Talvi joskus vuosia myöhemmin

Talvi joskus vuosia myöhemmin

Käyttäjä tew aloittanut aikaan 04.02.2013 klo 03:25 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä tew kirjoittanut 04.02.2013 klo 03:25

Siitä on reilut kaksi vuotta, kun viimeksi täällä Tukinetissä olin, silloin luulin, että asiat ovat menossa parempaan suuntaan ja nyt vasta se elämä alkaa. Ulkoisesesti olen päässyt opiskelemaan, minulla on jonkinlaisia koulutovereita ja tällä hetkellä olen vielä työharjoittelupaikassa, joka jossain määrin nappaa näin ammatillisessa mielessä. Yhteiskunnan silmissä olen noussut syrjäytyneestä persaukiseksi opiskelijaksi, mutta voiko sitä olla tervehenkinen opiskelija, jos kaikki ne ongelmat ovat silti sinun sisälläsi. Minä voisin teeskennellä, että olen henkisellä tasolla mennyt eteenpäin, mutta todellisuudessa olen se sama surullinen kaveri kuin ennenkin. Minulla ei ole edelleenkään minkäänlaista sosiaalista elämää koulun ulkopuolella, vihaan itseäni ja kaiken lisäksi valehtelen edelleen muille olevani jotain aivan muuta. Se on tavallaan hauskaa katsoa oman elämäni ohjaajana, kun minä oman elämäni näyttelijä esittää jotain täysin totuudesta irrallista näytelmää muille ihmisille. Kaikki tämä vain sen vuoksi, että en pystyisi päästämään ketään lähelleni tuntemaan todellista minääni. Noh, ainakin sitä saa pidettyä etäisyyttä muihin, että ei varmasti tarvitse pettyä minkään valtakunnan ihmissuhteissa.

Tavallaan olen onnistunut yllättämään itseni, että menin opiskelemaan sosionomiksi, vaikka syvällä sisälläni tiesin, että minun psyykkeeni ei kestä tätä työtä tai edes omaa itseäni. Tavallaan on kiehtovaa katsoa, kuinka kauan tämä fasaadi kestää ja milloin tutor-opettajani tai muut opiskelijatoverit huomaavat jotain erikoista allekirjoittanen henkisestä tilasta. Perverssiä, tiedän, mutta tämä on jotenkin niin kiehtovaa seurattavaa. Ihan kuin tämä olisi jonkinlaista peliä, jossa minun tehtävänäni on peittää kaikki todellinen ja muiden pitää löytää jonkinlainen todellinen tarttumapinta omaan henkiseen tilaani. Minä tiedän, että nämä tulevat sen löytämään, tehdessäni sen ratkaisevan virheen, mutta tämä kissan ja hiiren välinen ajojahti on jotenkin äärimäisen herkullinen tilanne. Ehkä tämä on se pelkäämäni hulluuden manifesti, se todellisen järjettömyyden ilmenemismuoto. Ehkä hulluus ei tarvitse päässä kuuluvia ääniä, vaan jotain huomattavasti hienovaraisempia ilmenemismuotoja.

Olen myös huomannut olevani passiivis-agressiivinen sellainen ihmisiä kohtaan, jotka kyllä tarkoittavat minun parastani, mutta minä itse en heitä voi sietää. Aikaisemmin mainitsin siitä, että en kykene ilmaisemaan tunteitani muuten kuin yksin tai vanhemmilleni, niin tämä on johtanut siihen nykyisessä harjoittelupaikassani siihen, että olen ollut poissa ”sairauksien” takia tai jättänyt aivan tahallani tarvittavat paperit kotiin. Esimerkiksi huomenna ajattelin jatkaa nykyistä sairauslomaani, koska en kerta kaikkiaan pysty kohtaamaan tätä ihmistä. Saan ainakin kolme päivää miettimisaikaa ja harmaita hiuksia tutor-opettajani harmaantuviin hiuksiin. Minä tiedän olevani lapsellinen, mutta kun ei pysty kohtaamaan itseään saati muita, niin oletan ihmisen oireilevan juuri tällä tavalla. Toki puhun vain omasta puolestani. Sääli niitä, jotka joutuvat kanssani asioimaan. He ansaitsisivat kuulla totuuden, vaikka se aluksi sattuisikin.

Yllä olevan perusteella teistä osa pitää minua kusipäänä, joka ei ajattele omien toimiensa seurauksia. Se ei pidä paikkansa, minä tiedän, että minä olen paha ihminen, joka ei edes ansaitse ihmissuhteita. Vaikka minä aiheutankin omalla toiminnallani mielipahaa muille, niin se olen kuitenkin minä joka saa kärsiä tästä kaikesta ainakin henkisellä tasolla. Tätä kirjoittaessani olen itkenyt niitä oikeita pahasta olosta johtuvia kyyneleitä, jotka minusta ovat todellisia. Eivät pelkästään yhden roolin mukanaan tuomia todellisen kaltaisia tuntemuksia oikeista ongelmista.

Ehkä olen myös masentunut, en ole koskaan pystynyt sitä itselleni tunnustamaan, mutta ei tämä jatkuva toivottomuus tai ahdistus voi oikein mitään muutakaan olla. Vaikka välillä tuntuu paremmalta, niin aina se kuitenkin löytää tiensä minun luokseni. Tai sitten olen vain venäläisestä kirjallisuudesta tutun tyyppiesimerkin tarpeettoman ihmisen tyyppiesimerkki. Tosin en ole venäläinen aatelinen, eikä minulla ole rahaa joutilaan elämän rahoittamiseksi, mutta olen tyytymätön itseeni, ryven itsesäälissä, tunnen maailman murjovan minua ja enkä koe löytäväni tarkoitusta omalle elämälleni. Jos en ole tarpeeton ihminen, niin ainakin tunnen sielujen sympatiaa näitä hahmoja kohtaan, koska jollain tasolla tunnen omaavani heidän kanssaan jotain yhteistä. Ollako pelkästään turha vai onko tässä kysessä masennus, siinä on kyllä varsin mielenkiintoinen kysymys.

Oli miten oli, niin tyhjiössä on pelko, se pelko estää minua hakemasta apua, se pelko estää minua olemasta rehellinen. Tekosyy, mutta valitettavasti varsin voimakas sellainen. Ihminen, joka sillä tavalla pelkää itseään, omia tunteitaan tai muiden reaktioita ei voi ymmärtää, miksi tämä tekosyy sinä suustasi päästät. Tämä pelko estää myös lopettamasta koulua kesken, koska minä en pystyisi kohtaamaan minun vanhempiani, veljeäni tai sukulaisiani, jotka ovat kannustaneet minua tekemään jotain elämälleni. Pitäisi olla rohkeutta tuottaa pettymys ja tehdä asioita, jotka ennen kaikkea edistävät omaa terveyttä. Mutta mihin oman elämäni Don Quijote pystyy, kun taisteltavat tuulimyllyt eivät edusta todellisuutta, eikä vierellä ole Sancho Panzaa tuomassa edes jonkinlaista realiteettiä olemassa oleviin ongelmiin.

Ai niin, tässä linkki aikaisempaan ”ketjuuni”: https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=59;mid=47908

En pysty lukemaan muutamaan vuotta nuoremman itseni ajatuksia sanaakaan. Miksiköhän?

Käyttäjä repukka kirjoittanut 04.02.2013 klo 10:21

Surullista, että sulla on noin ikävä sisäinen tilanne. Aika masentuneelta kuulostaa minusta. Tää nyt on ihan intuitiivinen heitto, mutta uskallatko itsekään kohdata itseäsi? Sitä sisintä minääsi? Minä ainakin välillä olen vain tunkenut sitä todellista minuuttani syvemmälle ja piilottanut erilaisten naamioiden alle. Ulkoisesti on näyttänyt siltä, että pärjään ja elämässäni on kaikki hyvin, mutta sisäisesti olen kärsinyt ja sieluun on sattunut. Nyt yritän terapiassa opetella kohtaamaan itseni, hyväksymään itseni ja ehkä jonain päivänä jopa tulemaan itseni kanssa toimeen ja pitämään itsestäni. Oletko ollut terapiassa? Luin vain tuon viimeisimmän viestisi. En jaksanut keskittyä niihin aiempiin. 😳 Onko sinulla muuta hoitoa? Sinulla varmaan on mahdollisuus jonkinlaiseen opiskelijaterveydenhuoltoon? Kannattaisiko hakeutua sinne psykologin juttusille pohtimaan, mitä kannattaisi tehdä tässä tilanteessa. Tuollaista peliä (niin kuin itse sitä kutsut) ei nimittäin jaksa kovin montaa vuotta. Tiedän kokemuksesta. Jossain vaiheessa sitä uupuu ja masentuu väkisinkin ja viimeistään silloin tarvitaan hoitoa. Tietysti mieluummin ennen romahdusta kuin sen jälkeen.

Käyttäjä tew kirjoittanut 05.02.2013 klo 15:09

repukka kirjoitti 4.2.2013 10:21

Surullista, että sulla on noin ikävä sisäinen tilanne. Aika masentuneelta kuulostaa minusta.

Kuten varmaan monelle mielenterveyden ongelmista kärsiville siitä oireiluista tulee normaali tila. Eihän se terve tila ole, mutta kuitenkin kaikkeen tottuu, kun tarpeeksi kauan pyörii samaa ympyrää.

Tää nyt on ihan intuitiivinen heitto, mutta uskallatko itsekään kohdata itseäsi? Sitä sisintä minääsi? Minä ainakin välillä olen vain tunkenut sitä todellista minuuttani syvemmälle ja piilottanut erilaisten naamioiden alle. Ulkoisesti on näyttänyt siltä, että pärjään ja elämässäni on kaikki hyvin, mutta sisäisesti olen kärsinyt ja sieluun on sattunut.

Tässähän se ongelma vähän kuin on pähkinänkuoressa. Minä koen, että olen niin sirpaloitunut, ettei minulla sisällä oikein ole mitä kohdata. On olemassa varmaan kymmeniä eriä oman persoonan versioita minusta, mutta se todellinen minä jää puuttumaan. Kun naamio on ollut päässä jo ala-asteelta muodossa tai toisessa päällä, niin siinä helposti jää rooli päälle myös uusissa tilanteissa toimiessa. Selviytymiskeino, kun se todellisuus aiheuttaisi vain häpeää ja pahaa oloa. Suurin osa kuviteltua, mutta oma mieli on yleensä vahvempi kuin todellisuuden realiteetit.

Oletko ollut terapiassa?

Olen, mutta yleensä olen siellä valehdellut läpiä päähänsä, jos en ole pitänyt tilanteesta tai siitä henkilöstä tuolin toisella puolella. Silloin sitä oppii kertomaan sen minkä muut haluavat kuulla, että pääsisi tilanteesta mahdollisimman nopeasti eroon. Tosin eipä mitkään näitä terapioista ole ollut muut kuin pelkkää asian ympärillä kaartelua, joten ei siellä ole edes yritetty pureutua siihen, mikä käytöksessäni on vialla.

Onko sinulla muuta hoitoa? Sinulla varmaan on mahdollisuus jonkinlaiseen opiskelijaterveydenhuoltoon?

Onhan kaikenlaista "hoidon tapaista" ollut, mutta en minä niitä hoitosuhteiksi kutsuisi. Joutavaa lässytystä, jolla ei ole mitään arvoa minkään kanssa. Opiskelijaterveydenhuollosta en kyllä oikein tiedä, kun kuitenkin olen kuitenkin opiskelemassa työttömyyskorvauksella. Todennäköisesti terveydenhuollon suuntaan pitäisi näissä asioissa kääntyä.

Kannattaisiko hakeutua sinne psykologin juttusille pohtimaan, mitä kannattaisi tehdä tässä tilanteessa.

Olen pohtinut monta kertaa, että pitäisi ottaa yhteyttä oppilaitoksen psykologiin, mutta en ole varma, että se minun vyyhtini purkaminen jäisi vain minun ja hänen välisekseen asiaksi. Se on helppoa vähän vinkata oppilaitoksen suuntaan epävirallisesti, että oppilas X ei sovi tähän kouluun. Siinä ei tarvitse edes syitä käydä lävitse. Minä en voi saattaa tätä opiskelupaikkaani vaaraan, se on kuitenkin minun viimeinen mahdollisuus saada aikaan jotain hyvää elämässäni.

Tuollaista peliä (niin kuin itse sitä kutsut) ei nimittäin jaksa kovin montaa vuotta. Tiedän kokemuksesta. Jossain vaiheessa sitä uupuu ja masentuu väkisinkin ja viimeistään silloin tarvitaan hoitoa.

Olen aivan oikeassa, mutta esimerkiksi minun kohdallani voidaan melkein puhua vuosikymmenestä tai pidemmästä ajasta tämän pelin parissa. Siitä on jo tullut normaali tapa kuitata kaikki kanssakäyminen, vaikka tämä vain aiheuttaa surua ja tuskaa allekirjoittaneelle. Ehkä minä olen jo romahtanut, minä esimerkiksi jätin harjoitteluun menemättä, kun en jaksa tai halua kuulla tämän harjoitteluohjaajan mäkätystä siitä mitä minun pitää tai pitää olla tekemättä. Onneksi päiväkoti on harjoittelupaikkana sellainen pöpöjen pesä, että sitä voi keksiä vaikka viikon jokaiselle päivällä syyn, miksi sieltä on poissa. Täysin väärä tapa toimia, mutta kun ei ole selkärankaa ottaa esille kissa pöydälle, niin sitten mennään näin. Häpeäisi itseäni, jos osaisin.

Mutta kiitos repukka kysymyksistäsi. Se on hyvä tietää, että ei ole kuitenkaan yksin näiden ongelmien kanssa. Huojentavaa, että muutkin joutuvat kamppailemaan kahden minän kanssa näistä asioista.

Käyttäjä tew kirjoittanut 06.02.2013 klo 11:09

Valehtelu on siitä jännä taito, että mitä enemmän sitä "harjoittelee" sitä paremmin se menee lävitse muille. Vielä jos valheeseen osaa sekoittaa hippusellisen totuutta mukaan, niin se on heti kertaluokkaa uskottavampi. Esimerkiksi tänään minä sain perjantaihin asti sairaslomaa, vaikka kuumetta ei ollut saati kohonneita tulehdusarvoja. Toki tutuksi tullut hoitaja vähän osasi epäillä, että kaikki nyt ei välttämättä ole tässä oman elämäni Titanicissa kohdallaan, mutta sekin jäi vain yhteen onnettomaan kysymykseen, johon aina pystyy sanomaan tiukasti ei. Vaikka itse valehtelutilanteessa valehtelu menee tuosta vain, niin näin jälkeenpäin herää aina kysymyksiä siitä, että miten paatunut ihmisen pitää olla kyetäkseen naama näkkärillä kertomaan aivan jotain muuta, vaikka objektiiviset mittarit sanoisivat aivan jotain toista tarinaa?

En minä kai täysin paha ihminen ole, koska kadun jokaista sanaani. Se on loppupeleissä iljettävää teatteria, jossa pyrin siirtämään itse ongelman ratkaisua mahdollisimman kauas, jotta saisin viettää aikaa turvasatamassani eli kotona. Oikeastaan koko minun tekemisieni motiivi on se, että minun ei tarvitsisi kohdata epämiellyttäviä asioita silmästä silmään. Viivyttely on kaikkein haitallisinta, mutta se lyhyen aikavälin hyöty on kuin makeaa nektaria, jota on pakko juoda aina janon tullessa.

Ehkä minun pitäisi ottaa yhteyttä siihen oppilaitoksen psykologiin. Se voisi olla paras ratkaisu, vaikka pelkäänkin, että tämä vahingossa lipsauttaisi minun tilastani muille. Ei nimittäin olisi ihan ensimmäinen kerta, jos ylimääräistä tietoa löytyisi muidenkin kuin meidän kahden huulilta.

Käyttäjä tew kirjoittanut 08.02.2013 klo 06:49

Tänään minun niin sanottu sairaslomani on ohitse. Valehtelin sairaanhoitajille, lääkärille, omille vanhemmilleni, tutor-opettajalleni ja vielä kaiken lisäksi ohjaajalleni. Noh, minä sain mitä minä "halusinkin" pakotien pois vastuusta. Tosin maanantaina vielä saamme keskustella mukavasti kolmistaan minä, opettajani ja ohjaajani. Tänään olen viimeistä päivää töissä ja saan keskustella ohjaajani kanssa - tai no hän saa puhua ja dominoida keskustelua mielin määrin, kun minä taas saan hermostuneena syytää valheita, jotka on oikein viranomaisten hyväksymiä. Kaikkein ironisinta tässä on se, että minulla on viikko aikaa etsiä uusi harjoittelupaikka toista harjoittelua varten, eikä siitä ole takeita, että tämä sama sirkus ei jatkuisi sielläkin. Se on kuitenkin vähän sillä tavalla minun kanssani, että jos minä en pidä ihmisestä, niin eipä minua siellä tule pahemmin näkymään. Eli toisin sanoen putoan kaivamastani metaforisesta kuopasta toiseen sen kuopan alla olleeseen kuoppaan. Mahtavaa.

Pitkästä aikaa olen hyvin pettynyt itseeni, omaan toimintaani ja ennen kaikkea siihen, että olen taas sillä samalla tiellä polttamassa niitä siltoja, vaikka tämä opiskelu kuitenkin on tavallaan se viimeinen korsi saada ainakin ammatillisesti jotain aikaan. Jos minä nyt viikon olen teeskennellyt vatsatautia, niin nyt minua ihan oikeasti etoo oma toiminta aivan valtavasti. Kiitos minun ansiokkaan toimintani, siihen paikkaan todennäköisesti ei oteta yhtään minun kouluni opiskelijaa, eikä harjoittelupaikkaa hänen valvovan silmän alla varmasti anneta tuosta vain kysyvälle.

Ehkä olen vainoharhainen, mutta minä luulen ohjaajani aavistelevan jotain minun tilanteestani, ja minä en pelkää mitään muuta kuin sitä, että hän kysyisi muutaman oleellisen kysymyksen siitä mikä todella on vikana. Tai ei tämä perjantai ole paha, vaan maanantain kehityskeskustelu. Nimittäin se keskustelu tulee olemaan satavarmasti ristikuulustelu, jossa pääosassa olen minä ja minun sanomiseni. Mistään mukavan rennosta juttelusta ei voida puhua. Muutenkin olen varma, että minun pitäisi täyttää jotain papereita tässä joutessani, ja saan taas kuulla sitä kuinka minä en ole tehnyt tätä enkä sitä. Hitto vie, että osaa olla paha olo, vaikka todellisuudessa minun pitäisi miettiä hartaasti jotain aivan muuta kuin jotain puuttuvia papereita. Ehkä minusta on tahtomattani kuoritunut hirviö, joka todellisuudessa on vain huolissaan omasta roolistaan, ei tästä alati ruumiini peittävästä valheiden verkosta.

Oli miten oli, niin arpa on heitetty...

Käyttäjä tew kirjoittanut 11.02.2013 klo 05:53

Kas, kas, kas, kai minua huono omatunto vaivaa, kun päätin tänä viikonloppuna (tai no sunnuntain ja maanantain välisenä yönä) tehdä pirusti oppimistehtäviä, joita en työharjoittelun aikana ole jaksanut vilkaistakaan. Hyvällä tuurilla ahkeruuteni ostaa minulle armopaloja opettajalta ja työnohjaajalta. Ohjaaja vähän lupaili, että jos olen tänä viikonloppuna ahkera, niin saisin vielä jatkaa harjoittelua siellä. Tosin en minä haluaisi oikein jatkaa, kun pitäisi etsiä toinen harjoittelupaikka toista harjoittelua varten, ja vielä kaiken lisäksi serkkukin menee viikonloppuna naimisiin, joten tässä on ihan liiaksi tekemistä ilman varsinaista työn tekemistäkin.

Tosin siihen voin kyllä olla tyytyväinen, että tänään väänsin kymmenen sivua tekstiä, joten ainakin roskaa osaan kirjoittaa tarpeen vaatiessa. Nyt kympiltä kuuntelemaan ohjaajan ja opettajan jorinoita, sen jälkeen voinkin vaikka palkita itseni monen tunnin päiväunilla. Työ vaatii raskaat huvit ja niin edespäin.

Viikonloppuna sitten tosiaan on tiedossa rankkaa huvitusta oikein koko rahan edestä. Vaikka minulle alkoholi ei sovi, niin ehkä voisin suomalaiskansallisesti nollata itseni, eli juoda itselleni sukulaisten kanssa kunnon pörvelöt päälle. Ehkä se tekisi hyvää sukulaisten kanssa juoda ja nauttia elämästä edes hetkisen verran. Ei noita serkkuja muutenkaan näe kuin tälläisinä juhlapäivinä.

Käyttäjä tew kirjoittanut 15.02.2013 klo 23:31

Minä pääsin eroon harjoittelupaikastani, ja ensimmäistä kertaa minusta tuntuu siltä, että tämä harjoittelupaikan ohjaaja osasi tasan tarkkaan katsoa sisälleni. Olen mielestäni aina onnistunut peittämään sen totuuden, mutta hän pääsi lähelle, todella lähelle sitä mikä on todellista. Vaikka kommentit olivat lyhyitä, niin ne kuitenkin kirpaisivat tässä lähtökeskustelussa sen verran syvältä, että olin hämmästyä enemmän kuin pari kertaa. Ei kukaaan hitto vie ole koskaan tajunnut, mutta sitten tulee tämä yksi ja käytännössä katsoen näkee lävitseni kaikessa Yleensä minä olen saanut määritellä totuuden, mutta tällä kertaa pääsimme lähelle sitä jossain määrin objektiivista totuutta asiasta. Onneksi tutor-opettajani piti huolta siitä, että koko palautekeskustelu oli joutavaa hymistelyä ja lupausten antamisesta, että tulevaisuudessa kaikki menee kuin vettä vain. Eipä tälläkään kertaa tarvinnut antaa itsestään yhtikäs mitään.

Mutta huomenna olisi sitten serkkupojan häät, ja hirvittää että yksi matka hotelliöineen maksaa yli satasen. Vanhemmat toki eivät ole valmiita sponsoroimaan rakkaan poikansa rymistelyä. Se nyt oli koko saakelin juhlien ainoa funktio, että voisin unohtaa tämän kurjuuden edes hetkeksi, mutta nähtävästi tämäkin pitää hoitaa mahdollisimman edullisesti pois alta. Minä en haluaisi kohdata omia sukulaisiani tässä tilassa, mutta kai sitä pitää ottaa kestohymy päälle, ja antaa ainakin päivän ajaksi omalle mielelleni jotain muuta ajateltavaa. En minä nyt kuitenkaan saa olla niin itsekäs, että veisin omien ongelmillani juhlamielen alemmaksi.

Oli miten oli, niin minulla on taas sellainen olo, että tekisi mieli vain jäädä kotiin märehtimään omia ongelmiani. Kai minusta on tässä vuosien varrella tietyssä mielessä perfektionisti, kun haluan sukulaisteni näkevän minut tasan tarkkaan yhdellä tavalla, että he eivät pääsisi näkemään tämän jumalattoman raskaan suojamuurin lävitse. Vaikka mitään en ole tehnyt, niin silti jotenkin omatunto vaivaa ja olo on aivan hirveä. Kotona yksin märehtiminen ei ole koskaan hirveän hyvä idea, mutta ainakin täällä minä kykenen olemaan oma itseni, eikä minun pidä teeskennellä olevani jotain sellaista mitä minä en ole. Helpottaisi, jos edes joku ihmissuhde perustuisi totuuteen, eikä totuuteen minkä minä olen luonut. Tai no joku ihmissuhde perhepiirin ulkopuolelta olisi myös aika hyvä tavoite, kun koulukaverit ovat jäämässä koulukavereiksi.

Nyt kun pääsimme kouluun, niin eilen siellä piti käydä valehtelemassa, että kaikki menin harjoittelussa kuitenkin ihan siedettävästi. Hämmästyttävintä oli myös se, että asemalla odottaessani junaa, melkein tuntematon oppilastoveri tuli puhumaan minulle. Mitä helvettiä? Ei minua lähestytä tai minä lähesty ketään. Enhän minä edes muista sen nimeä, niin miksi joku haluaisi tulla puhumaan minulle yhtään mistään. En minä sano, että olisin jotenkin kiittämätön tästä yllättävästä tilanteesta, mutta onhan tämä nyt erikoista, kun viimeisen viiden kuuden vuoden aikana kukaan ei ole tullut minulle moisella tavalla puhumaan. Ihme juttu. Noh, koulussa sentään tuli seurusteltua kaiken maailman hyvänpäiväntuttujen kanssa. Voi miten erilainen kuva heillä onkaan minusta. Jos he vain tietäisivät totuuden...

Käyttäjä tew kirjoittanut 21.05.2013 klo 01:35

Se on tapahtunut. Kaikki on täydellisesti romahtanut ja vähemmän yllättäen minä poltan tässä juuri tälläkin hetkellä kaikki sillat opiskelupaikan ja itseni välillä. Huomenna (tai no tänään) menen työkkäriin ja sanon, että en kerta kaikkiaan jaksa tätä opiskelua, enkä muutenkaan elämää itseni kanssa. Ehkä nyt olisi syytä hakea sitä apua, eikä miettiä, että mitä minun vanhempani tai sukulaiset ajattelevat. Jos minä jotain haen tai alan opiskelemaan, niin tästä päivästä lähtien minä pyrin olemaan rehellinen niin itselleni kuin muille. Toki minä satutan opiskelutovereitani, kun en tänään mennyt pitämään esitystä heidän kanssaan tai kuinka juuri muutama minuutti sitten tuhosin ryhmätyön kannalta tärkeitä haastatteluja. Kai minä sitä oikeastaan halusin, että kaikki vihaavat minua ja näkevät nyt viimeistään kuka minä todella olen. Kun en kykene asioistani puhumaan, niin tämä on ainoa keino näyttää ihmisille, jotka kai jossain määrin pitävät minua siedettävänä ihmisenä, että en ole heidän luottamuksensa arvoinen. Kaikki tämä toki heijastelee omaa iljettävää minäkuvaani, joten tämä projisointi ei sinänsä tule yllätyksenä, koska tämä on tasan tarkkaan ainoa tapa, millä minä pystyn omaa sisäistä tuskaani muille ilmaisemaan. Jos minulla olisi selkärankaa, niin minä menisin koululle ja selittäisi koko tarinani, mutta koska minä olen selkärangaton vätys, mietin ainoastaan miten minun ei tarvitse kohdata yhtikäs ketään. Kai minä ansaitsen sen kaiken pahan, mitä eteeni ladotaan jatkuvalla syötöllä. Ei paha ihminen ansaitse mitään hyvää...

Ehkä se oli alunperinkin virhe, että hain sosiaalialalle, kun itse kuitenkin olen sosiaalitapaus, joka jälleen kerran näyttää keskisormea kaikille. Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että minulla olisi tälle alalle jotain annettavaa, niin kai se on kaikkien kannalta paras ratkaisu, että minä yritän hoitaa itseni kuntoon vaikkakin vuosia aivan liian myöhässä. Tosin siitä en tiedä, että tulenko koskaan kuntoon tai edes työkykyiseksi, mutta kai tulevien synttäreiden kunniaksi pitäisi edes yrittää saada tämä henkinen habitus edes sille tasolle, että pystyisin elämään itseni kanssa.

Mistä tämä kaikki sitten lähti? Toki koko kouluvuoden ajan on ollut täysin selvää, että minä olen tikittävä aikapommi, mutta se kai lopullisesti nämä vaunut rateiltaan, kun ryhmätyön tiimoilta jouduin katsomaan itseäni valokuvasta ja videolta. Sitä iljettävää otusta en pysty katsomaan tai kuuntelemaan, mutta silti nämä olivat pistämässä esitykseen näiltä iljettäviä otoksia ja vielä iljettävämpää videokuvaa allekirjoittaneesta. Minä en pysty katsomaan itseäni, enkä varsinkaan puhumaan siitä mitä minä olen tehnyt, vaikka se olisi ryhmätyöhön liittyvä asia. Eikä kukaan kuunnellut tai edes ihmetellyt, että miksi minä en pysty katsomaan itseäni.

Taas yksi hassattu mahdollisuus, taas yksi hukkaan heitetty tilaisuus tehdä jotain tällä mitä elämäksi kutsutaan. Ehkäpä tämä nyt opettaa minulle viimeistään sen, että ilman perustuksia ei voi alkaa rakentamaan taloa. Ainakin jatkossa minä haluan olla rehellinen, enkä luoda valheellista kuvaa itsestäni. Vaikka se tekisi minusta normaalin epänormaalin. Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, että en ole mitään muuta tässä elämässä halunnut olla kuin normaali. Lapsuudesta lähtien olen aina ollut jossain määrin epänormaali ja se on kai synnyttänyt inhon omaa "epänormaaliuttani" kohtaan. Minä en muuta ole tässä elämässäni halunnut kuin olla normaali ja se sattuu, kun oma sairas mielikuvani normaalista viedään pois omien käsien ulottuvilta. Kai se on pikku hiljaa hyväksyttävä se fakta, että näillä eväillä ei rakenneta ihmissuhteita tai mitään muuta kestävää. Kuinka monta kertaa saa anteeksi ja missä vaiheessa ei enää saa anteeksi? Ansaitsenko minä enää mitään, kun olen niin monta mahdollisuutta heittänyt roskakoriin?

Käyttäjä tew kirjoittanut 08.12.2013 klo 03:17

Ehkä on taas aika päivittää tilannetta, vaikka sillä ei mitään merkitystä ole minkään suhteen. Olen jättänyt koulut taakseni valehtelemalla ja syyttämällä muita, vaikka minä itse sieltä vapaaehtoisesti lähdin lätkimään. Ainakin saa kaiken maailman virkailijoilta teetä ja sympatiaa mustamaalaamalla, vaikka minä olen tämän tarinan paha ihminen. Vaikka koulussa minua ahdisti, masensi ja vitutti ne ihmiset siellä, mutta nyt minua masentaa, ahdistaa ja kaiken lisäksi kuulen ääniä (tai sen yhden äänen) päässäni. Uusia oireita tulee viikottain ja sen kulissin ylläpitämisen tuskan olen ulkoistanut siten, että olen yksinkertaisesti jättänyt ne vähäiset ihmiset elämästäni, joiden takia jotain jaksaisi yrittää. Jos ei muuta, niin olen ainakin rehellinen pelkästään itselleni.

Hoitosuhdetta on alettu sorvaamaan polille, käyn ammatillisessa pitkäkestoisessa kuntoutuksessa, mutta ei siitä neljän tunnin työpäivästä tule yhtikäs mitään, vaikka hommat sinänsä hoituvatkin ja vastuuta on tasan tarkkaan olematon määrä. Ahdistaa, vainoharhat pukkaavat päälle ja olo on huono, vaikka mitään järkevää syytä näille tuntemuksille nyt olekaan. Tässä tämän illan aikana olen miettinyt, miten saisin työkyvyttömyyseläkettä ja miten pääsisi eroon tästä kuntoutuksesta, kun pakka ei kerta kaikkiaan pysy kasassa edes sitä neljää tuntia.

Maanantaina pitäisi varmaan hakea sairaslomaa, mutta sielläkin todennäköisesti "vähän" epäillään allekirjoittaneen lukuisia fyysisiä vammoja, ehkä pitäisi puhua siellä henkisista ongelmista tällä kertaa, niin ei tarvitsisi näytellä fyysisesti sairasta ihmistä. Nimittäin henkisesti minä vasta olenkin sairas, joten eiköhän sitä sairaslomaa tule, jos oikein alkaa vuodattamaan. Keskiviikkona olisi sitten haastettelu itsensä osastolääkärin kanssa ja alustavasta puhelinkeskustelusta päätellen tiedossa ei ole hirveän ratkiriemukas kokemus. Ehkä se nakittaa minut osastolle, jolloin pääsen hivelemään narsismiani, kun kaikki käsittelee minua, tilaani ja mitä minulle ehkä pitäisi tehdä. Se sentään tuo sieluuni edes jonkilaisen valon siitä, että jotakin jossain kiinnostaa minun olemiseni. Sitä jaksaisi vaikkapa kymmenen tuntia päivässä, koska mikäs sen parempaa kuin oma teatteriesitys yleisölle, joka on ainakin ammattillisesti kiinnostunut kertomastani. Neljän tunnin vessasiivojana oleminen ei kuitenkaan hivele mieleni sisäistä sirkusta, joten kai sitä pitäisi suunnata jonnekin jossain, missä pääsen tuhlaamaan kaikkien aikaa oikeilla ja vähemmän oikeilla ongelmillani.

Olen paha mies, harvinaisen paha ihminen, joka jatkaa samalla tuhon tiellä, vaikka olen kerta kerran jälkeen nähnyt mitä tälläinen ilveily tuo minulle ja minun läheisilleni. Se on vain jotenkin hauskaa ottaa se tulitikkuaski käteen, ja polttaa kaikki helvetin yhdeksi poroksi. Tosin kaikkien onneksi ei ole mitään parisuhdetta tai vastaavaa, joten ainoastaan vanhempieni harmiksi saan jatkaa tätä sairasta ilveilyäni yhteiskunnan eri tukitoimien kanssa. Ehkä yksinäisyyteni on pelkästään siunaus, koska ei minusta varmaan olisi kenenkään kanssa mihinkään muutenkaan, joten mitäpä sitä muita vetämään samaan kuiluun itseni kanssa.

Ehkä minun pitäisi hakea sitä helvetin sairaseläkettä, niin pääsee tästäkin olemisen vaivasta. Ehkä hommaan sen väärin perustein, mutta saanpa edes jonkinlaisen ratkaisun tälle kaikelle. Pitäisi vain päättää, että mennääkö ihan masennuksella, vai pitäisikö kehitellä joku henkinen sairaus siihen kaveriksi. Se kyllä kiihottaisi mieltä, jos saisin kehiteltyä sellaisen teatteriesityksen, että saisin jokaisen lääkärin, Kelan virkailijan ja työvoimaviranomaisen vakuuttuneeksi siitä, että se näkemänne teatteri on täyttä totta. Elämäni suurin esitys, joka saa kaikki vakuuttuneeksi siitä, että minä olen sairas. Sairashan minä olen, mutta ehkä syyksi pitäisi antaa sosiaalisesti hyväksyttyjä syitä. Toivottavasti minä en nyt vain kompastu omaan nokkeluuteni...

Käyttäjä tew kirjoittanut 09.12.2013 klo 02:42

Joitakin saattaa ahdistaa vanheneminen, mutta minua ei oikeastaan ahdista pätkän vertaa, että kaltaiseni 26-vuotias mies ole saavuttanut elämässään mitään muuta kuin sarjan epäonnistumisia. Toki rehellisyyden nimissä on sanottava, että välillä asia härnää minua, mutta ehkä tässä tämän vuoden aikana olen antanut siinä mielessä periksi, turha on alkaa teeskentelemään kuuluvani tuohon normaalien yhteiskuntaan, kun itse en koskaan tule olemaan tarpeeksi normaali tai terve kuuluakseni täysipainoisesti oravanpyörään. Eivät vieraat ihmiset ole minusta koskaan välittäneet tai antaneet mitään takaisin silloin, kun itse yritin jotain heidän kanssaan. Perhe toki välittää minusta, mutta sen jälkeen on täysin yhdentekevää, olenko minä ihmisenä olemassa, vai jossain muualla pyörimässä. Ehkä on vain hyväksyttävä se fakta, että minä tulen olemaan yksin ja yksin minun pitää kituuttaa ne vuodet, mitä minulla on tässä jäljellä. Miksi vaivautua, kun lopputuloksena on kuitenkin verinen nokka muiden kanssa pelehtiessä. Eivät muut ihmiset minusta pidä, joten miksi vaivautua rakentaakseen olemattomista palikoista jotain. Muut saivat ne elämänsä pelimerkit, kun minulle osoitettiin ovea ulos.

Joskus vuosia sitten tuli kuviteltua, että elämä olisi minulle yhtä avoin kuin muille. Ehkä minun olisi pitänyt ymmärtää jo silloin, että kun muilla oli haaveita, unelmia ja tahtoa saavuttaa haluamansa, niin minulla ei oikeastaan ollut mitään näistä. Minulla saattoi olla harhakuvitelmia, mutta harvemmin harhakuvitelmilla saa aikaiseksi mitään muuta kuin taas yhden pettymyksen tässä elämässä. Sitten kun näitä pettymyksiä alkaa olla vino pino pöydällä, niin silloin kannattaa mielessää miettiä kaksi kertaa, että kannattaako yrittää, kun tuloksena on joka kerta sama näytelmä, jonka pystyy jo itse tunnistamaan ensitahdeista lähtien. Vaikka tapahtumat olisivatkin erilaisia, niin draaman kaari pysyy täysin samanlaisena, olit sitten ammattikorkeakoulussa tahi ammatillisessa kuntoutuksessa, niin lopputulos on aina täysin sama, vaikka vakuuttelet itsellesi asioiden olevan eri tolalla.

Olisipa rahaa, niin voisi ainakin lähteä täältä pois, vaikka ongelmat kyllä löytäisivät minut myös vierailla mailla. Ehkä näkisin jotain uutta tai saisin jotain uusia ideoita tähän elämän ralliin. Harmi vain, että köyhä pääsee ainoastaan bussilla Helsinkiin ja pari kertaa vuodessa voimaan pahoin omien vanhempiensa luokse. Se on minun unelmani, päästä pois täältä joksikin aikaa. Ehkä voisi omaan tahtiin tehdä jotain vapaaehtoistöitä, vaikka todennäköisesti pää halkeaisikin siinä rumbassa. Ehkä sitten niistä eläkerahoista...😟

Käyttäjä tew kirjoittanut 16.12.2013 klo 03:00

Kävin lääkärin vastaanotolla ja yllättäen se määräsi lääkettä tähän tilaani. Kaiken lisäksi olin vielä suhteellisen rehellinen tälle varsin mumisevan boheemille lekurille, joten kai siitä voin antaa itse itselleni lisäpisteitä. Saman tein tuli lisää sairaslomaa, joten ei nyt näin loppuvuoteen tarvitse märehtiä mitään huonoja asioita, vaan sitä voisi vaikkapa keskittyä jouluun, mitä nyt näin pahalta ololta ehtii juhallisuuksia miettimään. Taas ihan väärään päähän tulee nämä loppuvuoden isot juhlat, voisivat vielä olla parin kuukauden päässä, niin voisi hoidella vähän päätä enemmän.

Vanhempienkin luokse pitäisi jouluksi mennä, mutta tiedä häntä, jaksanko mennä sinne sukulaisten, vanhempien ja muiden ihmisten tentattavaksi, kun kiinnostus leikkiä edes jossain määrin tervettä tapausta on puhtaassa nollassa. Tosin maalaismaisema tekisi hyvää ja sinänsä olisi ihan mukava nähdä sukulaisia, mutta olo on vähän niin ja näin. En kyllä jaksaisi kuunnella äitiäni tai isääni, kun kuitenkin keksivät jostain valittamisen aihetta, mutta kai se on raahauduttava, jos en keksi mitään mielekästä tekosyytä.

Nämä lääkärin määräämät lääkkeet ovat siinä mielessä mielenkiintoisia pillereitä, että tähän mennessä olen ollut maanisempi, masentuneempi ja tietoisempi omasta kurjasta tilanteestani, joten enpä nyt oikein vielä vajaan viikon käytön jälkeen antaisi hirveän suurta arvosanaa näille pillereille. Toki plussapuolena olen kävelevä kuollut ja mitään ei oikein huvittaisi tehdä, vaikka minulla on kyllä sinänsä energiaa tehdä asioita. Samaten mieliala on vähän kuin söisi harmaan kylmää puuroa, kaikki on harvinaisen tylsämielisen tasaista ja tämä yhdistettynä masentuneisuuteni on tehnyt kaikesta harvinaisen yhdentekevää. Millään ei ole mitään väliä ja elämä on yhtä hidastettua filmiä. Ei ainakaan päivät mene liian nopeasti!

Hitto, pitäisi tällä viikolla ostaa ne helvetin joululahjat. Hirveitä tälläiset kulutusjuhlat, kun pitää mennä tuonne ulos ostamaan ja kuluttamaan Visaa vinguttaen. Minulla olisi kyllä parempaa tekemistä, kuin vääntää ympäri ostoskeskusta muiden raivosta kuolaavien jouluostoksia tekevien ihmisten kanssa. Tai sitten minä annan näille kirjekuressa lapun, jossa lukee: "Sori, olen liian masentunut osallistumaan Coca-Colan luomaan lastenjuhlaan. Ehkä ensi vuonna sitten. Hyvää joulua". Jos minä koskaan tulen olemaan parisuhteessa, niin helvetti vieköön minä vaadin kirjallisen sopimuksen siitä, että lahjoja ei osteta missään tilanteessa toisillemme. Kaverittomuudessa on tosin se hyvä puoli, että ei tarvitse ostaa lahjoja muuta kuin maailman tärkeimmälle ihmiselle - minulle. Nyt voi heittää parit yläfemmat itsensä kanssa!

Käyttäjä tew kirjoittanut 21.12.2013 klo 14:21

Tänään pitäisi päättää, että lähtisikö sitä vanhempien luoksen pohjoiseen viettämään joulua ja tapaamaan sukulaisia, joilla menee noin tsiljoona kertaa paremmin kuin minulla. Vaikka en ottaisi huomioon omaa häpeääni itseäni ja omia tekemisiäni kohtaan, en jaksaisi siltikään selitellä sukulaisille, että miksi minä en ole koulussa, mitkä ovat minun tulevaisuuden suunnitelmat ja onko minulla kaikki ihan hyvin. Vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on ei, mutta en minä jaksaisi niistä syistä ja seuraamuksista selvitellä, kun eräille tämä Coca-Colan keksimän lastenjuhla on ilon juhla, eikä tälläisen juhlan keskellä ole syytä alkaa omaa kurjuttaan julistamaan, kun muilla on ihan oikeita ilon ja ylpeyden aiheita elämässä. En oikein myöskään tiedä, että kannattaako tälläisenä hapannaamana mennä olemaan väsynyt, kun täällä sentään saan jakaa kurjuttaani ihan vain itseni kanssa. Tai pitäisihän minun mennä veljeni luokse pyörimään, mutta siellä on vähän toisenlaista kurjuutta tarjolla, joten siinä seurassa ei oma ankea oloni näytä kovinkaan vieraalta olomuodolta.

Toisaalta taas vanhempien luokse meneminen ja sukulaisten näkeminen olisi ihan hyvä asia, koska ainakin hetken ajaksi voisin keskittyä vaikkapa kaikkeen muuhun kuin oman huonon oloni hellimiseen. Serkkuja olisi ihan kiva nähdä, eikä muutkaan sukulaiset nyt näiden mahdollisia uteluja lukuunottamatta nyt mitää epämiellyttäviä otuksia olisi. Eli kyllä mahdollisuudet olisi aikamoiseen iloon itse kullakin, mutta milläs saat itseäsi ylös, kun mieli on apeuden, häpeän ja muun vähemmän positiivisen seikan täyttämä yhdistelmä. Tavallaan mieli tekisi lähteä, mutta vastukset ja muut mentaalijarrut panevat oikein kunnolla kapuloita rattaisiin.

Käyttäjä tew kirjoittanut 24.12.2013 klo 17:16

Menin sitten tänne kotiin vanhempien luokse viettämään joulua ja vähemmän yllättäen mikään pelko ei ole oikein toteutunut. Olokin on vähän parempi, kun ei tarvitse oman neljän seinän sisällä miettiä omaa pahaa oloa, sukulaisillekin olen asian enemmän tai vähemmän kaarrellen selvittänyt, joten sekin työ on pois tieltä. Ihan hauskaahan täällä on, mutta toisaalta täällä kotona vanhempien keskellä on lähes yhtä hiljaista kuin kotonakin olisi, joten suurta joulun riemun laajentumaa on turha täällä pohjoisen lumisilla kunnian kentillä odotella. Positiivisena puolena voin sanoa, ettei allekirjoittanut ole myöskään sortunut syöpöttelyn pimeälle tielle syömään itseänsä pontsoksi. Jonkinlaisen tolkun pitäminen näin mässäilyn aikakautena on kai ihan hyveellinen piirre omassa rupisessa itsessäni. Luojan kiitos, että lääkkeet ovat vieneet täysin ruokahalun, tässä saattaisi jopa laihduttaa muutaman kilon. Eli siitä kai pitäisi olla onnellinen, että kemiallinen huume tarjoaa nälän sammutusta näin varsinaisen vaikutuksen lisäksi.

Tänään minä haluaisin kirjoittaa katkeruudesta, kateudesta ja siitä epätoivosta, kun itse ei ole päässyt tai saavuttanut niitä asioita joita muut ovat saaneet minua ennen valmiiksi. Tavallaan se vetää mielen apeaksi, kun muut saavat matkustella aivan extempore vain sellaisen mielihalun yllättäessä, heillä on mieluisa opiskelupaikka ja kaiken lisäksi niitä mystisiä ihmisiä, joita jotkut kutsuvat kavereiksi tahi ystäviksi. Itse kun en taloudellisista syistä kykene matkustamaan, minulla ei ole mitään sosiaalista elämää ja opiskelutkin ovat menneet perseelleen, niin ei sitä tässä voi kuin vain kadehtia, kun muilla elämä ei välttämättä ole unelmaa, mutta sen verran mieluisaa eloa, että sitä kykenee elämään rinta rottingilla. Minä en kaipaa rakkautta, valtaa tai loistoa, mutta jos sitä saisi edes jonkinlaisen suunnan oman elämänsä raiteille, niin sitä voisi olla kiitollinen kerrankin tästä kurjasta elosta. Sitä minun on kyllä ihailtava kuinka jotkut vain menevät ja olevat onnellisia.

Tavoite olisi hyvä, jos tosiaan tietäisi sen oman paikkansa tässä maailmassa. Ehkä se työkyvyttömyyseläke tarjoaisi sen täydellisen vapauden olla oma itsensä ilman mitään yhteiskunnan asettamia paineita? Mene ja tiedä, mutta ainakin sitä voisi mennä matkalle tai jotain. Jotain hyvä olisi tehdä, että saisi tämän levottoman mielen edes jotenkin rauhoitetuksi. Tosin eipä ne ongelma todennäköisesti häviäisi, vaikka vaihtaisin maisemaa paikasta toiseen. Mieli kun aina kulkee mukana, vaikka kuinka haluaisi sen jättää kotiin.

Käyttäjä tew kirjoittanut 05.01.2014 klo 02:44

Jee, sain saikkua kaksi viikkoa ja jos vielä senkin jälkeen masentaa, niin shekkivihko tässä suhteessa on yhtä aukin kuin ABC:n huoltoasemat. Toki huonona puolena joudun varmaan lopettamaan ammatillisen kuntoutumiseni tähän paikkaan, mutta enpä minä oikein kykene tekemään edes sitä 4 tuntia päivässä, joten mitäpä sitä turhaan kuntoutuksessa istua tyhjänpanttina. Tai ehkä minä pystyisin tekemään sen nelituntisen päivän, mutta valitettavasti omassa sairaassa mielessäni työn tekeminen ei ole oikein hyvä asia, jos tarkoituksena on saada se työkyvyttömyyseläke.

Ehkä minä voisin kuntoutusrahalla olla, mutta ehkäpä joku päiväosasto olisi hyvä paikka saada jotain seuraa ja vertaistukea, vaikka todennäköisesti tylsistyisin kuin halpa keittiöveitsi, jos oikein huono nakki sattuisi käymään sen seuran suhteen. Minä kun olen seurassa joko äärettömän hiljainen tai sitten maanisella tavalla yliseurallinen, joten minkäänlaista välimuotoa ei oikein ole. Jos en saa olla maanisen sosiaalinen, silloin tylsistyn ja mieleni alkaa etsimään pakoreittiä pois tutuille vesille. On se hankala, kun meikäläisen olematon sosiaalinen elämä tuntemattomia kanssa koostuu lähinnä teatraalisesta ilveilystä ja uuden persoonan rakentamisesta, että nämä eivät vahingossakaan näkisi sisälleni.

Tänään (tai no teknisesti eilen) sattui aika hauska, mutta silti varsin ajattelemisen aihetta antanut juttu. Olin Helsingin rautatieasemalla odottamassa bussia, kun eräs nuorehko kaveri kysyi muilta bussipysäkillä olevilta, että olisiko näillä antaa euroa bussia varten (?). Kuitenkin minun kohdallani hän käveli vain reippaasti ohitse, ja alkoi kyselemään sitä euroa vieressäni olevalta perheeltä. Olenko minä jotenkin tylyn näköinen, köyhän pummin oloinen, epäsiistiltä vaikuttava partasuu, kun ei minulta lähdetä euroa kysymään, vaikka muu bussipysäkin väki käytiin lävitse. Minusta on tässä viime aikoina tuntunut muutenkin julkisilla paikoilla yhä enenevissä määrin, että olen jotenkin täysin näkymätön: tervehdyksiini ei vastata ja kukaan ei koskaan tule täydessä bussissa viereeni istumaan. Kukaan ei kysy minulta mitään ja kaduilla ihmiset tekevät aina tilaa, kun kävelen heidän ohitseen. Noh, eipä se ole tuottanut tulosta, kun nämä eivät antaneet tilaa tai tervehtivät. Samantekevää näin lopputuloksen kannalta.

Olen myös löytänyt lääkityksestäni uuden hyvä puolen: jaksan mennä lenkille jääkylmään tihkusateeseen. Kai tämä nyt jotain virtaa antaa tehdä asioita, mutta silti olen masentuneempi kuin ennen ja saan sellaisia ihmeellisiä maniakohtauksia, energiatasot nousevat kattoon, tulen agressiiviseksi ja koen olevani kykenevä tekemään mitä tahansa alkaen maailmanvalloituksesta ja päättyen oman elämäni remontoimiseen. Sen reuhaamisen jälkeen väsyttää niin pirusti. Ihmeellisiä nämä citalopramit, kun mieliala tavallaan pysyy taisaisena, mutta välillä menee sitten niin ylitse. Olen vähän kuin elävä kuollut, joka aina välillä nousee elävien kirjoihin. Niin minä kuvailisin oloani.

Käyttäjä tew kirjoittanut 11.01.2014 klo 06:24

Fantastisia tunteentappajia nämä lääkkeet. Eilen olisi taas tehnyt mieli itkeä ja osoittaa ahdistusta itsesäälissä rypien, niin nämä saakelin lääkkeet saivat vain raivon nousemaan pintaan ja vähän herkistymään. Kroppa vain tärisi, kun joku yritti "pitää" nämä tunteeni aisoissa. Toisaalta minä kyllä olin väsynyt ja väsyneenä kaikki nousee toiseen potenssiin, mutta jotenkin tuntuu, että näissä pöllyissä pysty edes omia tunteitaan ilmaisemaan. Ihan kuin joku oikeasti pyrkisi estämään nämä tunteet ja tuloksena tosiaan on vain pelkkää kalamaista sätkimistä laiturin nokassa. Teoriassa tämä kai on hyvä asia, mutta mielelläni minä tuntisin edes jotain muutakin kuin tätä tasaharmaata mistään piittaamatonta masennustani. Tosin nämä ihmeelliset energiset maniakohtaukset ovat lisääntyneet, joten tiedä sitä, että onko tämä merkki parantumisestani, kun peräti tunnin ajan jaksaa paahtaa kuin iloinen työläinen konsanaan. Lopputulema on kuitenkin yksinkertainen: olotilani ovat ainakin jossain määrin kemiallisesti päin persettä, mutta edelleen, tämä todennäköisesti kai kuuluu asiaan.

Tässä viikolla olisi pitänyt käydä hoitamassa asioita ja psyk. polilla, mutta en vain jaksanut nousta sängystä. Paljon houkuttelevampi vaihtoehto oli soittaa sinne ja sanoa olevansa vähän kipeä. Ennen olisin mennyt väsyneenäkin paikalle, mutta nyt oli vain helppoa soittaa polille, sanoa olevansa kipeä ja jatkaa iltapäiväuniaan. Noh, ensi viikolla pitäisi sitten yrittää uudemman kerran näissä merkeissä, joten ehkäpä minä pääsen tapaamaan tätä hiljaisuuden ja epävarmuuden valloittamaa hoitsua. Oikeasti, sanoisi jotain vastaan, kun minä puhun taas hirveitä. Tiivistettynä voisi sanoa näiden lääkkeiden myös lisäävän passiivisuutta, joten näin sairaalloisen tunnolliselle tämä on... terve reaktio? Noh, laiskahan minä olen aina ollut, mutta nyt jännittää, että mitä tapahtuu, kun miehestä tulee entistä laiskempi tapaus. Voi tätä jännitystä, jännitystä riittää kuin vanhainkodin bingoillassa, kun panoksena on peräti paketillinen kahvia. 2014 on se vuosi, kun teen oman elämäni pienistä ongelmista elämää suurempaa draamaa...

Käyttäjä tew kirjoittanut 26.01.2014 klo 18:46

Ystävämme maaninen vaihe on tullut vieraaksemme ihan näin vuoden alusta. Nyt olo taas sellainen, että kaikki on mahdollista ja omat ongelma ovat vain pelkkiä pisaroita tässä valtameressä nimeltä elämä. Toki omat ongelmani ovat pisaroita tässä elämässä nimeltä elämä, mutta nyt sitä energiaa riittää kuin pienessä pitäjässä: en nuku oikein hyvin, kaikki tuntuu fantastiselta ja ulkona kulkeminen tuntuu melkeinpä normaalilta. Onko tämä sitä sairaan mielen euforiaa, vai ovatko lääketiede pelastanut yhden ihmisen masennuksen ja kurjuuden alholta? Todennäköisesti nyt mennään taas päästä päähän ja jossain vaiheessa räjähtää tämä nykyinen tajunta sen verran pahasti, että kohta taas itketään sängyssä omaa paskaa elämää vieraita ääniä kuunnellen. Mutta pakko se on myöntää, että nautin luonnostaan ADHD-potilaana tästä voiman ja energian tunteesta, koska ainakin hetkellisesti kykenen oman vilkkaan mieleni räjäyttämään niin moneen eri suuntaan, että kaikki mielen haluamat asiat saa ainakin jotenkin täytettyä. Oli miten oli, päivä ennen romahdusta on aina hyvä päivä.

Lääkäri muuten määräsi minulle neuroleptejä, mutta näiden käyttö jäi tasan tarkkaan pariin kertaan, kun olo muuttui alta aikayksikön sellaiseksi käveleväksi ruumiiksi, että melkein kuola helvetti vieköön tippui alahuulen juuresta kohti tahmaista lattiaa. Samaten nukkuminen laskettiin kymmenissä tunneissa, eikä nukkuminen varsinaisesti tehnyt olosta millään tavoin pirteämpää, päinvastoin. Vaikka näin maanisena tulee tehtyä huonoja päätöksiä (opiskelemaan lähtö toissa vuonna köh, köh...), niin silti pidän sitä harvinaisen hyvänä päätöksenä jättää moiset mielentappajat pakkaukseensa mätänemään. Määrätköön mitä määräävät, mutta minä en noita hemmetin pillereitä syö muuten kuin pakkopaidassa. Minusta lääkärit eivät elävää kuollutta saa, vaikka se "parantaisi" tämän "vaivani" tekemällä minusta passiivisen kaukaisuuteen tuijottajan.

Mitäpä sitä tässä muuta tekisikään kuin huonoja päätöksiä ennen tulevaa romahdusta. Onpahan jotain sisältöä tähän elämään, kun olo ei suinkaan ole perseestä poikittain, vaan nyt saa hekumoida oman hulluutensa rajamailla ilman minkäänlaista realistista käsitystä mistään. Antaa mennä vaan...