Käsitän sen että elämä on vaikeaa monella.

Mietin sitä että jos nyt sitten pääsen opiskelemaan, niin elämä kyllä muuttuu aika tavalla. Että tavallaam on tekemistä lähes koko ajan.

En tiedä sitten johtuuko nämä minun ongelmat pääosin siitä että minulla on liikaa vapaa-aikaa?

Siis jos elämän ongelmat ratkeaakin sillä että alan opiskelemaan? Vai voiko tulla sitten lisää ongelmia? Toivottavasti ei.

Sitä on välillä niin hedonistinen. Haluaisi että kaikki on täydellistä.

On vaikea välillä kontrolloida tuota hedonistista puolta. Kun aivot ehdottavat välillä että heitä kaikki lekkeriksi. Siis sellainen ajatus käy aina välillä päässä. Sitä vastaan minä taistelen. Nihilismiä vastaan.

Menneisyyttä on hirveä kelata päässä, mutta toisaalta en tiedä tulevaisuudestakaan.

Varmaan monet sortuvat viinaan Suomessakin. Minä taistelen sitä ainetta vastaan.

Kyllä me tässä elämän taistelussa vielä ollaan mukana HerKaramazov.

Liikaa vapaa-aikaa? vai liikaa mielessä milloin mikäkin? kun tätä omaa elämää vasten kelaan, voimat valuu turhaan etukäteen huolehtimiseen.

Aamun ollut radio 1 auki, jossa oli ohjelma tunti sitten suunnilleen. Puhuivat syviä ja välillä vaikeitakin. Hindujen eepoksestakin jotain ajatuksia vaihtoivat.

Mielen tyhjentämisestä ohjelmassa puhuessa mietin sen vaikeutta, on kuin ehtymätön lähde, joka pulppuaa milloin mustaa milloin kirkasta vettä. Josta tulikin mieleen, milloinhan saisi aikaiseksi pakata pikku repun ja lähteä 🌲🌲🌲🌳🍎🌳🌳🌲🌳 luontoon?

HerKaramazov kirjoitti:
Moi.

Katselin netistä nihilismin määritelmiä...me varmaan puhutaan eksistentialistisesta-nihilismistä?
Toi on tärkee juttu että me ollaan osa jotain suurempaa, kun sen saisi syvien aivojen tasolle ei kokisi niin suurta yksinäisyyttä.

Edellinen ei poista kaipausta että vierellä olisi joku jonka kanssa edetä elämän polulla...nimittäin vaikka vierellä on joku se ei vielä sano että edetään samaan suuntaa.

Se että "keventääkö" alkoholi, huumeet, lääkeiden väärinkäyttö elämää...mun mielipide on että päinvastoin olen nähnyt sitä läheltä. Ja siksi en suosittele.

Joskus ihmisen täytyy mennä harhaan jotta tietää sitten kun on "oikealla tiellä" ...sinnitellään.

Joo. Luultavasti se on sitten juuri tuota eksistentiaalista sorttia.

Mietin tuota yksinäisyyttä, että vaikka olisi kuinka paljon kavereita tahansa ja vaikka olisi elämänkumppani niin luulen että ei siitä yksinäisyyden tunteesta välttämättä pääse. Tai en nyt sata varma ole, koska minulla ei ole kumppania. Mutta luulen että asia voi olla niin.

Tiedostan sen että alkoholi veisi vain pimeämpään kuiluun. Mutta silti kelailee mielessä että voiko alkoholi joskus parantaa oloa? Tuskin. Tai vain muutamaksi tunniksi.

Sinnitelllään...

keskustelua kirjoitti:
Liikaa vapaa-aikaa? vai liikaa mielessä milloin mikäkin? kun tätä omaa elämää vasten kelaan, voimat valuu turhaan etukäteen huolehtimiseen.

Aamun ollut radio 1 auki, jossa oli ohjelma tunti sitten suunnilleen. Puhuivat syviä ja välillä vaikeitakin. Hindujen eepoksestakin jotain ajatuksia vaihtoivat.

Mielen tyhjentämisestä ohjelmassa puhuessa mietin sen vaikeutta, on kuin ehtymätön lähde, joka pulppuaa milloin mustaa milloin kirkasta vettä. Josta tulikin mieleen, milloinhan saisi aikaiseksi pakata pikku repun ja lähteä 🌲🌲🌲🌳🍎🌳🌳🌲🌳 luontoon?

Se on totta että mieli on kummallinen asia, kun se luo välillä niin synkkiä ajatuksia. Mutta toisaalta voi se välillä luoda positiivisiakin. Mutta toisaalta luulen että ihminen varmaan useinkin pohtii enemmän synkkiä kuin valoisia asioita. Tällainen ajatus minulla on. Sehän johtuu pääosin siitä että ihminen eli niin pitkään luonnossa ja siellä oli niin paljon kaikenlaisia vaaroja, että piti ajatella ns. negatiivisten asioiden kautta tulevaisuutta. Ja piti valmistautua negatiivisiin juttuihin.

Mutta luonto nykyaikana tekee hyvää mielelle, jos siellä nyt ei koko ajan joudu olemaan. 🙂

Itse kävin juoksulenkillä. Ihan ok olo tuli.

Moi.

Mä asun lähes metsässä...ehkä siksi en osaa arvostaa luontoa?
Huomenna on ajatus mennä saunaan ja uimaan järveen.

Perus jutut pitää peruselämää kasassa.

Moi.

Tuosta mielestä. Kuuntelemassani intialaisessa kirjassa kuvataa mieltä sota tantereena jossa 6-miljoonaa pahetta ja 4-miljoonaa hyvettä käy taistelua...silti vaikka hyveitä on vähemmän ne voittaa jos syvä minuus (sielu) päättää mennä niiden puolelle...näin ainakin tuossa kirjassa kertotaan.

Nuo miljoonat asiat kertovat mielen mahdollisista oikuista, ja mahdollisuuksista. Voisi tietenkin narista miksei mielen rakennetta opeteta jo peruskoulussa...voisi helpommin ymmärtää itseään. Toisaalta pitääkö ihmisen tulla tilanteeseen jossa "kaikki on mennytt" siis ei ole oljenkorsia kiertää ahdistusta,pelkoa, kipuja, jne.

Mulla mieli heittää heti vasta väitteen...olisi helpompi säätää mieltään jos ei olisi ahdistusta, pelkoa, kipuja, jne.

Toisaalta nuo ikävät asiat ajaa ihmisen perimmäisten kysymysten, tekojen ääreen kysymään itseltään..miten tästä eteenpäin?

Tuolla mielen taistelukentällä ollaan nyt siellä on kaikki palaset paikalla...silti mieli sanoo "en pysty"...

Kuten ollaan todettu on tää melkoinen tie.

Sitä olen usein ihmetellyt minkä takia mieli tuottaa niin paljon ahdistavia ajatuksia? Siis että päivän aikanakin ahdistuu monta kertaa usein. Yritän yleensä pitää ahdistuksen poissa mielestä, mutta joskus se tulee väkisin.

Olen välillä myös ajatellut, että joskus täytyy vain yrittää nauttia hetkistä. Siis luonnon kauneudesta ja muusta.

Niin kuin joskus oli puhetta, niin täytyy vaikeina aikoina yrittää nauttia erilaisista asioista. Nautinto auttaa välillä jaksamaan. Tietenkin on erilaisia asioita mistä saa nautintoa. On hyviä nautinnon lähteitä ja huonoja. Päihteet ovat huonoja, mutta esimerkiksi kirjallisuudesta nauttiminen on hyvää nautintoa.

Maailmassa on pelkoa, kipuja, ahdistusta, mutta se on tärkein asia että miten niihin suhtautuu. Joku voi heittää elämän ihan lekkeriksi pienen kivun takia. Toinen taas ottaa kivun haasteena.

Vielä tuosta hetkessä elämisestä: Luulen että ihmisen täytyy välillä nauttia hetkestä. Se on psyykkeen kannalta ehdottoman tärkeää. Ehkä jopa maailman pahuuskin hetkeksi unohtuu, kun pystyy nauttimaan...

Elämähän on tie. Tie johonkin. On vain kestettävä tiellä vastaan tulevat koettelemukset. Koska mistään muusta ei voi olla varma muuta kuin tästä elämästä.

Moi.

Suurin osa asioista on suhteellisia...ja se miten niihin suhtautuu muokkaa onko ne hyviä vai pahoja.

Kuten molemmat tiedämme im. kehä on todella ikävän tuntuinen...mutta pystyykä siihen suhtautumaan haasteena? En tiedä kykenenkö? Mutta jos vaihtoehdot ovat omasuhtautuminen tai se ettei yritäkkään suhtautua muulla tavalla niin kumman valitset?
Sitten sellainen tosiasia että jos ja kun saman aikaisesti särkee, on väsyny, ja kehä käynnistyy "taistelurintama" laajenee väsymys haihtaa tahtoa yrittää  muttaa asennetta.

Jos asiat hyökkäisivät yksitellen olisi ehkä hepompaa puolustautua...mutta ne pirut hyökkää lähes aina rintamana. Onko se "pirujen" luonne hyökätä aina laajana rintamana?
En usko piruihin mutta kuvasin vain negatiivisia asioita pirujen rintamana.

Minulla taas kerran pyörii eksistentiaalisen nihilismin kela päässä.

Sitten muutenkin, minua pyörryttää yms.

Prkl kun elämä on tällaista.

Terapeutinkin kanssa juttelin niitä näitä.

En ymmärrä miksei tässä maailmassa saisi puhua huonosta voinnista? Minkä takia olisi nähtävä maailma jotenkin hirveän positiivisessa valossa?

Eikö terapia ole sitä varten että siellä saa puhua synkistä asioista?

Tiedän hyvin sen että maailmassa tärkeintä on selviäminen. Että tämä kaikki lopulta on vain eloonjäämiskamppailua.

Mutta ihmisellä on aina se vapaus, että hän voi valita. Kenenkään ei ole pakko jatkaa taivallusta. Mutta toisaalta jos vaakakupissa on elämä ja kuolema, niin kai sitten elämä pitää valita...

HerKaramazov kirjoitti:
Moi.

Suurin osa asioista on suhteellisia...ja se miten niihin suhtautuu muokkaa onko ne hyviä vai pahoja.

Kuten molemmat tiedämme im. kehä on todella ikävän tuntuinen...mutta pystyykä siihen suhtautumaan haasteena? En tiedä kykenenkö? Mutta jos vaihtoehdot ovat omasuhtautuminen tai se ettei yritäkkään suhtautua muulla tavalla niin kumman valitset?
Sitten sellainen tosiasia että jos ja kun saman aikaisesti särkee, on väsyny, ja kehä käynnistyy "taistelurintama" laajenee väsymys haihtaa tahtoa yrittää  muttaa asennetta.

Jos asiat hyökkäisivät yksitellen olisi ehkä hepompaa puolustautua...mutta ne pirut hyökkää lähes aina rintamana. Onko se "pirujen" luonne hyökätä aina laajana rintamana?
En usko piruihin mutta kuvasin vain negatiivisia asioita pirujen rintamana.

Luulen että asia on juuri noin että pirut hyökkäävät yhtäaikaa. Siis tuntuu siltä että on päiviä kun kolottaa, ahdistaa ja im-kehä pyörii kaikki samaan aikaan.

Se on totta että im-kehään on vaikea suhtautua vain haasteena. Sillä se kehä voi esim. pyöriä koko päivän ja eihän ihminen nyt halua että koko ajan on ns. haaste päällä.

En oikein tiedä että minkä takia im-kehä pyörii niin usein? Siis että eikö se im ole kuitenkin huono asia? Ja silti mieli tavallaan ns. ehdottaa sitä.

Mutta tavallaan im-kehään pystyy suhtautumaan niin että se on pelkkä ajatusrakennelma. Mutta toisaalta se on rankka ajatusrakennelma, jonka olisi syytä luhistua.

On vaikea suhtautua ajatuksiin ns. kevyesti. Siis kun nuo im ajatukset imaisevat tavallaan välillä mukaansa.

Minulle on jäänyt mieleen se Wittgensteinin lause jota olen jo aiemminkin siteerannut että: "Kristinusko on niitä varten jotka ovat jatkuvassa hädässä." Mutta en silti saa kristinuskosta otetta. Onko se sitten niin että en ole jatkuvassa hädässä? Varmaankin.

Onko nämä im-ajatukset sitten jonkinnäköisiä hätähuutoja ja voisiko kristinuskon opit auttaa voittamaan ne hätähuudot? Tällainen idea vain. Siis jos Jumalan rakkaus poistaisi ne huudot? En tiedä. On niin vaikeaa tavoittaa Jumalaa jos hän on olemassa.

En tiedä poistaako näitä im-ajatuksia loppujen lopuksi mikään, niihin täytyy vain suhtautua oikealla tavalla niin kuin sanoit...

Tuli yksi ajatus mieleen: Kukaan ei voi riistää minulta epätoivoani tai nihilismiäni.

Ne voi kääntää tavallaan elämän eliksiiriksi.

Kävin ruokakaupassa ja siinä jonossa tunsin kuinka katkera olen. Minua inhotti myös edessä olevat nuoret jotka ostivat kaljaa.

Minusta on näimmä tullut katkera ihminen. Yksinäinen katkera ihminen.

Ajattelen usein sitä, kun olin alle 20-vuotias. Silloin elämä maistui elämältä. Pystyin juomaan. Kävin festareilla jne.

Nyt tuntuu siltä että keho on kuin 100 vuotiaalla. Vietän paljon aikaa yksin ja alan näkemään maailman nihilistisesti.

Sanotaan nyt vaikka niin että 25 vuotiaana kaikki oli vielä hyvin.

Nuoruus menee niin nopeasti.

Kun näkisi vain jonkin toivon elämässä...

Välillä mietin että painukoon Helvettiin koko maailma. Koko ajan pitää vain kärsiä. Mikä tämän elämän punainen lanka oikein on? Kärsimys ja kuolemako?

Minä pystyn tappamaan itseni, jos vain haluan. Mutta kun se hetki kun kuolee on niin kamala. Mutta mitä on elämä? Jatkuvaa jännittämistä ja kärsimistä.

Minulla on koko ajan jokin vaiva päällä. Nyt tuli allergiakohtaus. Tai sitten on rintakipua. Hengitys vaikeutta. Im-ajatuksia. Ja kaikkea muutakin.

Ja minkä takia juuri nyt tuli tämä allergiakohtaus? Nyt kun pitäisi olla parhaassa terässä ajatellen opiskelupaikkaa. Aivan kuin elämäni olisi kirottua. Sillä nyt on haastattelu ja en tiedä miten selviän siitä kun on tämä allerginen kohtaus päällä?

Tämä venaaminen on kiduttavaa. Sitten kun haastattelu on ohi niin voi huokaista helpotuksesta. Ihan sama oikeastaan saako sitä opiskelupaikkaa. Kunhan haastattelu vain olisi ohi.

Hermot ovat riekaleina venaamisesta...

Moi.

Taistelu on lähes loputon...nihilismi, im.kehä, katkeruus, selkä-kipu, jne.

Pitäisi ajatella jotenkin näin minulla on ajatuksia nihilismistä ja im. kehästä mutta minä en oli nihilismi, enkä im. kehä.

Tunnen katkeruutta ja fyysistä kipua mutta minä en ole katkeruus tai fyysinen kipu.

Ajatukset, tunteet, tuntemukset pitäisi erottaa syvimmästä minuudesta...huom. pitäisi...en pysty läheskään aina...jos 2/10 pystyisi niin se olisi hyvä alku?
Tää mitä selitän on tunteiden, ajatusten, tuntemusten katsomista erillillisinä ilmiöinä.

Toinen konsti on varmaan antaa ongelmat uskon käsiin? ...siinä onnistun vielä huonommin.

Mitä tarkoittaa "hätä keinot keksii?"

Ehkä tämä yksinäinen elämä sopii minulle.

Ehkä haluan elää sivussa kaikesta. Nauttia vain hetkistä.

Olen usein ihmetellyt minkä takia ihmiset rääkkäävät itseään vaikeissa töissä?

Tai käsitän sen että he saavat elämälleen tarkoituksen sitä kautta, mutta mehän eletään aika post-modernia aikaa. Relativistista aikaa. Että jokin asia voi olla niin tai näin. Että mitään perimmäistä totuutta ei ole, vaan mennään ihan fiilis pohjalla läpi elämän.

Että ei tarvitse löytää pysyvää tarkoitusta elämälle, vaan että on ns. välitarkoituksia. Että esim. tänään minun elämäni tarkoitus on kitkeä rikkaruohoja ja huomenna siivoaminen. Että mitään perimmäistä uskonnon antamaa tarkoitusta ei enää ole. Se on aika valtava ajatus, että ei ole mitään afterlifeä vaan että jokainen saa tehdä lain puitteissa mitä tykkää. Tavallaan kellutaan vain ajan virrassa.

Mutta en tiedä onko se huono asia? Keskiajalla elettiin pienissä kyläyhteisöissä. Luotettiin Jumalaan. Mutta elämä oli karua.

Sitten maailmansodat tulivat koska usko Jumalaan hiipui. Ei enää uskottu että ihminen on Jumalan kuva. Vaan teurastettiin miljoonia ihmisiä suunnattomalla tahdilla.

Nyt sentään maailmassa on vain korona, eikä keskitysleirejä.

Mutta toisaalta keskiössä on yksilö. Koska me lopulta elämme yksin. Siis siinä mielessä että valinnat elämässä täytyy tehdä yksin. Menenkö junan alle vai haenko yliopistoon, kummatkin on valintoja ja ne pitää tehdä yksin.

Sen takia ajattelin että tämä yksinolo tekee minulle välillä hyvää, kun kuitenkin elämme jossain määrin yksin tämän koko elämän...