Olen nainen, joka ei johdonmukaisesti osaa tuoda itseänsä esiin, vaan aina kun pitäisi puhua itsestään alkaa sekoilla, kiertää kehää, ja hyppiä asioista toisiin. Olen kärsinyt tuosta tavastani jo kauhean kauan, enkä keksi miksi uskoutuminen on minulle niin kauhean vaikeata. Ymmärrän itse, etteivät juttuni suju tarpeideni mukaisesti, mutta en voisi kuvitella avautuvani kuin kukkanen auringonpaisteessa. Minulla on ollut paljon mielikuvituksettomia aikoja, jolloin en voisi kuvitellakaan pystyväni puhumaan itsestäni kenenkään kanssa, saati sitten kirjoittamaan mitään itsestäni. Olen kuin kelohonka, joka ei kehitä mitään kasvua ajatuksilleen ja seisoo paikallaan hamaan tulevaan, joskus ajattelen olevani kuin olisin seissyt liian kauan ja katunut nurin ajan saatossa. Kukaan ei ymmärrä minua oikein, koska kuvailemani minä on pelkkää mielikuvitusta, ei sillä ole edes väliä.
Kun olen yrittänyt avautua itsestäni olen huomannut, etten kyennyt siihen taaskaan, ja aina ovat samat asiat tehneet elämäni kurjaksi aikaansaannokseksi.
Kumpa löytäisin sanat joita turhaan yritän tavoittaa, ja pääsisin alkuun avautumisessa. Saisimpa edes kerran kunnollisesti kerrottua millaista elämää olen viettänyt kuvitelmissa, ja muutenkin miltä minusta on tuntunut, kun olen tullut ymmärretyksi aivan kun olisin ilmaa, jolla ei ole merkitystä ollenkaan, siihen pystyvät monet muutkin, mutta he eivät kärsi siitä syystä omantunnon kanssa mystisiä mytologisia krapuloita, siitä syystä etteivät osaa luottaa tunteisiinsa, pelkoihinsa, ja ajattomaan anteeksi antoonsa.