Jardin Prive kirjoitti 23.2.2019 19:7

Saloka, toivottavasti isäsi vielä toipuu. Mitä hänelle kuuluu? Voimia myös sinulle! On raskasta pelätä läheisen vuoksi...

Antibioottia annetaan suoneen taas. Yksityishuoneessa. Huomen äiti ja sisko menee sinne. Onneks ei vissiin ollu halvaus. Ei tiä. Isällä on niitä ollu ennenki, eikä o huomattu.

Nyt yritän alkaa nukkuu, vaikka päässä pyörii ajatuksia.

Ruoka uunissa. En jaksanu ku juureksii ja lihapullia laittaa.
Suihkuun pitäis men, mut taidan jättää huomiseksi.
Oikee ranne alko sattuu ihan järkyttävästi. Tä kirjoittaminenki sattuu.
Olen ollu tänään melkein koko päivän sohvalla, peiton alla. Ei tee mieli mitään. Haluis vaan pois tästä kidutuksesta. Kaikki asiat on jääny. Pyykit tarvis pestä. Tiskit sain hoidettuu. Roskat viemättä.

Sairaalavierailulta kotiuduttu. Oli se linja-auto matka kaamee.

Aamulla sentään kävin suihkussa.

12h 40min kellotti nukkuminen. Vastasin kyl välis äkkiä tytölle ja tutulle. Silti ois voinu jatkaa sängyssä päivää.

Otin broilerinsuikaleita sulaa eilen. Tarkoitis olisi tehä ruokaa siitä. Paino on 600g eilisestä tippunu, tällä pelleilyllä. Nyt oon jättäny leivät pois. Syön vaan kerran, jos sitäkään.

Yksi oire tai ongelma palasi taas. Lopetin joskus joulukuussa siihen pillerit ja nyt tarvii nöyränä mennä hakee uudelleen. Mahtaako jotenki liittyy tähän olotilaan.

Pitäis kaupungil kuulemma men tänää, ei yhtään huvittais ja pääkin on kipeenä. Haluaisin olla va kotona. En ehi ees pyykkejä pesee, jos joudun lähtee.

Yli 11 h taas.

Isä siirretään tänään intervallille. On ma asti siellä. Jollei sairastu.

Tyttö on sairaana. Hän harvoin on ja sit ku on, ni on.

Jaksoin laittaa pesukoneen päälle. Kuivat viikkasin jo kaappiin.

Itelläkin on kipeinen olo hiukan. Olen eilen ja tänään aivastellut ja kurkku tuntuu karhealta. Mitään vaatteita ei vois laittaa ku hikee puukkaa, mut samalla on viilee.

Sain eilen yhet sukkaset valmiiksi. Nyt pitäis keksii millä langalla seuraavat tekis. Tilaamat langat ei ole vieläkään tullu.

Ei tästä elämisestä mitään tuu, parempi kai luovuttaa...

Tunnin päästä soitan taksin ja lähen tytön kanssa lääkäriin. Tai en tiä miten kuviot menee, ku tytön yks kaveri tuli. Ilmeisesti lääkäristä mä tuun kotiin ja tyttö lähtee kaverin kans kotiin.

Yöllä heräsin isoon jalkakipuun. Jouduin lopulta ottamaan lääkkeen siihen, joka auttoi sit jonkun ajan päästä.

Äiti lähti yksin mökille. Ehkä hyvä näin. Pysyn ite rauhottuu jonkin verran kotona.

Eilinen oli katastrofi ja laihtusinki kilon. Mansikkakeittoa pystyin juomaan 5dl ja mehua. Niillä ei kaloreilla hurrata. Ei ihme et jalat on hyytelöö ja olo raskas. Tänään yritän hernekeittoo lämmittää ja syä. Jos se auttais hiuka. En muista koska olisin näin vähän painanu. Tiedän et se on tehty väärin.

Laitoin eilen ostamat liivit päälle. Kuppikoko on hiuka liian iso, mut muuten sopivat.

Tiedäthän sen, et "väärin" ja nopeesti tiputetut kilot tulee vähintään yhtä nopeesti usein takaisinkin?
Naisen paino voi vaihdella kuukauden/päivän ajankohdasta riippuen jopa kolmekin kiloa, eikä tuolloin voi puhua laihtumisesta tai lihomisesta.
En haluu masentaa siis sua tolla sanomallani (painosi pienemisestä), vaan enemmänkin niin päin, et syöty ruoka voi nostaa painoa hetkellisesti, koska kropassa on tavaraa ja luonnollisesti se myös painaa, kuten nestekin ja se ei ole lihomista.

Ymmärrän kyl täysin tuskasi, syömishäiriötä myös sairastaneena.

Syö normaalisti, useita pieniä annoksia päivässä, liiku normaalisti. Kroppa jaksaa paremmin ja alkaa tiputtamaan itse painoa (jos sille on oikee tarve), kun ymmärtää ettei tartte olla kokoajan ns. säästöliekillä ja pitää jokaisesta saadusta ruokamurusta kynsin hampain kiinni.

Oksentelut ja muut voi jättää elinikäisiä vaurioita. Ruoansulatus kärsii ja luonnollisestikin kaikki osat suusta vatsalaukkuun asti. (esim.refluksi, hampaiden kunto, närästys, vatsan toiminnalliset häiriöt jne.)

voimia🙂🌻

Zirkoni kirjoitti 28.2.2019 20:29

Tiedäthän sen, et "väärin" ja nopeesti tiputetut kilot tulee vähintään yhtä nopeesti usein takaisinkin?
Naisen paino voi vaihdella kuukauden/päivän ajankohdasta riippuen jopa kolmekin kiloa, eikä tuolloin voi puhua laihtumisesta tai lihomisesta.
En haluu masentaa siis sua tolla sanomallani (painosi pienemisestä), vaan enemmänkin niin päin, et syöty ruoka voi nostaa painoa hetkellisesti, koska kropassa on tavaraa ja luonnollisesti se myös painaa, kuten nestekin ja se ei ole lihomista.

Ymmärrän kyl täysin tuskasi, syömishäiriötä myös sairastaneena.

Syö normaalisti, useita pieniä annoksia päivässä, liiku normaalisti. Kroppa jaksaa paremmin ja alkaa tiputtamaan itse painoa (jos sille on oikee tarve), kun ymmärtää ettei tartte olla kokoajan ns. säästöliekillä ja pitää jokaisesta saadusta ruokamurusta kynsin hampain kiinni.

Oksentelut ja muut voi jättää elinikäisiä vaurioita. Ruoansulatus kärsii ja luonnollisestikin kaikki osat suusta vatsalaukkuun asti. (esim.refluksi, hampaiden kunto, närästys, vatsan toiminnalliset häiriöt jne.)

voimia🙂🌻

Kiitos. Puhut asiaa, joka laittoi mut miettimään. En mä tätä tahalleni tee. Joka päivä lupaan itelleni et tä on viiminen päivä. Mut sit ku seuraava päivä tulee, olen pettäny itteni.
Pelkään lihomista jättiläiseksi taas. Tuntuu et kaikki ruoka lihottaa. Syö sit porkkanaa tai hesellä.
Tuntuu va että olen yksin tämän kanssa. Ketään kenelle oon yrittäny kertoo, ei o reagoinu muuta ku et hirveesti ohjeita tai läksyttämällä. Sinua en tässä tarkoita, va live-elämääni.

...
Tytön kuume on ollu poissa. Olo kuulemma huono vielä.

Itel aamul kurkku omituisen karhee. Nyt on samalla limaa kurkussa.

Laskuja maksoin, en kaikkia.

Jaksoin tehä porkkanalettuja täksi, huomiseksi ja sunnuntaiksi. Tänään söin 10 niistä. Ei ne miltään maistunu, laitoin kai liian vähän suolaa.

Kurkku edelleen omituinen ja limanen. Yskiäkin saa ja se kuulostaa vinkumiselta. Kivaa jos mä oon kipeeksi tulossa. Onneks tyttö on kuumeeton.

Olen täs lepäilly. Karttanu vessaa. Mä yritän pitää letut sisällä. Mä tarviin ne ravintoaineet.

Taidan ottaa päikkärit ja kuunnella yleisurheilua.

Hirvee olo. Tekis mieli oksentaa mut en voi. Kaduttaa ku söin huomisen ja su letut iltapalaksi. Kaduttaa ku söin pähkinäsuklaalevitettä, hiukan. Kaduttaa koko päivä.

Kurkku on ku kaikki karvat ois vastakarvaa. Ei se kipee o, mut ällön tuntunen.
Laitoin 2 peittoo päälle tunti sitten. Vielki varpaat jäässä. Eikä yhtään kuuma.

Isä on saanu juttuseuraa intervallilla. Hän on muutenki piristyny keskiviikosta.

Äiti viettää lomaansa. Kämppä pystyssä, ei ole polttanu sitä.

Mä taidan alkaa nukkuu. Kuunellen naapurin älömölyä. Jos huomenna ois parempi päivä.

Tarkotus ei ollutkaan syyllistää. Ei kukaan sairastunu tee tahalleen. Se on sairauden oire, samallalailla kun vaikka epilepsiaa sairastavalla epilepsiakohtaus. Ei hänkään sitä tahallaan aiheuta.
Ja ymmärrän täysin ton pelon kaikkee juomaa ja ruokaa kohtaan. Tiedän, miten kamalaa on et joutuu pelätä jokaista suupalaa ja sisään mennyttä kaloria.

Veikkaan, et ihminen joka ei oo kokenu syömishäiriöö tai seurannu sitä läheltä on aika kujalla kuunnellessaan sairastuneen kertomaa. On ehkä hankalaa ymmärtää miks ihminen oireilee syömisjutuilla.
On helppo sanoo vaan et "ala syömään", kun ei tiedä et ongelma ei oo pelkästään siinä. Syömishäiriöinenhän on fyysisesti useimmiten täysin kykenevä syömään eikä sille oo fyysistä estettä mut henkisiä esteitä sitäkin enemmän, esteitä ja vääriä uskomuksia/pelkoja, mitä sairaus ajan kanssa syöttää enemmän ja enemmän.

Läheisesi varmasti yrittää auttaa sua antamalla ohjeita, kun ei osaa muuten auttaa. Ja monesti taas syömishäiriöisen sairas mieli kääntää hyvätkin ohjeet hyökkäykseks itseä kohtaan. Arvosteluks, neuvomiseks, holhoomiseks, pinnalliseks löpinäks.
Ärsyyntyvä suhtautuminen apuun ja neuvoihin ja asioihin on jossain määrin (ehkä isostikin) taas myös kehon näännyttämisen seurausta. Mieli on apea, väsynyt ja alavireinen ihan siksikin, et verensokerit on kokoajan ihan epätasassa. Aivot ja kroppa ei saa kaikkea tarvitsemaansa.
Se käyttää ne kalorit mitä saa nyhdettyä, vain elossapysymisen kannalta tärkeimpiin toimintoihin: hengittämiseen jne.

Mä en osaa sanoa mikä on ollut paras apu mun toipumisen tiellä (täysin en ole toipunut, mutta olen nyt se, joka pitää pääosin sairautta hihnassa eikä toisinpäin.)
Veikkaisin hyvää terapiaa, ja sen myötä syömishäiriön takaa löytyneitä ongelmia. Koen, et mun tapauksessa syömishäiriö on ollu pelkkä naamio, jonkinlainen suojakeino ettei tartte kohdata niitä asioita jotka elämässä oikeesti mättää.
Kun keskittyy pelkästään syömisen kontrollointiin ja jokainen päivä menee miettiessä kaloreita, painoa, jokaista suupalaa jne. ei jää tilaa muille ajatuksille. Ei tartte kohdata niitä oikeita ongelmia siellä taustalla.
Kun oma elämä ja maailma on sekasin, on helpompi pitää hallinnassa esim. omaa syömiskäyttäytymistä ja siihen liittyviä asioita.

En tietenkään väitä et sulla se ois välttämättä ns.suojakeino. Mut kannattaa siltikin kysyä itseltään ja miettiä sitä, et mihin tarvitset eniten sairauttasi. Voiko sen takana olla jotain muuta käsittelemätöntä ongelmaa?
Ehkä sairaus alkaa lieventää otettaan kun vyyhti alkaa purkautumaan jostain kohti. Se on aikamoinen matka, ja palapelin kokoaminen, mut se voi tapahtua milloin tahansa. Älä pelkää, vaikka sairaus ei enää olisikaan sun suoja, sä tuut pärjäämään. Oon siitä elävä esimerkki ja vannon että pelkäsin kuollakseni sitä, että menetän sen mun parhaan ystävän, anoreksian, jossain vaiheessa.
Mä menetin, mut mitään pahaa ei tapahtunutkaan. Sekin pärjäämättömyyden pelko ilman sairautta, oli sairauden syöttämää harhaa.

Muista, et oot ihan yhtä arvokas kun kuka tahansa muukin ihminen täällä. Ansaitset saada syödä tarpeeks jaksaaksesi. Ansaitset myös herkutella. Ansaitset saada tuntee nautintoo hyvästä ruoasta ja sen tuottamasta jaksamisesta. Ansaitset elää ja olla onnellinen, ihan yhtälailla kun kaikki ihmiset.

Voimaa jokaiseen päivääsi, ja toivon että saan viel joku päivä lukea täältä sen, et oot saanu sairaudelta tilaa ees ihan pikkuriikkisen. Sulle itselles.
Oot oman elämäs paras sankari. Pidä siitä sankarista hyvää huolta. ☺️❤️🌻🙂🌻

Kiitos Zirkoni. Kirjoitit pitkästi, mutta asiaa. Joka laittoi mut pysähtyy ja itkemään. Ei mitään pahaa. Alan miettii asioita, ja ehkä tiän mistä kiikastaa. Mut sille asialle en voi tehä mitään. Ehkä tämä saa hiukan helpotusta, kun alan olla pelkäämättä. Mut nyt pää on ku ruutitynnyri.

...
Tytön kuume nousi taas. Eilen oli kuumeton. Mikä kumma sitä vaivaa. Hirveetä jättää alaikäinen kipeä lapsi, yksin omaan kotiinsa. Ite en o siinä kunnossa et lähtisin sinne. Onneks hänel on tukiperhe siellä, jos siitä olisi apua.

Kurkkuu kutittaa ja on puutunut. Aloin illalla yskimään. Koitan jua vettä aina välillä. Mehu alkaa loppuu.

Pitäis kaupas käydä, mut en jaksa kävellä sinne. Jotain ruokaa pitäis tehä. Otan kai pakkasesta jotain ja lämmittää. Mut mitä, on arvoitus.

Joudun kai maanantaina ottaa soittorumban. Peruu ensi viikon menoja. Harmittaa.

Taidan mennä tonkii pakastinta...

Paranemista sulle, Saloka! Kaikkeen, mikä tarvitaan... Mä tunnen oloni surkeaksi. Toivottavasti sulla helpottaa...

Joo, huomasin itsekin kirjoituksen loppusuoralla et nyt muuten tuli pitkä sepostus. Kiitos kuitenkin että jaksoit sen lukea (ilmeisesti) =)
Itkemisessä onneks ei oo mitään pahaa.. ehkä kirjoituksessani jokin osui ainakin vähän asian ytimeen.

On asioita mille ei välttämättä voi mitään tehdä, mut se miten asiaa ajattelee ja miten siihen suhtautuu, niin sille voi tehdä onneks paljonkin ajan kanssa viel nykyäänkin.
Jopa järkyttävän vaikeiden tapahtumien ja asioiden kans voi oppii elämään ja pärjäämään niin ettei ne enää vaikuta nykyhetkeen niin isosti.
Se toki vie aikaa, ja asia vaatii käsittelyä joskus kauankin, ehkä jopa ammatti-ihmisen kanssa. Asiaa pitää työstää, jankata ja joutua puimaan läpi monen monta kertaa joskus jopa kyllästymiseen asti, kunnes se lopulta ei tunnukaan enää niin isolta asialta tässä hetkessä.

Pelkäämättä oleminen on joskus hankalaa. Pelko kun on tosi voimakas tunne jota ei aina voi hallita. Onks sulla minkäänlaista terapiasuhdetta jossa voisit jutella noista peloista ja asioista jotka sua vaivaa?
🙂