Voih...tiedän niin ton tunteen.Muutama kuukausi sitten jouduin luopumaan rakkaasta koirastani jonka kanssa olin melkein 24h/7pv kotiäitinä kun olen niin kokoajan kotona.Ei ehtinyt rakkaani 8 vuotta täyttää kun jouduin päästämään parempaan paikkaan.
Se oli yhtä tuskaa istua autossa lääkäriin asti ja istua lattialla halaten kunnes sydän pysähtyi 😭 En pysty vieläkkään itkemättä puhumaan ja tämä ei ole ensimmäinen menetykseni joten tiedän että se kestää ennenkuin voi sanoa että on helpottanut edes hiukan.☹️
Minulla sentään oli mies ottamassa kupit ja hihnat pois näkyvistäni ja 4 lasta joiden takia oli pakko jatkaa eteenpäin arkea vaikkakin ihan sumussa meni kauan.
Tiedän myös ton tunteen kun kaikki tuntuu hajoavan käsiin enkä tarkoita nyt vain kodinkoneita.
Itse olen sairastanut masennusta niin kauan etten edes tiedä koska oikeastaan alkoi,liekö ollut mulla aina.Sairastan myös paniikkihäiriötä ja ahdistuneisuushäiriötä,fibromyalgiaa ja onpa tuossa muutama fyysinen vammakin.Löysin vasta tälle sivulle ja ajattelin että voisi olla hyödyllistä kirjoitella ihmisille jotka ymmärtävät oloni.
En usko että näitä asioita ymmärtää kunnolla jos ei ole itse kokenut hmm.
Olen todella tyytyväinen että hain apua terveydenhoitajalta aikanaan ja olen edelleen jatkanut avun hakemista joten suosittelen teille muillekkin hakekaa apua vaikka väkisin,jos tuntuu pahalta menkää vaikka ensiapuun jossa olen itsekkin käynyt.

Kyllä oli väliä että kirjoitit, kun olin niin huolissani miten sulla menee.
Voisit koettaa jaksaa ajatella että nyt Benillä ei ole enää kipuja ja saittehan yhdessä elää monta hienoa vuotta.
Kannattaisiko siivota ne Benin kipot pois näkyvistä, panna jonnekin kaappiin odottamaan, jos vaikka joskus saatte uuden koiran.

Kyllä sun pitää syödä jotain vaikka jäätelöä.
En osaa enempi mitään sanoa.
Halauksia oikein paljon.

Tämmöisen löysin netistä

Mä en usko tarua ollenkaan,
etteikö eläinten taivasta oisi,
nehän aina antavat parastaan
eikä kelleen murhetta soisi,
ja jos sieluista sitten puhutaan
miten Luoja niin unohtaisi,
ihan itseluomilta luoduiltaan?

saloska: HALAUS ja valoa siulle!🌻🙂🌻
Lohduttavia ja myötäeläviä sanoja siulle yritän ettiä, jotta pääset sieltä etiäpäin. Niitä koitin kohtia kun elämässä on ja sattuupa kasaantumaan sit mokomat sammaa kohtaa. Nii ymmärrän et on hankala löytää oivat vastaukset. Mut kuule, onnex asioilla on tapana järjestyä. Ripaus lohtua ja iloa etsimään.
Halaa ittiäis omilla käsillä ja kuuntele kuinka ne kädet ymmärtää siuta.
Enkeleitä sinne!☺️❤️

On tosiaan väliä mitä sinulle kuuluu! Minäkin olen välillä miettinyt miten elämäsi sujuu, olen hiukan kuullut tarinaasi Mieli Maasta live chat ryhmässä ja silloin tarinasi kosketti minua paljon.
On tosi surullista että menetit koirasi, kyllä lemmikkiä suree yhtälailla kun ihmistä. Toivottavasti saat uuden koiran tai muun lemmikin.
Hyvin sujuneen kevään jälkeen humpsahti kesäkuussa masennus ja ahistus, vanha levy hurahti taas käyntiin. Tykkään kovasti olla ihmisten seurassa vaikka jännitän kovin sosiaalisia tilanteita. Tällöin minulle usein nousee kummallinen, epätodellinen olo, sanat kangertelevat jne. Viime keväänä uskaltauduin menemään viikonloppukursseille jne. jotka yllätyksekseni sujuivat kohtuullisesti vaikka vaativatkin voimia, jännitys oli välillä niin kova. Nyt viimeisellä kurssilla tuntui että mokasin kunnolla, olin väsynyt ja olin välillä "poissa itsestäni". Kai nämä epätodelliset olot ovat kai paniikkikohtauksia, oli mitä oli voimia ne vievät. Joka tapauksessa siitä lähti pohdinta enkö pääse näistä koskaan eroon ja miksi mut lytättiin lapsuudessa niin tehokkaasti että joudun vuosikymmeniä kärsimään. Ainoa mika helpottaaa näitä oloja on, terapian lisäksi, "siedätyshoito", mennä vaan mukaan ihmisten joukkoon vaikka tuntuis miltä. Huomenna olen menossa taas...
Toivottavasti olet jaksanut kestää äitiäsi, on totisesti hyvä että hän lähtee perjantaina. Kyllä ymmärrän mitä ehken olet joutunut kestämään, äitini oli varsinainen narsisti. Toivottavasti voit tyttäresi kanssa tehä jotain ilmaisia mukavia juttuja joista molemmat pidätte. Oikein hyvää kesää sinulle ja halimuksia. Mataleena

Kiitos kaikille 🌻🙂🌻

Tyttö antaa jo puhua koirasta. Hän oli aamulla ottanut koiran valjaat ja fleksin ja laittanu ne oman pehmokoiran päälle. Nyt saa muutenkin puhuu.

Vanhempien pihalla näimme Benin kaverin. Kerroin omistajalle ettei Beniä enää ole. Omistaja meni hiljaiseksi. Kerroin mitä oli tapahtunu. Kerron kaikille Benin kavereille, jos vaan näen niitä.

Äiti on yön aikana keränyt kipot pois. Laatikko on vielä jäljellä. Äiti on muutenkin täällä siivoillut, vaikka olen olohuoneessa nukkunu, ni en ole heränny.

Isä vietiin sairaalaan, ei onneks mitään draamaa, vain tutkimuksiin mistä oli ennestään jo sovittu. Isä on ollut hiljainen, kai kaipaa Beniä.

Kai tämä tässä menee...

Otan osaa, saloka, menetyksestäsi. Minulla ei ole koskaan ollut koiraa, mutta voin kuvitelle, että suru on sinulla suuri. ☹️

Tuo otsikon mukainen tunne on minulle enemmän kuin tuttu. Silloin, kun vointi tarpeeksi huononee, vajoan syvään harmauteen, jossa millään ei enää ole väliä eikä mikään tunnu miltään. En kykene edes itkemään enää. Silloin makaan vain sohvalla ja tuijotan tyhjyyteen.

En tiedä, pystynkö mitenkään lohduttamaan, mutta muistathan, että olo ja elo ja vointi vaihtelevat. Välillä on vaikeaa, mutta sitten taas helpottaa ja vointi on parempi. Aina, kun tuntuu pahalta, pitäisi vain muistaa, että se menee taas ennenpitkää ohi ja kaikki muuttuu paremmaksi.

HALAUS!

Voi saloka, ihan itkettää kun luin tätä viestiketjua. En osaa paljon sanoa, mutta ajattelen sinua täällä. Tiedän tuon luopumisen tunteen ja kuinka paha mieli voi olla. Itkeä kannattaa, se helpottaa. Ja hyvä kun voit puhua Benistä toisten kanssa.

Jotain pitää syödä, ihan mitä vaan, edes vähän.
🌻🙂🌻

Kiitos Repukka ja Leijonamieli, kun ootte jaksanut tänne kirjoittaa.

Mulla menee tällä hetkellä kaikki hiukan sekavasti. Koko ajan tulee asioita, uusia, sitten yritän tasapainoilla niillä ja toivoo että kaikki menisi loppujen lopuksi hyvin.

Tänään jäi sit yksin tytön kanssa tänne kotiin, ilman tukiverkkoo. Tukea saan äitiltä puhelimesta, jos osaan asian järjestää niin. Täällä ei näin kesällä ole mitään. Tuttu lähtee mökkeilemään sunnuntaina ja enkä oikee välitä siskosta.
Nyt tarvisi jotenkin pitää järki päässä ja yrittää selvitä. Osa musta haluaa yrittää "kepillä jäätä" ja osa musta haluaa luovuttaa. Olen tytölle puhunut asiasta ja hän tiedostaa että olemme ihan kahestaan täällä.

Mahani on alkanut oireilla, jo oikeastaan jo kauan. Ekana ajattelin että olis banaani tai peruna, mut ei näköjään ollu. En uskalla mihinkään mennä, tai jos uskallan ni en tosiaan juo tai syö yhtikäs mitään ennen kun olen turvallisesti kotona.
Tuttu sano että mä tressaan ja siksi maha on tommoinen. en tunne itteäni tressiksi, va olen oikeastaan väsyny vaan.

Olen yrittänyt joka päivä syä lämpimän ruuan, on sit mitä on. Aamupala on hiukan hakusessa ja muutenkin syömiset. Juotavaa menee kyl.

Kiitokset teille kaikille. Ette tiä kuinka iloinen mä oon, että täällä joku jaksaa käydä.

Mut nyt on annettava kone tytölle.

Etkö voisi soittaa kriisikeskukseen ja kysyä apua. Kyllä minusta te nyt sitä saatte, jos vaan uskaltaisit soittaa sinne.
Hyvä kun jotain edes syöt. Pakaste kasvissosekeitotkin voisivat olla hyvä ateria ja helppo.

Saloka***!

tosi kivaa kuulla sun kuulumisia, vaikka helppoa ei olekaan... usein sitä miettii miten voit, ja muut chateistä tutut.

Kai te tytön kans voitte olla nyt pihallakin kun nätti ilma, ja mennä hetken kerrallaan. Jos hätä tulee niin ainahan sitä jostain apua löytyy. mikä pärjäämisessä eniten pelottaa? jos saat lämpimän ruuan alas päivässä niin hyvinhän sillä jo hengissä pysyy.toivon todella että sun vatsavaivat helpottaisivat...
Ei oo tää kesä ollu helppoa täälläkään, just mun jätesäkkiviestiin tätä purin... Onneksi kuitenkin on kesä ja voi olla pihalla. Meillekin hankittiin trampoliini, siinä on pomppimisen lisäks tosi mukava vaan olla...just makoilin siinä pitkään auringossa. kotoa en oikeen mäkään mihinkään oo selvinnyt, joten hyvä että on ees tuo piha. onnistuin vielä jotenki loukkaamaan jalan, nii et nyt vaan linkkaan. kai se siitä.
saloka, kohta saahaan uudet mansikat ni pistetään kestit pystyyn nettiyössä;) ON se Niin harmi että nettiöitä ei oo kesäisin... Voimia tähän päivään ja hetkeen;)
Animi***

Kiitos Maanvaiva ja Animi

Suru ja murhe taisi muuttua nyt kiehunnaksi ja vihaksi. Kaikki asiat ärsyttää, enemmän tytön ja äitini tekemiset. Äitini käyttää mua hyväksi taas.
Äiti on täällä siirtänyt mun tavaroita mitä minnekkin ja kaikki keittiön kaapit on ihan sekaisin. Tänään se vei ruokaa mun kaapeista. Mun resepti ja lääkekortti on kadoksissa täällä ja tarviin maanantaina ne. En tiä mistä enää hakea, kun äiti on kaikki paperit siirtänyt johonkin, ehkä roskiin ni ku hänen on tapana.

Tyttö on 2 yötä valvottanut mua, kun alkaa puhuu/huutaa keskellä yötä. Sekin saa mut vihaseksi.

Nyt olen yksin, kun tyttö lähti isovanhempien kanssa keskiaikamarkkinoille. En tiä tuleeko takas tänään, vai tuleeko huomenna vasta.
Yritän tässä rauhottuu ja miettii mistä alan niitä reseptejä ja papereita oikee ettii...

olen saanut olla melkein yksikseni tämän vkl:n ja tänään tyttö tulee taas kotiin ja pitää näyttää taas hyvinvoivalta äitiltä. ite olen ihan piipussa. Just jaksoin mennä kauppaan ostaa tytölle maitoo ja apteekkiin viemään reseptin. EN jaksa kiinnostuu yhtikäs mihinkään. Istun tai melkein makaan enemin sohvalla ja toivon kellon menevän nopeesti eteenpäin että saa mennä nukkumaan jo.

Ruuat etoo. Pelkkä ajatus että pitäis jotain laittaa suuhun, käy ylivoimaiseksi vielä joskus. Taistelen sitä vastaan oikein kunnolla. Haen helpotusta pilleripurkista (mulla tosiaan on kipuja, mut ennen olen niitä jaksnaut kestää, tällä hetkellä en)

Itsemurhaa en jaksa ees ajatella. En kumminkaan jaksais sitä tehä.

Olen vaan todella väsynyt, saamatta kumminkaan nukuttuu. Aamulla heräsin ja sekosin taas kellonajoista. Toivon että huomenna aamulla tyttö antaa mun nukkuu, koska ke on aikainen herätys ja lähtö kaupunkiin.

Olen tainut masentuu pahemmin. Onko tämä sit lääkkeen vaikutuksen seurausta tai sit muun seuraus, en tiä. en jaksa ees ajatella. Haluan vaan että tulee ilta taas ja pääsee nukkuu...

Jos tiedät, että olet masentunut, pitäsi sun nyt ihan aikuisen oikeesti hakea apua jostain. Vai luuletko, että sulla on nyt vaan surua? Ei se mitään vaan tietenkään ole mutta surusta selviää suremalla. Annat itsellesi aikaa siihen.
Hyvä kuitenkin ettet itsaria suunnittele. Silloin joskus nuoruudessani mie suunnittelin niin monimutkaisia itsareita ettei niitä siinä vaiheessa, kyllä jaksanut tehdä.

Nyt ajatus katkesi, mitähä mie aattelin sulle kirjottaa piristykseksi? Jäin miettimään itsaria.
Töks. Onko sulla kuitenkin sellainen olo, että tällä hetkellä jollakin olisi jotain väliä? Oletko menossa parempaa suuntaan?

Kiitos kun jaksan Maanvaiva kirjoittaa.☺️❤️

Pakottamalla mä teen asioita ja meen paikkoihin. mut jos ei olis pakko niin olisin kotona vaan. Huomaan kuinka paha elämä on mun ulkopuolella. Osittain mun äiti tekee siitä pahan.

Mä voin koittaa sanoo maanantaina hoitajalle (ei oma hoitaja) tilasta, mut se ei ehkä pysty tekemään asialle mitään. Viimeksi kun olin omalla hoitajalla, ni se sano et taidan olla aika masentunut. Kaikki va hokee sitä, mut asialle ei tehä yhtikäs mitään. Ne vois lisätä lääkeannostusta tai lopettaa kokonaan. Mut ei niin ei. Mun on vaan taisteltava ja pärjättävä, koska en ole heidän mielestä hengenvaarassa. Hengenvaarassa en ole siks, ku ei oikeastaan ole kanttia viiltää ihoa tai muuten tappaa itteää. Uhkailu ei ole sama kun teko.

Mut sain mä hoidettua muutaman asian nyt. Olen iloinen, vaikka en osaa tällä hetkellä iloita. Olen paljon tehnyt asioita joista voisi olla iloinen. Esim kävellyt pitkän matkan, ollu ihmispaljoudessa, hoitanut tytön asioita, käyny kaupassa ja ennen kaikkea ollut tytön kanssa ihmisten ilmoilla.

Mut nyt jään odottaa että vanhemmat tulee taas pilaa mun loppu päivän. En käsitä mikä siinä on, ku niiden tulo ahdistaa. Ehkä se, että isä tulee ja isän näkeminen saa voimaan mut pahoin. Isä on niin huonos kunnos, ettei sitä oikeastaan voi jättään yhtään yksin. Mut urheesti mä yritän selvitä siitäkin hetkestä, koska tiän että ne joskus sitten lähtee pois.

eilen alkoi kova ikävä, ja se jatkuu vieläkin. Ikävä repii sisuskalujani, eikä tunnu helpottavan ollenkaan.

yritän keksii jotain tekemistä, että saisin ikävän kaikkoamaan, mutta ei se oikee onnistu.

Saa nähä tuleeko porukka tänäänkin tänne. Tyttö tulee vissiin ainakin yöksi, kun ei saa nukuttuu mummillaan.

Tyttö laittaa mun pääni sekaisin, kun en tiä mitä hänen kans tekisin. Onko hänellä parempi olla mun vai vanhempien luonna. Kykenenkö mä hoitamaan häntä sittenkään, jaksanko.