Hei.

Kirjoitan ehkä hiukan erilaisesta tilanteesta kuin monet muut. En koe tällä hetkellä olevani mitenkään ihmeemmässä kriisissä, vaikka kärsinkin yhä pahoista sosiaalisista peloista, jonka takia olen luultavammin vieläkin työkyvytön. Lähes koko elämäni olen kärsinyt peloista ja ylä-asteesta lähtien ja kiusaamisen johdosta, yhä pahempia mielenterveysongelmia, masennusta, paniikkihäiriöitä, itsemurha-ajatuksiakin joskus. Nyt 26-vuotiaana, kolmen vuoden terapian sun muiden hoitojen jälkeen, elämä vihdoin alkanut tuntumaan hyvältä. Elämäntapani on terveemmät, muiden ihmisten mielipiteet minusta ovat hälvenneet ja osaan elää murehtimatta tulevaisuutta, nauttien pienistä asioista. Tietyt tilanteet toki saattavat vieläkin laukaista takauman ja vanha trauma nousee pintaan. Nämäkin silti yhä harvemmin saavat minut enää paniikkiin, vaan näen miten se tulee menneisyydestä, eikä nykyhetkestä.

Tämän hetkinen tilanne on kuitenkin se, että ekaa kertaa elämässä tuntuu, että muiden ihmisten miellyttämisen ja pelkäämisen takaa alkaisi tulemaan esiin se todellinen minäni. Sponttaani ja iloinen minäni. Se tuntuu mukavalta ja vapauttavalta, mutta tuo puoli minusta on yhä niin kamalan arka. En ole koskaan pystynyt olemaan avoin ja oma itseni muiden ihmisten kanssa, ja nyt kun sitä pyrkii ekan kerran olemaan, tuntee valtavaa kauhua. Se kauhu ei niinkään saa minua enää pakenemaan, mutta ihmisten läheisyys saattuu niin paljon. Tiedän, että sitä voi vain pikkuhiljaa harjoitella.

En ole ihan varma, mitä tällä viestillä haen. Ehkä vain kysyä, onko muilla vastaanvanlaista vaihetta ollut ja miten olette toimineet. Minulla on vahva luottamus siihen, että elämäni tulee paranemaan jatkossakin. Jossain vaiheessa minun vain pitää oikeasti astua ihmisten pariin ja alkaa niin sanotusti elämään.