Hei. On olemassa sellainen kirja kuin "Depressiokoulu - opi masennuksen ehkäisy- ja hoitokeinoja." Kirj. Tarja Koffert. Katriina Kuusi
Mielestäni se on aika hyvä kirja, kun siinä piti tehdä tehtäviä ja tuloksena on että voi omia ajatuksiaan saada muuttumaan.
Joskus kun tuntuu että pään sisällä on jokin "iljetys" joka syöttää sinne mustia ajatuksia ja niistä haluan päästä irti, etteivät ne enää vedä minua alas masennuksen suohon.
Toivottavasti löydät taas sen elämänlangan pään ja valoisa aika koittaa. Meille kaikille.
Itsellä on toisinaan hankala kestää pientäkään alakuloa, teen siitä heti hirveän suuren numeron, kun kuitenkin ihmiselämässä on huonoja ja hyviä päiviä.
Nautitaan hyvistä ja yritetään kestää huonot! Tsemppiä kaikille.

``Tuli mieleen että sellainen "Krito"-ryhmä olisi minusta kiinnostava. ``

Tervehdys `arka`. Jos paikkakunnallasi tuommoinen toiminta on, niin mene avoimin mielin mukaan. Itse kävin, tosin jo kymmenkunta vuotta sitten, tuommoisessa ryhmässä ja koin sen kaikinpuolin antoisaksi, vaikkei hengelliset asiat silloin kovin tuttuja olleetkaan. Tietysti se riippuu vetäjästä ja porukasta (ja vähän itsestäkin...), mutta ainakin minä melko `maallikkona`sain paljon rymätoiminnasta.

salainen55,

Sain juuri mainitsemasi kirjan Depressiokoulu käsiini. Selailin ja ensireaktio oli, etten uskalla siihen omin voimin lähteä. Tuntuu, että uppoaisin vielä syvemmälle.

Ajattelin esittää kirjan psykologille, josko sitä hänen kanssaan voisi alkaa käyttää?

Huonojen, negatiivisten ja pahojen ajatusten oravanpyörä on niin vahva, etten usko siitä yksin pääseväni irti. Kun jostain löytyisi apua... sen saaminen jää ammattiauttajille, koska ystäviä tai sukulaisia - sitä tukiverkostoa - ei ole.

"Sain juuri mainitsemasi kirjan Depressiokoulu käsiini"
Hei! Yksin tein tuon kirjan tehtäviä (tosin vihkoon, että kirja jäi puhtaaksi), koska ei ole minullakaan ketään lähellä kenen kanssa puhua niistä asioista. Tein joka päivä jonkin aikaa kirjan tehtäviä ja luin. Koin että ajatukset selkeni ja ymmärsin että minun on kait lopun elämääni, tai ainakin niin kauan toistan, että pystyn pitämään itseni pois kurjista oloista. Käyn vertaistuki-ryhmässä, mutten siellä voi puhua näistä asioista enkä tuosta kirjasta. Nyt olen varannut taas ajan terapeutilta että käyn muutaman kerran juttelemassa.
Minun ongelmana tällä hetkellä ei ole kait masennus, vaan jonkin sorttinen tyytymättömyys kaikkeen, halu irtaantua kaikesta ja syöksyä johonkin kuviteltuun onneen jossain muualla. Hirveä halu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Jotenkin en tunne että mieheni minua aidosti rakastaa. Ja kun kysyn hän vastaa että ei ole "kuuma"-tunteinen vaan pidättyväinen. Hän on ns. normaali ainakin ulospäin. Ja minä olen meistä se epäonnistunut elämässä ja ihmissuhteissa hirveän repaleinen. Yritän kovasti tulla hänen kaltaisekseen, vakaaksi tunne-elämässä, ei suuria syöksyjä mihinkään. Mutta ahdistun aina tähän tasaiseen olemiseen ja räjähdän, ja seurauksena on syyllisyys ja katumus ja epäonnistumisen tunne. Mutta hyvät kaudet ovat pidentyneet, joten ehkä se tästä, päivä kerrallaan.... Kunhan osaisin itseni hillitä ennen kuin alan "riehua".

...hei arka! Kokeilen ensimmäistä kertaa näin netin kautta yhteyttä ihmisiin? hullua kyllä 20v tein tietokoneella töitä, pitäisi olla hallinnassa, mutta edes s-postia en ole luonut 4v sitten sairastuttuani masennukseen, tai kun siis hain siihen viimein apua... Hei Arka, olen itsekin hyvin arka ja hyvin hukassa... Nyt mietin, poistaisinko viestin vai lähettäisinkö...jos lähetän vastaako kukaan... enhän edes kysy mitään. Lähetän kuitenkin.

Kyllä minä jaksan lukea nyt näitä kirjoituksia ja vastailenkin joihinkin jos herää vastattavaa.
Olen välillä pois näiltä sivuilta, koska koen herkkänä ihmisenä, että alan liikaa muistelemaan menneitä ja taas kelaamaan niitä kauheuksia mitä on elämässäni tapahtunut. Tai ehkä se on siten, että kun alan taas muistamaan menneet hakeudun näille sivuille ja saan taas voimaa ja tukea sekä toivoa että selviydyn eteenpäin.
Lapseni ovat kärsineet minun "toilailuista" ja ex-mieheni (juoppo, vastuuton, väkivaltainen alistaja jonka mielestä muiden ihmisten piti hänet passata ja elättää)käytöksestä. Varsinkin poika kärsi sittemmin persoonallisuushäiriöistä, eikä mikään ihme. En aikuisille ihmisille muuta voi ,kuin osoittaa omalla elämällä että voi parantua ja elää suht mukavaa elämää vaikka ei olekaan rikas ja hyvässä ammatissa. Ja rukoilen. Koska minusta tuntuu että sekin auttaa että on edes yksi joka heitä lämmöllä muistaa niin se energia sinne jonnekin menee ja saa hyvää aikaan.
Ja yritän opetella sietämään näitä huonoja hetkiä, koska ei voi olla joka päivä hyvä päivä, muutoin jos kaikki päivät olis hyviä päiviä niin nekin alkais tuntumaan "vaan hyviltä". Hetki kerrallaan on helpompi kestää!
Tässä kun kirjoittelen niin uskon, että eniten autan itseäni, kuin itselleni kirjoittaisin todeksi jotain minkä haluan olevan totta.

arka kirjoitti 27.1.2012 17:23

Nyt alkais viikonloppu ja ennen olisin ollut onnellinen tässä tilanteessa. Nykyisin ahdistaa, joudun joskus ottamaan lääkettä viikonloppuisinkin. Ahdistaa kun maanantaina on taas koko työviikko edessä- työ johon olen ajautunut epäonnistuttuani monen vuoden opintojen jälkeen valmistumisessa.
Kun saisin pitää tämänkin työn edes.
Rahat on aina vähissä, mies työttömänä. Itse en niin tarvitsisi omiin menoihini juuri mitään mutta toivoisin, että tyttärelle olisi varaa antaa rahaa edes uimahallissa käymiseen, tai että kaupassa voisi lapselle ostaa bulgarian jugurtin tavallisen sijasta, mutta ei voi kun on neljäkymmentä senttiä kallimpi ja menis toita kymppiä siihen kuussa. Voi kun tyttärestä kasvaisi silti iloinen ja elämänmyönteinen aikuinen. Sitä rukoilen.
Onko muita jotka joutuu laskemaan rahansa näin tarkkaan?
Tosin yksi pahe minulla on, joka nielee rahaa. Poltan askin päivässä. Mutta kun tuntuu että vain tupakka ja Oxamin pitävät minut käynnisä. En pärjäisi ilman.
Onko muita joilla on tämä pahe, ja tuntuu ettei siitä voi luopua?

Auts, sinähän olet rikas kun sinulla on varaa polttaa! Tupakathan on älyn kalliita. Sitä jos laskee pitkässä piuhassa niin siinä niitä savutellessa polttaa ajan oloon lomamatkakassan verran - ja samassa toisesta päästä lyhentää omaa suitsukettaan -

HeiArka!
En tarkoittanut, että olisin yhtään vahvempi kun ahdistaa.
Toivottavasti et ottanut sanojani vaatimuksina.
Taatusti tiedät haitat ja vaivat, joita tupakointi aiheuttaa, ja siitä tavasta voi todella olla vaikea päästä eroon.
Olen itse polttanut ketjussa avioeron jälkeen muutaman vuoden, piippuakin, kun isoäitini äidin puolelta oli piippua polttava sepän Ämmi(häntä sanottiin ämmiksi) - piti minunkin piiputella mutta kun olen uskovainen tulin jossain vaiheessa tuntemuksiin 'apua, savua temppelissä' - kun jokainenhan Pyhän Hengen voiman vastaanottanut on voiman saadessaan ottanut vastaan Kristuksen Hengen ollen sen jälkeen Pyhän Hengen temppeli symbolisesti sanoen.
Muutenkin kun tykkään hengittää, raikkaasta ilmasta siis, tuo tunne 'savua temppelissä' on jotenkin epämukavan tuntoinen kokemus.
Rahat on tiukassa minullakin ja joudun aprikoimaan elämää aina laskujen kautta.
Voimia sulle Arka ja toivottavasti ei tuo aiempi viestini sinua masentanut!
V o i m i a!
Etähali!
😎

Totta, piti lukea monta kertaa kun ajatukset niin tiiviisti peräperää..
Siitäpä voimia taisteluun.

Tupakointi on yksi pahe siinä missä toinenkin.
Paheiden summa taitaa olla vakio, tekeepä kuinka minkäkinlaisia muutoksia elämässään.
Jos pystyy.
Körtit ovat itsensä hyväksyviä vaikka tupruttelevat, usko ei tee ihmisistä sen parempia sinänsä, sillä jokaisella on vapaa tahto valita tässä elämässä oman elämänsä ainekset.

Aloitin taas työkirjasta Depressiokoulu-opi masennuksen ehkäisy ja hoitokeinoja, tekemään tehtäviä viikko kerrallaan. Minusta siinä olevat tehtävät eivät ole vaikeita, eikä tarvitse mennä syvälle menneisyyteen vaan kun tekee niitä tehtäviä, niin pysyy aivot ja mieli kondiksessa ja vakaana tässä hetkessä. Rutiinia aivoille ajatella positiviisesti ja itselleen myönteisemmäksi. Vaikka ne joskus tuntuivat lapsellisilta niin silti vain tein uskollisesti ja se ehkä auttoi että rutiinin ja toiston kautta mieleen alkoi tulla valoisempia asioita hetki kerrallaan.
Olen samaa mieltä että olemme savea Luojan käsissä ja mitä herkemmin suostun Luojan muovaamaksi sen helpompi minulla on kestää tuskaa kun muutun.
Poltin tupakkaa (käärin sätkiä kun ei ollut varaa ostaa) ja käytin alkoholia, ja huomasin että tupakki (jota poltin lähes ketjussa) sai minut syömään enemmän, pää oli tokkurassa ja haisin pahalle. Tiedostin tuon kaiken mutta lopettaminen oli hirveän vaikeaa kunnes "heräsin" ja halusin lopettaa, rukoilin ja sain apua. En voinut nikotiinipurkkaakaan käyttää kun siinä oleva nikotiini pisti minut vain haluamaan tupakkia. Otin avuksi tavallisen purkan ja tunti kerrallaan elämäntavan, siirsin vain tupakin sytyttämistä ja tein sillä aikaa jotain muuta. Minun oli oikeasti pakko lopettaa kun terveys alkoi pettää kun poltin niin paljon. Ja en enää mennyt paikkoihin missä poltettiin. Niin ja rukoilin Jumalalta voimia ja apua, uskoin siihen kuin kallioon, jos epäilys kävi mielessä ajoin sen pois. Kun olin ollut jonkin aikaa polttamatta niin olo tuli niin hyväksi ettei enää tehnyt mieli polttaa, ja kas kummaa laihduin yli 10kg vuodessa, koska energiaa riitti ulkoiluun ja kuntoiluun kun ei tarvinnut polttaa eikä juoda.

salainen55 kirjoitti 31.1.2012 12:20

Aloitin taas työkirjasta Depressiokoulu-opi masennuksen ehkäisy ja hoitokeinoja, tekemään tehtäviä viikko kerrallaan. Minusta siinä olevat tehtävät eivät ole vaikeita, eikä tarvitse mennä syvälle menneisyyteen vaan kun tekee niitä tehtäviä, niin pysyy aivot ja mieli kondiksessa ja vakaana tässä hetkessä. Rutiinia aivoille ajatella positiviisesti ja itselleen myönteisemmäksi. Vaikka ne joskus tuntuivat lapsellisilta niin silti vain tein uskollisesti ja se ehkä auttoi että rutiinin ja toiston kautta mieleen alkoi tulla valoisempia asioita hetki kerrallaan.

Tämä asettaa fundeeraamaan missä määrin masennus on valinta.
Ikäänkuin voi valita ollako vai ei masennuksen vallassa.
Sitä se ei sano, että' olisi helppo - noin vaan ottaa itseä niskasta -

Kun masennus on 'totaalisesti' päällä, se voi ulkopuolisen silmiin vaikuttaa vaan laiskuudelta.
Mutta siinä on ero 'varsinaiseen' laiskuuteen.
Oikeaa 'laiskuutta', vai 'väärää' laiskuutta - kuka sen määrittelee missä rajat menee?
Ja ne eväät?
Taisteluaseet...
Uskon asenteella lipsahtaa mieleen se sotavarustus joka löytyy Isosta Kirjasta...
auttaisiko se taistelussa masennuksen lamaa vastaan?

Oman kokemuksen mukaan masennus on uupumusta ja epätoivoa, voimatonta oloa, tahdottomuutta - mikään ei kiinnosta, mikään "ei ole" -

Olen eläkkeellä vakavan masennuksen ja muiden henkisten vaivojen takia. Eli olen ollut aika pohjalla, mutta kait se elämänhalu kuitenkin pisti etsimään apua vaikka mistä ja kokeilemaan vaikka mitä.
Luin silloin jostain kirjasta että masennus on kehon ja mielen merkki että ihmisen pitäisi muuttaa suuntaa jollain tai kaikilla elämänaloilla, eli työ, paikkakunta, asumismuoto, perhesuhde, kehon ja mielen huolto. Itse tein niitä muutoksia ja täytyy sanoa että elämä on tänään huomattavasti paremmalla mallilla.
Nyt kun tuon taas muistin niin alanpa miettimään onko minulla jotain mitä pitää muuttaa? Uskon että se tulee ihan itsestään mieleen.
Aiemmin kaikkein vaikeinta oli myöntää että olin tehnyt vääriä ratkaisuja. Ja päästää ne ajatuksissa ja tunteissa pintaan otti koville.

Totisesti onkin vaikeaa tunnustaa itselleen, että on tehnyt virheitä ja vääriä ratkaisuja. Kipeintä kai on, kun tuntuu että siinä samalla ovat toisetkin kärsineet -lapset lähinnä. Ja kun paluuta menneisiin ei ole, ei siis pääse korjaamaan asioita enää, vaan on elettävä seurausten kanssa. Siitä seuraa surua jota on käytävä läpi ja toivottava vaan, että ehkä sen ote hellittää aikanaan. Tärkeintä nykyhetkessä olisi tehdä jäljellä olevasta elämästä mahdollisimman hyvää, ei ole varaa romahtaa tai luovuttaa kun on vielä alaikäinen lapsikin. Ja vielä sittenkin kun lapsi on aikuinen, on sillä merkitystä miten äitimuori tai isäpappa voi. Siispä on surtavakin, mutta samalla etsittävä elämään myös iloja ja asioita jotka kannattelevat.
On vaikeaa antaa itselleen anteeksi. Mutta voi yrittää olla itselleen armollinen. Minun suruni siitä että lapseni sairastavat skitsofreniaa on läsnä päivittäin -myös syyllisyys-mutta toisaalta rukoilen sitä että elämä heilläkin-kuin myös itselläni- sujuisi kaikesta huolimatta aivan hyvin. Ajoittain siltä tuntuukin.
Välillä iskee sitten tyhjyyden tunne ja mikään ei kiinnosta, mutta olen rukoilemalla ja perheeni avulla päässyt siitä ylitse. Silloin kun se on päällä makaan vain sohvalla.
Mukava kuulla että salainen55 olet onnistunut tekemään muutoksia jotka ovat lisänneet hyvinvointiasi.
Voimia meille kaikille!

Viikonloppu alkamassa, ihan mukavaa. Tarkoitus olisi olla ilman rauhoittavaa koko lauantain ja sunnuntain. Toivottavasti onnistun.
Emme ole suunnitelleet mitään erityistä, ollaan kait vaan kotona. Tiukka talousbudjettikin puoltaa kotona olemista. Katsellaan töllöä, lueskellaan ja tehdään palapeliä.
Sain viikolla villapaidan työkaverilta, jolle se oli epäsopiva. Nyt minulla on kaksi puseroa, joissa tarkenen kylmillä. Vaatteet alkaa olla tosi vähissä: ei raski ostaa kun rahaa on vähän. Ei huvitakaan kun on lihonut. Ainakin viisitoista kiloa on liikaa. Syön töissä ja kotonakin on pakko laittaa lämmin ruoka miehen ja lapsen takia. Vaikea tässä on sitten laihtua.
Mies on lähdössä baariin ystävänsä kanssa. Saa se mennä, tarvitsee hänkin tuulettumista. Se ei koskaan ryyppää viimesiä rahoja. vaan huolehtii aina että on ruokaa pöydässä ja laskut maksettu. Rakastan häntä, toivottavasti hänkin minua. (pelottaa kun olen lihonut niin paljon).
Sunnuntaina voisin mennä seurakuntaan. Saa nähdä tuleeko mentyä. Nyt kun on töissä, tulee nukuttua viikonloppuisin pitkään. Kaipaan kyllä jumalanpalvelusta, saan siitä voimaa.
Mieli ei ole niin kipeä tänään kuin oli vielä joku aika sitten. Eikä itsesyytökset niin pahoja. Huomaan että sairausloma teki jotain hyvää minulle. Viisas lääkäri kun hän sen asian puolestani päätti.
Mukavaa viikonloppua kaikille!