HerKaramazov kirjoitti:
Moi.

Taistelu on lähes loputon...nihilismi, im.kehä, katkeruus, selkä-kipu, jne.

Pitäisi ajatella jotenkin näin minulla on ajatuksia nihilismistä ja im. kehästä mutta minä en oli nihilismi, enkä im. kehä.

Tunnen katkeruutta ja fyysistä kipua mutta minä en ole katkeruus tai fyysinen kipu.

Ajatukset, tunteet, tuntemukset pitäisi erottaa syvimmästä minuudesta...huom. pitäisi...en pysty läheskään aina...jos 2/10 pystyisi niin se olisi hyvä alku?
Tää mitä selitän on tunteiden, ajatusten, tuntemusten katsomista erillillisinä ilmiöinä.

Toinen konsti on varmaan antaa ongelmat uskon käsiin? ...siinä onnistun vielä huonommin.

Mitä tarkoittaa "hätä keinot keksii?"

Niin. Pitäisi erottaa oma persoona ja omat ajatukset. On jotenkin outoa että ajatukset eivät varsinaisesti liity persoonaan.

Siis että ehkä aivojen syvyyksissä jossain pyörii vain se im-kela. Joka on täysin turha. Siis jos se onkin kuin aivojen näytönsäästäjä? Ja joka on täysin erillinen ajatus. Tottumus. Ja joka ei liity mitenkään minuun. Jos joku aivojen osa on vain tottunut pyörittämään sitä. Ja persoona sijaitsee toisessa aivojen osassa?

Mutta mitä tuo im-kela oikein viestittää? Minkä takia niin monilla se pyörii?

Sitten sitä miettii että mitä minä olen jos en ole omat ajatukseni?

Minäkään en oikein pysty heittäytymään uskoon. Se tuntuu liian vaaralliselta. Mutta toisaalta olisiko se ainut oikea tie? En tiedä.

En tiedä mitä tuo "hätä keinot keksii" tarkoittaa. Kun minusta juuri hätä ei keksi keinoja. Pitää keksiä keinot välttää hätä. Luulen.

Mutta toisaalta, aika kusessa me kaikki ollaan, jos tarkemmin ajattelee.

Räpistelyähän tämä on. Räpistelyä kohti valoa. Mutta ainakin sen pystyy tiedostamaan. Sekin on jo jotain...

Aamuyön sade herätti...

... niitä öitä jos unta olikaan. Kramppeja...

Kirjoitit ajatuksista josko ei liity omaan persoonaan....

Tuo näytönsäästäjäajatus... Se on hyvä siinä mielessä, jos on niin, että im ois näytönsäästäjäkelaa.. Sen saa silloin tahtoa suuntaamalla pois? Oma kone, en käytä näytönsäästäjää vaan siitä syystä että ajattelen se vie enemmän virtaa. Ja siitä että pysähdys kuvaa enemmän minua, arki ja pakot on ihan liikaa liiassa? virrassaolemista.

Koska maailma on niin moniulotteinen ja joka persoonan elämä ainutkertainen, se on kontrastia valintoja virheiden kautta valoa kohti kulkemista.

Kukaan toinen meistä ei ole koskaan kokenut kuin sinä olet kokenut sinun elämän kokemuksia. Täysin samaa ei ole kukaan nähnyt kuin sinun silmät. Kukaan toinen ei ole tuntenut kuin sinä. Tuo ajatus mikä on persoonaa, tai mikä ei ole, tai mitä ei itsessä koe omasta itsestä nousseeksi, kuvaa meissä ihmisissä olevan syviä sisimpiäkin kerroksia. Miten syvässä meissä valoa tai pimeitä oloja, niitä luotaamalla, kohtaamalla, ääneen sanomalla, päästämällä pois, mahdollisuus poistaa tunnottomuutta ylläpitävää im-mieltä?

Uskoa kuvataan usein just noin, heittäytymiseksi, voi se ihan vaan olla askeieitakin polulla, syvää kirkkaimman kohtaamista. Yksinkertaisesti: olemista enemmän se jonkalaiseksi on luotu. Se joka on. Sinä, ainutkertainen.

Elämä. Tässä olen. Ota minut

Kiitos että puhdistat minua kuin sade tuolla rannalla kivettyneintäkin kiveä.

keskustelua kirjoitti:
Aamuyön sade herätti...

... niitä öitä jos unta olikaan. Kramppeja...

Kirjoitit ajatuksista josko ei liity omaan persoonaan....

Tuo näytönsäästäjäajatus... Se on hyvä siinä mielessä, jos on niin, että im ois näytönsäästäjäkelaa.. Sen saa silloin tahtoa suuntaamalla pois? Oma kone, en käytä näytönsäästäjää vaan siitä syystä että ajattelen se vie enemmän virtaa. Ja siitä että pysähdys kuvaa enemmän minua, arki ja pakot on ihan liikaa liiassa? virrassaolemista.

Koska maailma on niin moniulotteinen ja joka persoonan elämä ainutkertainen, se on kontrastia valintoja virheiden kautta valoa kohti kulkemista.

Kukaan toinen meistä ei ole koskaan kokenut kuin sinä olet kokenut sinun elämän kokemuksia. Täysin samaa ei ole kukaan nähnyt kuin sinun silmät. Kukaan toinen ei ole tuntenut kuin sinä. Tuo ajatus mikä on persoonaa, tai mikä ei ole, tai mitä ei itsessä koe omasta itsestä nousseeksi, kuvaa meissä ihmisissä olevan syviä sisimpiäkin kerroksia. Miten syvässä meissä valoa tai pimeitä oloja, niitä luotaamalla, kohtaamalla, ääneen sanomalla, päästämällä pois, mahdollisuus poistaa tunnottomuutta ylläpitävää im-mieltä?

Uskoa kuvataan usein just noin, heittäytymiseksi, voi se ihan vaan olla askeieitakin polulla, syvää kirkkaimman kohtaamista. Yksinkertaisesti: olemista enemmän se jonkalaiseksi on luotu. Se joka on. Sinä, ainutkertainen.

Elämä. Tässä olen. Ota minut

Kiitos että puhdistat minua kuin sade tuolla rannalla kivettyneintäkin kiveä.

 

Se on totta että elämän kokee subjektiivisesti. Että vain minä näen nyt ikkunasta tuulessa keinuvan puun, juuri sellaisena kuin sen näen. Siis että kukaan muu ei näe tuota puuta juuri sellaisena kuin minä sen näen. Vaikka toki muutkin näkevät tuon puun, mutta heille ei herää juuri niitä ajatuksia mitä minulle herää kun näen tuon puun.

Se on sitä fenomenologiaa. Siis että elämässä jokainen kokee asiat juuri omalla tietoisuudellaan. Tuntee ja aistii.

Mutta sitten mietin että kun olin kävelyllä ja näin kaunista luontoa, niin kuitenkaan en osannut nauttia siitä. Siis että se im-kela pyöritti koko ajan niitä nihilistisiä ajatuksia, enkä tavallaan saanut elämyksiä luonnosta.

Luulen että useilla on niin että he eivät tavallaan näe ympäristöään, koska tuo im-kela pyörii niin isolla voimalla.

On totta että ihminen on ainutkertainen, mutta tavallaan me joudutaan maksamaan siitä aika iso hinta. Siis kun se ei riitä että synnymme ainutkertaisina maailmaan. Meidän tulee silti toimia maailmassa. Että se ei tunnu riittävän että on vain ihminen vaan meidän pitää usein ylittää itsemme ja olla jotain enemmän kuin pelkkä ihminen.

Usein nuo nihilistiset ajatukset tunkeutuvat persoonaan. Tavallaan ne yrittää tukahduttaa toivon, vaikka toisaalta toivoa on ehkä aina... Tai vaikkei olisikaan, niin silti ihminen pystyy elämään.

Tulee mieleen ajatella tuosta ihmisen halusta - tai ominaisuudesta - olla enemmän kuin on. Se, että ihminen ei tunne mitä kaikkea itsessä on. Jos enemmän tuntisi, kokisi enemmän yhteyttä luontoon, hengittäisi voimaa siitäkin. Sanoit että pitäisi olla enemmän kuin mitä ihminen on pelkkänä sellaisenaan kuin on.

Ylittää mitä on?

Tuo paljon puhuttu paha kela keikahtaa käyntiin kun näkee  tai tuntee mitä (elämässä, omassa itessä) ei ole. Kun jostain oloon tunkee vaatimus, josta syntyy riittämättömyyden tunteita, kipua, pettymystä.

Ihmisen kasvun ajattelen jatkuvan koko elossaolon ajan. Fyysisen kasvun päättyessä jatkuu henkinen kasvaminen, johon on jokaisella omanlainen oikeus.

Ihmisenä voin käpertyä yksinäisyyteen, kovuuteen, osattomuuteen. Toivottavasti se on vain vaihe. Elämä on enemmän, ihmisen ei tarvitse vaatia itsestä mahdottomia. Elämä on ympärillä ja tässä. Saa olla osa elämää kuten jokainen meistäkin on osa, omalla panoksellaan, milloin vähemmän hyvin voivana, milloin enemmän rohkeammalla mielellä.

Tuo, mitä kirjoitat toivosta, se on meissä kuin lempeä me.

Eikö ihminen loppujen lopuksi elämässä pyri ylittämään esteitä? Siis ylittämään ns. itsensä? Että elämä ei ole mahdollista jos ei välillä riko muureja ja tee sellaista mitä ei haluaisi tehdä. Siis elämässähän on paljon tilanteita kun pitää ylittää mukavuusalue. Luulen että se on fakta.

Elämässä on aina helppo nähdä ne asiat mitä ei ole, mutta vaikeampi tiedostaa asiat mitä on. Tai vaikea tiedostaa asiat mitkä on hyvin.

Luulen että elämässä on välillä oltava jyrkkä tai ns. kova. Sitä kovuutta tarvitsee selviämisessä. Siis että eihän tästä elämästä tule mitään jos aina menee mielihalujen mukana tai jos ei haasta itseään.

Toivo siitä että tulevaisuudessa on asiat paremmin jaksaa usein kantaa. Varsinkin silloin kun on im-ajatuksia.

Tuosta ylittämisestä... Jos siihen ei liity pakkoa, jos se ei tule ulkoapäin, kun se on omaa valintaa (jnkn ylittäminen), toimiminen omasta päätöksestä käsin, siinä on positiivinen sävy vaikka olisi vaikeastakin asiasta tai uudesta tavasta aiempaan verraten jtnkn toimia kyse. Silloin siinä on 'saan tehdä' - sävy.

Kovuus ei kuulosta hyvältä. Ehkä sen pitäisikin - muutoksen - muuttaa meitä lujemmaksi. Silloin siinä olisi lämpöä itseä kohtaan. Jos itsessä ( tai asiassa tai tekemisessä) on jotain mistä tykkää, on tyytyväisyyttä, silloin on jotain annettavaa muillekkin. Toisia huomioiden unohtamatta itsen huomioimista. Mutta ei keneltäkään vaatien, vaan omasta vapaaehtoisesta halusta parempaan pyrkien. Yhteistä hyvää etsien.

keskustelua kirjoitti:
Tuosta ylittämisestä... Jos siihen ei liity pakkoa, jos se ei tule ulkoapäin, kun se on omaa valintaa (jnkn ylittäminen), toimiminen omasta päätöksestä käsin, siinä on positiivinen sävy vaikka olisi vaikeastakin asiasta tai uudesta tavasta aiempaan verraten jtnkn toimia kyse. Silloin siinä on 'saan tehdä' - sävy.

Kovuus ei kuulosta hyvältä. Ehkä sen pitäisikin - muutoksen - muuttaa meitä lujemmaksi. Silloin siinä olisi lämpöä itseä kohtaan. Jos itsessä ( tai asiassa tai tekemisessä) on jotain mistä tykkää, on tyytyväisyyttä, silloin on jotain annettavaa muillekkin. Toisia huomioiden unohtamatta itsen huomioimista. Mutta ei keneltäkään vaatien, vaan omasta vapaaehtoisesta halusta parempaan pyrkien. Yhteistä hyvää etsien.

Minusta elämässä täytyy pakottaa itsensä välillä ylittämään niitä esteitä. Siis että on mentävä välillä paikkoihin joihin ei halua mennä, on tehtävä asioita joita ei mielellään tee. Ja sitten kun on mennyt ja tehnyt, niin luulen että aivotkin varmasti tuottavat dopamiinia ja saa hyvän olon tunteen. 🙂 Siis siitä että on ylittänyt itsensä.

Olen oppinut tämän Jordan Petersonilta. Siis sen että juuri sinne on mentävä mihin ei haluaisi mennä. Välillä kuvainnollisesti. Enkä nyt tarkoita että pitäisi mennä esim. jonnekin ulkomaille jossa esim. soditaan. Vaan tarkoitan että kun joku kysyy että tulisitko käymään tai auttamaan jossain vaikka muutossa, niin jos ei ole mitään muutakaan tekemistä ja vaikka mielessä on että en haluaisi mennä vaan olla kotona, niin yleensä on järkevintä mennä.

Siis siinä mielessä on ylitettävä itsensä, että ei anna tiettyjen ajatusten estää johonkin menemistä. Sillä aika juoksee koko ajan. Ja jotain on tehtävä. Ei ole hyvä jahkailla.

En tarkoita sillä kovuudella, että olisi jotenkin kylmä toisia kohtaan. Tarkoitan sitä että on otettava ohjat elämässä sillä. Siis kun maailma on sen verran armoton paikka, että ei täällä pelkällä lempeydellä pärjää. Siis toki on otettava huomioon muut ihmiset, mutta ei loputon empatia ketään pelasta. Sillä tämä maailma on kova paikka.

Olen toki siitä samaa mieltä että hyvää on loppujen lopuksi etsittävä. Mutta se on vaikea tehtävä.

Olisi yksi kysymys: Onko teillä taipumusta paniikkikohtauksiin ja miten niitä voisi välttää?

Minulla välillä on vähän sen tapaisia kohtauksia...

Moi.

Olipa kiireinen päivä...piti ajaella autolla ristiin rastiin...ei ollut aikaa ahdistua.

Ehkä sitten huomenna on aikaa...olla rauhassa...en välttämättä toivo ahdistusta vaikka päivän tenpo olisi verkkaisempi.

minäitse89 kirjoitti:

keskustelua kirjoitti:
Tuosta ylittämisestä... Jos siihen ei liity pakkoa, jos se ei tule ulkoapäin, kun se on omaa valintaa (jnkn ylittäminen), toimiminen omasta päätöksestä käsin, siinä on positiivinen sävy vaikka olisi vaikeastakin asiasta tai uudesta tavasta aiempaan verraten jtnkn toimia kyse. Silloin siinä on 'saan tehdä' - sävy.

Kovuus ei kuulosta hyvältä. Ehkä sen pitäisikin - muutoksen - muuttaa meitä lujemmaksi. Silloin siinä olisi lämpöä itseä kohtaan. Jos itsessä ( tai asiassa tai tekemisessä) on jotain mistä tykkää, on tyytyväisyyttä, silloin on jotain annettavaa muillekkin. Toisia huomioiden unohtamatta itsen huomioimista. Mutta ei keneltäkään vaatien, vaan omasta vapaaehtoisesta halusta parempaan pyrkien. Yhteistä hyvää etsien.

Minusta elämässä täytyy pakottaa itsensä välillä ylittämään niitä esteitä. Siis että on mentävä välillä paikkoihin joihin ei halua mennä, on tehtävä asioita joita ei mielellään tee. Ja sitten kun on mennyt ja tehnyt, niin luulen että aivotkin varmasti tuottavat dopamiinia ja saa hyvän olon tunteen. 🙂 Siis siitä että on ylittänyt itsensä.

Olen oppinut tämän Jordan Petersonilta. Siis sen että juuri sinne on mentävä mihin ei haluaisi mennä. Välillä kuvainnollisesti. Enkä nyt tarkoita että pitäisi mennä esim. jonnekin ulkomaille jossa esim. soditaan. Vaan tarkoitan että kun joku kysyy että tulisitko käymään tai auttamaan jossain vaikka muutossa, niin jos ei ole mitään muutakaan tekemistä ja vaikka mielessä on että en haluaisi mennä vaan olla kotona, niin yleensä on järkevintä mennä.

Siis siinä mielessä on ylitettävä itsensä, että ei anna tiettyjen ajatusten estää johonkin menemistä. Sillä aika juoksee koko ajan. Ja jotain on tehtävä. Ei ole hyvä jahkailla.

En tarkoita sillä kovuudella, että olisi jotenkin kylmä toisia kohtaan. Tarkoitan sitä että on otettava ohjat elämässä sillä. Siis kun maailma on sen verran armoton paikka, että ei täällä pelkällä lempeydellä pärjää. Siis toki on otettava huomioon muut ihmiset, mutta ei loputon empatia ketään pelasta. Sillä tämä maailma on kova paikka....

Kovuus, tarkoitin että lujuus - sitä (sanaa) käyttäisin, koska siinä on jotain kestävämpää kuin kovuudessa. Kovuudella rikkoutuu itsessäkin jotain. Lujuudella otetaan asiat kuin pidemmällä viiveellä ja tehdään juuri tuota mistä kirjoitat, itsen ylittämistäkin. Kovuudella toimiessa tekee heti, kuin impulssilla, lujuudella toimiessa on täytynyt hiukan ehtiä ajattelemaan ja valitsemaan miten toimii. Siksi lujuudessa on jotain tavoiteltavaa. Siinä itsessä ainakin haastetta ja opeteltavaa.

HerKaramazov kirjoitti:
Moi.

Olipa kiireinen päivä...piti ajaella autolla ristiin rastiin...ei ollut aikaa ahdistua.

Ehkä sitten huomenna on aikaa...olla rauhassa...en välttämättä toivo ahdistusta vaikka päivän tenpo olisi verkkaisempi.

Tuo kun voisikin olla niin, että voisi valita 'tämä on hyvä päivä' päivää alkaessaan, ja siitä sävystä käsin kokea mitä elämä tänään on.

keskustelua kirjoitti:Kovuus, tarkoitin että lujuus - sitä (sanaa) käyttäisin, koska siinä on jotain kestävämpää kuin kovuudessa. Kovuudella rikkoutuu itsessäkin jotain. Lujuudella otetaan asiat kuin pidemmällä viiveellä ja tehdään juuri tuota mistä kirjoitat, itsen ylittämistäkin. Kovuudella toimiessa tekee heti, kuin impulssilla, lujuudella toimiessa on täytynyt hiukan ehtiä ajattelemaan ja valitsemaan miten toimii. Siksi lujuudessa on jotain tavoiteltavaa. Siinä itsessä ainakin haastetta ja opeteltavaa.

Tuo voi olla totta. Sitä tarkoitin tuolla kovuudella, että on ns. välillä ankara itselleen.

Minun mentorini on Jordan Peterson. Olen katsonut melkein kaikki hänen luennot ja hän painottaa juuri sitä että ihmisen täytyy luoda itsestään hirviö. Eikä hän tarkoita sitä että tulisi olla joku moraaliton rikollinen. Vaan hän tarkoittaa sitä, että elämän kovuuteen tulee vastata tavallaan kovuudella tai ankaruudella.

Olen huomannut, että elämän laatu paranee, kun pystyy ylittämään itsensä. Siis siten että tekee asioita, mitä ei välttämättä haluaisi tehdä, mutta joista on hyötyä. Ja täten on ns. hirviö, siis sellainen ihminen joka pystyy olemaan luja.

Moi

"Olen huomannut, että elämän laatu paranee, kun pystyy ylittämään itsensä. Siis siten että tekee asioita, mitä ei välttämättä haluaisi tehdä, mutta joista on hyötyä. Ja täten on ns. hirviö, siis sellainen ihminen joka pystyy olemaan luja."

Edellinen on tärkeä juttu...välillä ihminen joutuu saman päivän aikana ylittämään itsensä useasti pienissä asioissa.

Luulen että ne pienet itsensä ylitykset luo "pohjaa" isommille ylityksille?

Olisi suunnattomasti apua jos olisi rinnalla kulkija joska tukisi ihmistä edellisissä ylityksissä...ei välttämättä kaikissa mutta edes osassa niistä. Tulisi tunne että elämälläni ja teoillani olisi muille. Pienessä mittakaavassa sille kanssa kulkijalle ja välillä voisi tulla tunne että teollani on merkitystä koko ihmiskunnalla...vaika ne aika pieniä onkin ihmiskunnan mittakaavassa.

Luulen että pienistä teoista koko elämä koostuu. Ja koko ihmiskunnan toivo lepää niissä. Siis jos ajattelee esim. ilmastonmuutosta, niin jos kaikki vähentäisivät autoilua edes vähän niin varmasti se auttaisi. Siis tämä elämä on loppujen lopuksi täysin pienien tekojen armoilla. Esim. muutaman sanan vaihtaminen tutun kanssa voi estää sen että tuttu ei tee itsemurhaa. Tämä nyt on äärimmäinen esimerkki. Mutta niin tavattoman pienestä kaikki on kiinni.

Minä myös toivon että saisin rinnalla kulkijan. Mutta kun olen tinderissäkin viestitellyt niin tuntuu että pitäisi olla joku Supermies jotta joku huolisi. Siis tämä on minusta täysin väärin tässä maailmassa. Että kriteerit ovat niin kovat. Siis pitäisi olla suurin piirtein joku miljonääri että saisi sen rinnalla kulkijan. Se on erittäin julmaa minusta. Koska naiset valitsevat kait sen perusteella missä kohtaa on hierarkiassa. Kun olen sanonut että en käy töissä. Niin siihen se viestittely on loppunut. Siis en ymmärrä tätä asiaa. Ehkä sitten pitää olla miljonääri...

Moi.

Vaikka informaation vaihto on nopeinta koko maailman historiassa...niin silti toisen ihmisen kohtaaminen/löytäminen on mitä haasteellisinta puuhaa.

En osaa sanoa mikä on "paras" konsti tavata, etsiä, kohdata kanssa kulkija jolla olisi suurinpiirtein sama suunta?

Olen niin vanhanaikainen että haluisin kohdata livenä...enkä sähköisen median välityksellä...mutta käsitykseni mukaan näitä palveluita joissa voi löytää ystävän, kumppanin, kanssakulkijan on useita? Perinteinen suomi24 ja Eliittikumppani ja kaikkea siltä väliltä...

Onni suosii rohkeaa...en tiedä mitä tuokin tarkoittaa? Ehkä sitä että pitäisi avata suunsa rohkeasti vaikka kassa jonossa, jos edellä tai takana oleva ihminen omaa ponttiaaliset tunnusmerkit kimppaniksi...joskus jopa ihmisen sisällä "sydän hypähtää" sen "oikean" kohdalla...toivotaan niin!