Tuntuuko sinusta HerKaramazov usein siltä, että elämä on liikaa?

Minulla on usein sosiaalistentilanteiden jälkeen sellainen olo, että ei enää jaksaisi nähdä ketään. Olen täysin uupunut.

Tuntuu että elämä on juuri ja juuri siedettävää. Välillä menen ihan sillä rajalla...

En tiedä, mikä saatanallinen voima mua vainoaa.

Ajatukset ovat nihilistisiä.

Ajatukset sellaisia, että millään ei ole mitään väliä. Että olemme vain pieniä olentoja keskellä ääretöntä avaruutta jollain mitättömällä maapallolla galaksin reunalla.

En jaksa välittää tästä korona pandemiasta. Elämässä paljon muitakin hankaluuksia.

En ymmärrä, että mitä elämässä tulisi tehdä?

Koko ajan jokin vaiva päällä.

Alkaa pikku hiljaa kyllästyä tähän kaikkeen.

On kyllä välillä sellaisia olotiloja etten tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Olen nukkunut taas liikaa. Tein neljän kilometrin kävelylenkin.

Helvetti kun koko ajan miettii itsemurhaa! Se on aivan kauheaa.

Jotenkin välillä mietin sitä romaania Sivullinen. Pystyn jotenkin samaistumaan päähenkilöön. Kun tuntuu välillä siltä että on täysin sivusta katsoja tässä maailmassa. Äskenkin kun olin lenkillä niin ajattelin että nämä vastaan tulevat ihmiset ovat onnellisia ja minä en.

On niin vaikeaa käsittää mitä elämässä tulisi tehdä, kun kello tikittää koko ajan. Sitten sitä vain raahautuu joka paikkaan. Olisi hyvä olla jossain lääke tokkurassa ettei tarvitsisi koko ajan miettiä näitä nihilistisiä ajatuksia.

Kolmekymppiä oli se vedenjakaja. Ennen sitä välillä oli päiviä kuin ei ollut mitään särkyjä eikä lähes mitään vaivoja. Nyt kolottaa jäseniä ja on päivittäin kaikenlaisia muitakin vaivoja. Sitten vielä kun elää välillä niin eristäytynyttä elämää.

Tällainen synnin päästö...

Moi.

Onko elämä liikaa? Jos voisin elää ja tuntea jotenkin toisin...voisin vastata että "se elämä" oli liikaa.

Mutta kun en voi elää toisin. Elämä on välillä liikaa...mutta kun sitä ei voi verrata...elämä on subjektinen kokemus.

Mutta onko elämä liikaa siinä mielessä että se antaisi oikeutuksen päivien päättämiseen...siihen en osaa vastata,

Itsemurha ajatuskehä on pirullisimpia juttuja mitä voi ajatella...varsinkin kun siitä ei meinaa päästä eroon.

Voisi kysyä oikeuttaako "ajatus" toimimaan itseään vastaan? Toisinaan pystyn näkemään ajatukset ajatuksina ja saan niihin hivenen "väliä"...toisinaan negatiiviset ajatukset saa aikaan samalla suuria tunteita ja sitä pakettia en useinkaan pysty hallitsemaan...kun en hallitse...taistelen.

Elämä on raakaa.

Pitäisi katsoa tavallaan aina ajatuksia ulkoapäin. Mutta se on vaikeaa.

Elämä on välillä sellaista että taistelee, vaikka ei tiedä minkä takia. Ehkä tämän elämän tarkoitus on sitten taistella eteenpäin.

Alan olla vakuuttunut siitä että elämä on hengissä selviämistä ja suvun jatkamista, niin kuin Darwin totesi.

Täytyy vain järjestää tekemistä ettei täysin uppoudu im-fantasioihin.

Moi.

Tänään oli jotain tekemistä pihalla vuorimäntyjen kanssa...sen aikaa elämä oli.

Sitten rupesi satamaan menin sisälle ihmetteleen...ja tätä ihmettelyä jatkuu...kunnes aivot palaa samaan toistoon...elämän turhuudesta.

Jos kieltää ajatuksen kun se tuntuu niin ikävältä antaa voimaa kieltämälleen ajatukselle. No, jos ajattelee negatiivista näkyä maailmasta kastelee sen negativisen asian "siemeniä"

Pitäisi katsoa asiaa niin että ei "laita" asian päälle "kylttiä" negattiivinen.

Eli katsoa im.ajatus kehää ilman mitään ennakko asetelmaa...ei luokitella im.kehää hyväksi tai pahaksi...jos noin pystyisi niin im.kehällä ei olisi kieltämisen energiaa...ja kun im.kehä on neutraali ei kastele sen "siemeniä"

Tavoitetta riittää siis mielen muokkauksessa...

Jos ajattelee järjellä ilman tunteita niin ei im. kehä ole hyvä tai paha...sen luokittelu antaa sille määreen...jos pystyisi olemaan luokittelematta?

Asuuko piru luokittelussa? Muistan lukeneeni että piru asuu yksityiskohdissa...ei kokonaisuuksissa.

"Kuunnellaan vaan taivasta, se vaikkei vastaakaan -
On nukahtanut Jumala, tai jatkaa luomistaan
Kai avaruuden tuolla puolen jossain, missä lie -
Saan vastauksen, kunhan kuolen, mutta on tää
Pitkän pitkä tie"

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Tuo on Hectoria.

Tänään huomasin kuinka hemmetin väsynyt minä olen. Olen aivan poikki sosiaalisten tilanteiden jälkeen.

Jumankauta kun sitä ei jaksaisi tehdä enää yhtään mitään.

Vaikkei im-ajatukset nyt vaivaa, niin vaivaa sellainen sisäinen uupumus.

Minun on pakko välillä perua noita sosiaalisia tilanteita. Minun voimani eivät vain riitä siihen, että näkisin koko ajan ihmisiä.

Tuo im-kehä voi jatkua koko loppu elämän. Mutta en tiedä onko sillä itselle väliä. Kun nyt pääsee vain sängystä ylös aamuisin niin sekin on jo jotain. Ei voi muuta kuin hakeudella muistella esim. sitä kun oli 25-vuotias.

Kierkegaard totesi, että kun ikää tulee lisää niin täytyy siirtyä esteettisestä elämästä eettiseen elämään. Se voi olla totta. 

Mietin sitä kaverin itsemurhaa melkein joka päivä. Voiko se muka olla jokin ratkaisu elämän ongelmaan? En tiedä.

Siis kun miettii sitä että kuoleman jälkeen tuskin tarvitsee enää kärsiä. Mutta toisaalta mikä on kuolema? Luulen että se on vain aivojen sammumista. Mutta kun miettii että on sairauksia: masennusta jne. niin voiko im olla silloin hyväksytty teko? Siis jos on paha sairaus?

Maailma on niin hemmetin kova paikka, kun koko ajan täytyy toimia.

Pitää syödä, käydä suihkussa, siivota yms. oikeastaan koskaan tämä elämä ei pysähdy. Sehän tässä se vaikein asia on. Kun maailma vain painaa eteenpäin ja jotenkin olisi pysyttävä kyydissä mukana.

Kävin äsken kaverin luona ja tuli huono fiilis siitä että tavallaan olin vähän ilkeä hänelle. Minulla vain meni hermot. Ja heti omatunto soimaa.

En vain jaksaisi siivota tai tehdä mitään. Tuntuu että ihmisen elämä menee vain siivoamiseen. Olen liian teoreettinen välillä. Kun pitäisi vain toimia fyysisesti. Jään jahkailemaan.

Tänään ollut kyllä taas sellainen päivä että näitä ei toivo lisää. Nukuin hyvin, mutta hirveän vaikeaa on ylipäätänsä ryhtyä mihinkään.

Mietin että jos joskus pääsen töihin, niin miten pärjään siellä. Kun tämä oman kämpän siistinä pitäminenkin näin vaikeaa ja sekin tavallaan jonkinlaista työtä.

Olen miettinyt Hassisen Koneen laulun sanoja: Rappiolla on hyvä olla.

Helvetti kun en meinaa jaksaa enää!

En saa mitään aikaiseksi ja itsemurha pyörii päässä koko ajan.

Aivan hirvittävä olo!

Tekisi mieli heittää hyvästit maailmalle!

Miten tällaista elämää pystyy elämään?

Luojan kiitos kaverit tulevat viideltä käymään. Pitäisi sinne asti nyt vielä sinnitellä.

Ei ole näin hankalaa oloa kyllä ollut pitkään aikaan...

Moi.

Eilinen meni puutarhan istutusten kanssa...menin aikaisin nukkumaan...sitten torkahdin ja valvoin 3:00.

Käyttät kasitettä nihilismi...ja sitä se minunkin kehä on. Ahdistusta, nihilismiä...toive pois pääsystä.

Onko se im. ainoa poispääsy ahdistuksen ja nihilismin kehästä? Ainakin se olisi lopullinen tällä erää.

Oletko huomannut kun olo on pahimmillaan siitä pahemmaksi se ei mene...absurdia siinä kaootisen pahaolon aikana sitä ei pysty ajattelemaan kun tunteet ja mielen "solmu" ovat yhtä.

Tunnetta on mahdollista katsoa vaikka se olisi kuinka iso jos mieli on rennompi. Mutta nihilismi kehässä tunteet on isoja ja mieli kierroksilla...kummatkin buustaa toisiaa.

Kuulostaa lapselliselta mutta jos joku sanoisi "tule syliin kyllä tästä selvitään" voisivat tunteet ja ajatukset "antaa periksi" mutta me ei olla enään pikku lapsia. Toiset sanovat että Jumala ottaa syliin?
Mulla ei taida olla kokemusta tuosta vanhempien lohduttamisesta...siksi en osaa pyytää sitä muiltakaan tahoilta...saati maailman sielulta.

Joilekkin huumeet tai alkoholi on sen "sylin" korvike...ymmärtän heitäkin...heillä on todella paha olla.

Uskonnot on varmaan myös "syli" mutta kun en osaa mennä uskonnon syliin...

Nihilismin/ahdistuksen kehään liittyy mulla tunne että olen yksin...ja kun olen yksin en pysty "tyynnyttämään" itseäni.

Mutta ollaanko me yksin irrallaan muusta maailmasta? Ei ainakaan kvanttifysiikan kautta...eikä uskontojen mukaan.

Joka kerran kun hengitän sisään ilmaa on keuhkoissani samaa ilmaa jota kaikki maailman eläväiset hengittävät. Jos Luoja on "kaikki" niin hengitämme Luojaa. Siis samaa energiaa mitä mistä koko maailman kaikkeus koostuu...kutsumme hengityämäämme ainetta ilmaksi, jota on ilmakehän sisällä.
Mutta ilma energia on jotain muutakin jos sitä tutkitaan kvanttifysiikan kautta...nimittäin kvarkit joista protoni, ja neutrooni koostuu ovat energiaa joka muuntuu jokaisen ihmisen mielenmukaan. Tarkoitan että kun tiedemies tai nainen tutkii kvarkkia niin tieteen tekijä itse muokkaa tutkimaansa energian osaa...ajatuksilla, oletuksilla, jne.

No, kun mä kaadun taas kerran nihilismin/ahdistuksen kehään voin hengittää "tähtipölyä" jos tahdon niin...jos se tyynnyttää minua. Jokainen ihminen voi antaa hengittämälleen aineelle itse merkityksen...mitä useammin annat merkityksen hengittämällesi aineelle sitä vahvemmaksi se tulee. (Unohdan itsekkin edellisen, usein)

Eli me voidaan jotain nihilismin mantralle kun se pyörähtää...ja se pyörähtää hyvin toden näköisesti.
Hengittämällä rauhallisuutta rauhoittuu...

Se on illuusio että olemme täysin yksin...mutta siitä on tullut valhe melellemme kun kukaan ei opeta miten mieltä tyynnytetään...

Jos aloitetaan tänään hengitystyynnytys harjoitukset...niin parin kuukauden/vuoden kuluttua osaamme kai paremmin.

Hengittäminen on ehkä parempi ratkaisu kuin im.?

Mietin tuota syli vertausta. Onko kasvaminen ihmisenä sitä, että luovumme tuosta sylistä?

Että kohtaamme maailman raakana ja epätäydellisenä?

Minulle on hioutunut tietyt rutiinit pikku hiljaa. Että aamupäivällä menen kävelylle yms. Nämä rutiinit auttavat tässä taistelussa elämän puolesta. Välillä on hirvittävää taistelua edes nousta aamulla sängystä.

Minulla usein juuri se nihilismin kehä mielessä. Jatkan vain taistelua eteenpäin. En tiedä enää minkä takia. Mieleeni nousee Camus'n keksimä absurdi elämä. Että pidän elämän liekin elossa vaikka maailma on absurdi. Siis kun emme käsitä elämän tarkoitusta, emmekä tiedä onko Jumala olemassa. Jyräämme vain eteenpäin.

Minulla se nihilismiin nousee siitä ajatuksesta, että minutkin on vain heitetty maailmaan. Että loppujen lopuksi olemme luonnon olentoja. Samalla tavalla kuin muutkin elolliset olennot.

En tiedä tuosta mitä sanoit, että olemme kaikki kvanttifysiikan kautta yhteydessä toisiimme. Kvanttifysiikka on jotain sellaista mitä on vaikea ymmärtää.

Joskus olen ajatellut, että elämä tulee pitää yksinkertaisena.

Kant totesi aikanaan, että kysymykset Jumalasta ja sielusta ovat transsendenttisiä kysymyksiä joihin emme saa tämän elämän aikana vastausta. Joten olen ajatellut että sen takia pitäisi varmaan pohtia maallisia asioita, mutta mitä sitä itselleen voi kun niitä sielu ja Jumala kysymyksiä kuitenkin pohtii. 🙂

Loppuun: yritän olla mahdollisimman paljon ulkona. Se auttaa jonkin verran.

Se "syli" on mukana elämässä varmaan loppuun asti.

syli merkitsee symbolisesti asioita...siitä haetaan turvaa. Filosofiakin voi merkitä syliä jos se antaa rauhaa?

Ihmiset saa turvan tunnetta erilaisista asioista rutiineista, musiikista, uskonnoista, lukemisesta, liikunnasta, luotettavan ihmisen läheisyydestä, mutta myös keskustelusta, eläinten läheisyydestä/hoitamisesta, kuulumisesta johonkin yhteisöön/työporukkaan/opiskeluryhmään/terapiaryhmään, koskettavasta elokuvasta, virtaavasta/tyynestä vedestä...mitä useampia asioita on turvan antajina sitä varmemmin ihminen kestää jos yksi tai kaksi "turvaa" karahtaa kiville.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Mutta jos mikään asia ei tunnukaan syliltä?

Jos tuntuu siltä että on vain raaka maailma? Niinkin voi kokea elämän.

En väitä, etteikö tietyt asiat toisi turvaa, mutta loppujen lopuksi aika heitteillä me ollaan.

Ihminen lopulta ei saa turvaa oikein mistään. Siitä on kyse eksistentialismissa. Ja luulen että se on aika totuudenmukainen suuntaus.

Joskus puhutaan Jumalan sylistä, mutta en oikein käsitä sitä ideaa...