Siitä on reilut kaksi vuotta, kun viimeksi täällä Tukinetissä olin, silloin luulin, että asiat ovat menossa parempaan suuntaan ja nyt vasta se elämä alkaa. Ulkoisesesti olen päässyt opiskelemaan, minulla on jonkinlaisia koulutovereita ja tällä hetkellä olen vielä työharjoittelupaikassa, joka jossain määrin nappaa näin ammatillisessa mielessä. Yhteiskunnan silmissä olen noussut syrjäytyneestä persaukiseksi opiskelijaksi, mutta voiko sitä olla tervehenkinen opiskelija, jos kaikki ne ongelmat ovat silti sinun sisälläsi. Minä voisin teeskennellä, että olen henkisellä tasolla mennyt eteenpäin, mutta todellisuudessa olen se sama surullinen kaveri kuin ennenkin. Minulla ei ole edelleenkään minkäänlaista sosiaalista elämää koulun ulkopuolella, vihaan itseäni ja kaiken lisäksi valehtelen edelleen muille olevani jotain aivan muuta. Se on tavallaan hauskaa katsoa oman elämäni ohjaajana, kun minä oman elämäni näyttelijä esittää jotain täysin totuudesta irrallista näytelmää muille ihmisille. Kaikki tämä vain sen vuoksi, että en pystyisi päästämään ketään lähelleni tuntemaan todellista minääni. Noh, ainakin sitä saa pidettyä etäisyyttä muihin, että ei varmasti tarvitse pettyä minkään valtakunnan ihmissuhteissa.

Tavallaan olen onnistunut yllättämään itseni, että menin opiskelemaan sosionomiksi, vaikka syvällä sisälläni tiesin, että minun psyykkeeni ei kestä tätä työtä tai edes omaa itseäni. Tavallaan on kiehtovaa katsoa, kuinka kauan tämä fasaadi kestää ja milloin tutor-opettajani tai muut opiskelijatoverit huomaavat jotain erikoista allekirjoittanen henkisestä tilasta. Perverssiä, tiedän, mutta tämä on jotenkin niin kiehtovaa seurattavaa. Ihan kuin tämä olisi jonkinlaista peliä, jossa minun tehtävänäni on peittää kaikki todellinen ja muiden pitää löytää jonkinlainen todellinen tarttumapinta omaan henkiseen tilaani. Minä tiedän, että nämä tulevat sen löytämään, tehdessäni sen ratkaisevan virheen, mutta tämä kissan ja hiiren välinen ajojahti on jotenkin äärimäisen herkullinen tilanne. Ehkä tämä on se pelkäämäni hulluuden manifesti, se todellisen järjettömyyden ilmenemismuoto. Ehkä hulluus ei tarvitse päässä kuuluvia ääniä, vaan jotain huomattavasti hienovaraisempia ilmenemismuotoja.

Olen myös huomannut olevani passiivis-agressiivinen sellainen ihmisiä kohtaan, jotka kyllä tarkoittavat minun parastani, mutta minä itse en heitä voi sietää. Aikaisemmin mainitsin siitä, että en kykene ilmaisemaan tunteitani muuten kuin yksin tai vanhemmilleni, niin tämä on johtanut siihen nykyisessä harjoittelupaikassani siihen, että olen ollut poissa ”sairauksien” takia tai jättänyt aivan tahallani tarvittavat paperit kotiin. Esimerkiksi huomenna ajattelin jatkaa nykyistä sairauslomaani, koska en kerta kaikkiaan pysty kohtaamaan tätä ihmistä. Saan ainakin kolme päivää miettimisaikaa ja harmaita hiuksia tutor-opettajani harmaantuviin hiuksiin. Minä tiedän olevani lapsellinen, mutta kun ei pysty kohtaamaan itseään saati muita, niin oletan ihmisen oireilevan juuri tällä tavalla. Toki puhun vain omasta puolestani. Sääli niitä, jotka joutuvat kanssani asioimaan. He ansaitsisivat kuulla totuuden, vaikka se aluksi sattuisikin.

Yllä olevan perusteella teistä osa pitää minua kusipäänä, joka ei ajattele omien toimiensa seurauksia. Se ei pidä paikkansa, minä tiedän, että minä olen paha ihminen, joka ei edes ansaitse ihmissuhteita. Vaikka minä aiheutankin omalla toiminnallani mielipahaa muille, niin se olen kuitenkin minä joka saa kärsiä tästä kaikesta ainakin henkisellä tasolla. Tätä kirjoittaessani olen itkenyt niitä oikeita pahasta olosta johtuvia kyyneleitä, jotka minusta ovat todellisia. Eivät pelkästään yhden roolin mukanaan tuomia todellisen kaltaisia tuntemuksia oikeista ongelmista.

Ehkä olen myös masentunut, en ole koskaan pystynyt sitä itselleni tunnustamaan, mutta ei tämä jatkuva toivottomuus tai ahdistus voi oikein mitään muutakaan olla. Vaikka välillä tuntuu paremmalta, niin aina se kuitenkin löytää tiensä minun luokseni. Tai sitten olen vain venäläisestä kirjallisuudesta tutun tyyppiesimerkin tarpeettoman ihmisen tyyppiesimerkki. Tosin en ole venäläinen aatelinen, eikä minulla ole rahaa joutilaan elämän rahoittamiseksi, mutta olen tyytymätön itseeni, ryven itsesäälissä, tunnen maailman murjovan minua ja enkä koe löytäväni tarkoitusta omalle elämälleni. Jos en ole tarpeeton ihminen, niin ainakin tunnen sielujen sympatiaa näitä hahmoja kohtaan, koska jollain tasolla tunnen omaavani heidän kanssaan jotain yhteistä. Ollako pelkästään turha vai onko tässä kysessä masennus, siinä on kyllä varsin mielenkiintoinen kysymys.

Oli miten oli, niin tyhjiössä on pelko, se pelko estää minua hakemasta apua, se pelko estää minua olemasta rehellinen. Tekosyy, mutta valitettavasti varsin voimakas sellainen. Ihminen, joka sillä tavalla pelkää itseään, omia tunteitaan tai muiden reaktioita ei voi ymmärtää, miksi tämä tekosyy sinä suustasi päästät. Tämä pelko estää myös lopettamasta koulua kesken, koska minä en pystyisi kohtaamaan minun vanhempiani, veljeäni tai sukulaisiani, jotka ovat kannustaneet minua tekemään jotain elämälleni. Pitäisi olla rohkeutta tuottaa pettymys ja tehdä asioita, jotka ennen kaikkea edistävät omaa terveyttä. Mutta mihin oman elämäni Don Quijote pystyy, kun taisteltavat tuulimyllyt eivät edusta todellisuutta, eikä vierellä ole Sancho Panzaa tuomassa edes jonkinlaista realiteettiä olemassa oleviin ongelmiin.

Ai niin, tässä linkki aikaisempaan ”ketjuuni”: https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=59;mid=47908

En pysty lukemaan muutamaan vuotta nuoremman itseni ajatuksia sanaakaan. Miksiköhän?