulaisten kanssa. Nautin Herran Pyhän Ehtoollisen siellä.
Kirjoittele tosiaan kuulumisiasi!
df73 kirjoitti 20.8.2013 11:17
Taisin löytää ratkaisun ainakin yhteen ongelmaan ihan itse.
http://www.nettiperuskoulu.fi/
Jos oikein ymmärsin niin tuota kautta saisin kotona opiskellen peruskoulun päättötodistuksen joka minulta puuttuu.
Kai tuo vastaa sitä samaa kuin olisin aikanaan koulusta saanut, vai ymmärsinkö väärin? Kellään kokemusta tuosta tai jos olisi suositella jotain vastaavaa?
Kyllä vastaa samaa kuin olisit käynyt peruskoulun.
Ja jos oikein innostunut voit vaikka suorittaa sitten nettilukion.
Itsekin opiskelin paljon netin kautta mutta siinä pitää olla itselleen tiukkana ettei tule lintsattua.
Onnea opiskeluun.