Se on totta että ihmiset ovat hyvin erilaisia. Pääasia että jotenkin tulee toimeen toisten kanssa.

Olen tavannut elämäni aikana kyllä monenlaisia ihmisiä. On ihmisiä joita en halua nähdä enää ikinä ja on ihmisiä joita haluaisin nähdä useammin. Luulen että moraalisäännöt ovat kuitenkin kaikille ihmisille yhteisiä. Jotkut tosin rikkovat niitäkin surutta.

En minäkään ymmärrä ihan noita hömppälehtiä.  Joskus tosin täytyy katsoa jotain hömppä elokuvia sillä täytyy saada ajatukset pois välillä liian synkistä asioista. Toisaalta välillä jotkut synkät asiat vetää puoleensa.

Minulla ollut pitkään jo tunne ettei tällä elämällä ole mitään tarkoitusta. Samaistutko siihen?

Tai että ainut mitä voi tehdä on yrittää elää, mutta kuitenkaan ei millään työllä tai opiskelulla ole pohjimmiltaan mitään varsinaista tarkoitusta.

Toki ihmiset tekevät työtä, haluavat menestyä, mutta merkkaako se loppujen lopuksi mitään?

Kun on kuollut niin aivot ovat sammuneet eikä sitten ole enää mitään. Joten mikä saa ihmiset tekemään töitä hullun lailla? Sitä en aina käsitä? Ehkä sitten ajattelen väärällä tavalla?

Olisihan tämä elämä toki kurjaa jos ei mitään tekisi, mutta minun ajatusmaailmaa varjostaa kuoleman lopullisuus. Siis meille annetaan ehkä 80 vuotta jonka jälkeen ihminen katoaa kokonaan. En pääse yli siitä ajatuksesta että kuoleman jälkeen ihmistä ei enää ole.

Moi

Tuossa kun kävin viemässä koiraa mietin sitä kuinka itsestään selvyytenä pidän sitä että kävelen talvisäässä ja ulkoilutan koiraa.

Jos rampautuisin kaipaisin ulkoilua koiran kanssa toden näköisesti?

Kotiin tullessani kaitän teetä ja syön pari leipää - tuntuu ettei mikään iso juttu mutta tavallaan on.

Camusin sivullinen havahtuu tuohon hetken ihmeeseen vangittuna muistelisin.

Havahtumisia tulee aina välillä mutta havahtumisiin ei voi pakottaa itseään ne tulee jos on tullakseen.

Jos elämän tarkoitus ei ole ulkoinen menestyminen vaan sisäinen valveilla olo?
Edellinen ei tarkoita että minä olen valveilla sisälläni...mietin olisiko elämä palkitsempaa jos pystyisi näkemään kaikki "ihmeet" päivän aikana?

Ahdistuksen ja säryt pystyn tunnistamaan joka päivä...enkä pidä niitä palkitsevina ihmeinä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Se kun näkisi maailman kuin lapsi näkee: täynnä ihmeitä. Mutta kun sitä menee kuin jokin tuomittu vanki elämässä eteenpäin.

Sivullisessa tosiaan päähenkilö viimeisinä päivinään ennen teloitusta nauttii aivan mitättömän pienistä asioista. Juuri se olisi ihailtavaa kun pystyisi nauttimaan niistä. Että pystyisi iloitsemaan siitä että on olemassa. Kyllä sitä ehkä joskus murtosekunnin pystyykin.

Nuo havahtumiset kyllä tärkeitä tilanteita. Tajuaa että minä olen tässä ja nyt. Ja minä todellakin olen osa maailmaa. Mutta se on totta että niitä elämyksiä harvoin tulee.

Se on kyllä totta että kaikenlaiset asiat häiritsevät arkea: kivut ja muut.

Tuntuu että tämä elämä ei koskaan pysähdy, mutta ehkä hyvä niin.

Tuli vietettyä muutama päivä äidin luona. Eilen en sitten jaksanut tehdä yhtään mitään. Selkä ei tykännyt vieraassa sängyssä nukkumisesta, ja alkoholi tuskin auttoi asiaa.

Aiheuttamalla kipua itselleen voi kääntää huomion pois toisesta kivusta. Vaikutus vaan on sen verran lyhytaikainen ettei sitä voi suositella. Jotkut saavat nautintoa kivusta, jotkut päihteistä. En usko että kukaan jolla on kroonista kipua nauttii kivusta.

Kivussa ei ole mitään hienoa. Ei ollut mitenkään hienoa synnyttää ilman mitään kivun lievitystä. Se ei ollut tarkoitus. Mistä sen voi etukäteen tietää miltä synnyttäminen tuntuu. Jälkiviisaana sanon: Ihan hirveältä. Minulla on aina uskottavuusongelmia kun asioin terveydenhuollon henkilökunnan kanssa. Minua ei oteta vakavasti, koska olen liian rauhallinen, liian toimintakykyinen, enkä valita turhista. Se on luonteeni, ei se kerro mitään kivun tasosta.

HerKaramazov: Kuulostaa helpolta tekosyyltä syyllistämiseen. Aikuisen ihmisen pitäisi osata laittaa omat tarpeensa syrjään silloin kun lapsi tarvitsee huomiota. Lapsi ei voi odottaa aikuinen voi. Eihän tyttäresi siellä koko aikaa ole.

Mietin onko kyseessä mustasukkaisuus, läheisriippuvuus, pelko hylätyksi tulemisesta, vai ärtymys siitä että hänellä on erilainen suhde omiin lapsiinsa? Vaimosi käytös ei välttämättä ole tiedostettua. Olen huomannut että ihmisillä on taipumus ärsyyntyä erilaisista kasvatus ja vuorovaikutus tavoista lasten kanssa. Olen syyllistynyt siihen itsekin, mutta yritän pitää mölyt mahassani.

Ihmisen ajattelussa on paljon tiedostamattomia tasoja. Harva pystyy selittämään mistä joku ajatus kumpuaa. Useimmat eivät edes halua käyttää aikaa tiedostamattomien tasojen pohtimiseen. Totuus omista ajatuksista ei välttämättä ole kaunista kuultavaa. Mutta omaa ajattelua on vaikea muuttaa, jos ei edes ymmärrä mistä ajatus on syntynyt.

Minäitse89: En kauheasti murehtisi sitä että elämässä on tuhlannut aikaa epäolennaisiin asioihin. Eihän sitä etukäteen tiedä mikä on olennaista ja epäolennaista. Joskus pelkkä väsymys tai tottumus saa tekemään turhia asioita. Joku kirjailija on sanonut, että 90 %:ia kaikesta on roskaa. Se pitää varmaan aika hyvin paikkansa. Ehkä elämä tuntuisi merkitykseltä, jos saisi roskan osuutta vähennettyä vaikka 85 %:iin.

Ehkä lapsenkaltaisuudessa yksi pointti on kyky keskittyä olennaiseen, ja jättää turhan monimutkaiset ajatuskuviot syrjään. Lapset ovat joskus suorastaan piristävän suoraviivaisia. Aikuiset tekevät asioista usein tarpeettoman monimutkaisia ja byrokraattisia. Miksi? Pönkittääkseen omaa egoaan?

Seiska, tosi-tv, some… Oletteko huomanneet että moni ns. turha julkkis kärsii vakavista itsetunto-ongelmista? Julkisuudesta haetaan (glamourin lisäksi) hyväksyntää ja kavereita, mutta todellisuudessa moni on pelkkä saaliseläin, joka houkuttaa saalistajia. Valtaa ja rahaa omaavia hyväksikäyttäjiä, median haaskalintuja, ja tavallisia sosiaalipornon nälkäisiä moralisoijia. Viihde on brutaalia.

Itseluottamus ja usko itseensä ei ole niin tärkeää kuin itsetunto. Vapautta on olla oma itsensä. Se on tärkeää omalle mielenterveydelle.

Tuottaako sinullekin mieli usein pelkkiä kauhukuvia? Minulle usein, jos olen paljon kotona, niin mieleen nousee ajatus elämän mielettömyydestä. Ja siitä kuinka hauras tämä maailma on.

Mieli tavallaan ajaa välillä ahtaalle. En tiedä minkä takia jostain nousee aina noita kauhuajatuksia. Pitäisi olla enemmän muualla kuin kotona, mutta nyt niin liukas keli ettei viitsi autollakaan lähteä mihinkään.

Mikäköhän tuohon auttaisi että mieli ei aiheuttaisi noita kauhukouhtauksia?

Haluaisin että olisi koko ajan mielenrauha, mutta se tuntuu olevan mahdotonta. Nuo kauhukuvat saattavat pysyä mielessä monia tunteja. Ne ovat kyllä ikäviä.

Moi

Noi sisäiset kauhukuvat on myös minun ongelma. Ainainen ajatus ympyrä - kuin Sisyfoksen kiven pyöritys - aina uudelleen ja uudelleen. Sisyfokselle kivenpyöritys oli rangaistus kun hän huijasi kuolemaa kahdesti.

Mikä on se meidän synti kun rangaistus on ajatuskiven pyöritys uudelleen ja uudelleen tulee mietittyä? En osaa sanoa vaikka rangaistykselta tämä tuntuu.

Psykologia neuvoo puhumaan niistä peloista terapeutille, kirjoittaan tänne foorumille, maalaan, jne.

Zenbuddhalaisuus kertoo että kauhukuvat ovat meidän lapsia niitä on hyvä hoitaa jotta ajatuslapset eivät voi huonosti ja pidä kovaa meteliä.

Kristityt antaa huolensa Jumalan/Jeesuksen kannettaviksi.

Pohjoisamerikan intiaanit sanoo että mielessä on kaksi sutta se kumpaa ruokit vahvistuu. Eli jos tietäisi mistä kauhukuvat saa ravintonsa ei antaisi sitä sille sudelle.

Kaikki edelliset tapahtuu samalla mielen näyttämöllä missä ne kauhukuvatkin syntyy. Silti en osaa hallita mieltäni, tai antaa Jumalalle huoliani vaikka kuinka yrittäisin...tai sitten pitää yrittää ja yrittää...uudestaan ja uudestaan?

Musta on välillä tuntunut että paetaanko me kaikki jotain saalistajaa? Siis että onko elämä vain suuri pakoretki?

Kun ihminen varmasti haluaisi elää ilman mitään sairauksia tai kipuja. Mutta tuntuu siltä että jossain tuolla ihmisen ulkopuolella olisi jokin voima joka määrää meille jonkinnäköisiä rangaistuksia. Välillä saa rangaistuksen ilman syytä. Tai oikeastaan aina. On niin vaikea ymmärtää tätä elämää. Että minkä takia ihmistä rangaistaan, vai onko tämä kaikki vain silmitöntä tuurin kauppaa ja vaikka eläisi kuinka terveellisesti tahansa niin silti saa kärsiä?

Tuntuu joskus että 99% elämästä on sitä roskaa. Toki jää silti vielä 1% mikä ei ole.

Se on juuri se vaikeus kun ajattelee että kaikki on niin monimutkaista vaikkei olisikaan. Että maailmassa toki voi pärjätä niinkin että toimii kuin kone. Tällä tarkoitan sitä että asioita voi tehdä kuin autopilotilla eikä siinä ole mitään väärää. Ihmisen oleminen maailmassa on muutenkin niin haastavaa että välillä on pakko toimia konemaisesti ja yksinkertaisesti. Ja tarkoitan tuolla konemaisuudella sitä että kaikkea ei tarvitse aina kelailla loppuun asti että mitä hyötyä esim. jostain kävelylenkistä on. Pääasia että antaa jalkojen viedä ja lähtee pois kodista.

Se olisi ideaali tilanne että saisi olla se kuka on. Mutta ei sitäkään aina tiedä että kuka itse on. Että yksin ollessa on joku toinen kuin porukassa.

Olen miettinyt sitä että tuo teknologia kehittyy hirveää vauhtia ja varmaan kymmenen vuoden päästä maailma on jo ihan eri paikka kuin nyt teknologian suhteen. Mutta unohdetaanko siinä samalla kärsivä ihminen? Että ties mitä robotteja kehitetään ja muita ja kuitenkin ihminen kokee elämän taakkana vaikka ympärillä olisi ties mitä teknologiaa. Ja luonto siinä samalla sitten katoaa. Luulen että siihen tämä maailma on menossa väistämättä. Luulen että kahdenkymmenen vuoden päästä ihmisestä voidaan tehdä jonkinnäköinen kyborgi. Ja elinikä alkaa olla melkein rajaton. Mutta taas tulee sitten kysymys siitä ihmisyydestä: Onko meidän lupa elää satoja vuosia?

Vähän nyt taas ajatus lensi, mutta lentäköön... 🙂

Moi

Ajatuksen on hyvä lentää välillä...

"Tuntuu joskus että 99% elämästä on sitä roskaa. Toki jää silti vielä 1% mikä ei ole."

Tuolla 1%:lla tulisi ruokkia sitä mikä meidän sisällä on. Kutsutaanko me sitä kahdeksi sudeksi, tajunnaksi ja sieluksi, jne.

"Se olisi ideaali tilanne että saisi olla se kuka on. Mutta ei sitäkään aina tiedä että kuka itse on. Että yksin ollessa on joku toinen kuin porukassa."

Ehkä olisi hyvä että voisi olla porukassakin oma itsensä?

Juuri hetki sitten mietin miltä tuntuisi jos Jumala koskettaisi? Tuntuisiko se iholla vai mielessä? Meidän luut, lihakset, jänteet on energiaa...onko tuo energia itsessään hyvää tai pahaa?
Antaako ihminen itse ympäröivälle maailmalle merkityksen ja samalla kertoo sen itselleen?
Onko elämä vapaus vai rangaistus? Jos se on rangaistus niin kuka vahtii rangaistuksen käytäntöön panoa?
Joskus tuntuu että minä itse olen vanki ja vartia...oma "norsunluutorni" josta en osaa kävellä ulos.

"Elämä on syvä haaste" sanoi Krisnamurdi.

Sartre sanoi että ihminen on tuomittu vapauteen. Se on minusta aika osuvasti sanottu.

Tuo liika vapaus on välillä todellakin taakka. Mutta ei ihminen varmaan täysin vapaa ole koskaan. Kun miettii että eikö täydellinen vapaus olisi sitä että saisi tehdä ihan mitä huvittaa? Mutta se ei ole mahdollista. Ehkä ihminen haluaakin välillä olla ns. vanki. Juuri niin kuin Sisyfos, vierittää vain kiveä. Koska tämä elämä todellakin toistaa usein itseään. Ja me elämme koko ajan kellon mukaan. Se ainakin vangitsee meidät.

Se olisikin jo jotain kun pystyisi olemaan joka paikassa samanlainen. Ja joka tilanteessa.

En osaa sanoa Jumalasta yhtään mitään. Ihmettelen vain tätä maailmaa. Että miksi Hän loi tällaisen maailman? Jos Hän on olemassa...

Tämä päivä ollut aivan karsea. Soitin terkkuunkin jo kun kamalaa ahdistusta. Sitä tämä yksinolo tuottaa.

Koko ajan päässä ajatus että maailma on täysin mieletön paikka. Ja ajatus että olisi parempi kuolla kuin jatkaa elämää. Kuitenkin jostain aina kaivaa sen sisun.

Kamalat kauhuajatukset toistuvat päässä. On pakko saada ne katki.

Mietin jo jos pääsisi edes lääkäriä tapaamaan. Jostain pitäisi saada valo tähän elämään. Jouduin taas Buranaa ottamaan kun kivut yltyivät. En tiedä miten tästä elämästä nyt taas on tullut tällaista?

Ne ei tunnu tajuavan tuolla terkussa, millaista helvettiä tämä välillä on. On aivan käsittämätön ahdistus. Ne vaan sanoo siellä että koita pärjätä. Eikö ne muka voi antaa lääkärin aikaa? Eihän tällaista pysty montaa päivää kestämään.

Meinasin jo soittaa Taysiin.  Kipuja ja ahdistusta ja synkkä mieli.

En tiedä mistä tämä ahdistus nyt johtuu. Kävin tuossa yhdessä ryhmässä ja koko ryhmän ajan im-ajatukset pyörivät päässä.

Mietin koko ajan että loppuisi ryhmä jo. Mietin sitä että en tiedä miten kestän tätä oloa jos tämä tämmöisenä jatkuu monta päivää...

Tarvitsisin kumppanin, mutta en minä jaksa hakea sellaista mistään.

Koko ajan katson vain kelloa.

Olen ihan poikki...

Moi

Ajatus myllyn poikki saaminen on tärkeää. Mietin miksei peruskoulussa ollut aineena "miten käsittelen tunteita/ajatuksia. Mikä voi olla tärkeämpää kuin edellinen?
89 voiko siellä ryhmässä kertoa että im. ajatukset kiusaa? Ihminen tekee oletuksen että paha olo jatkuu huomennakin, varsinkin jos on kokemus useiden päivien piinasta. Oletus huomisesta on aina oletus...

Oletko soittanut kriisi puhelimeen? Mä oon tehnyt kun olo on kauhee.

Mä olen lähdössä ylävatsan ultraääni tutkimukseen. Katotaan mitä sieltä löytyy...vähän jännittää mutta en ole maalannut "piruja seinille" toistaiseksi. Ultran jälkeen verikokeet.

Melkoinen keli sompata autolla...tarvii varata aikaa.

Sartre sanoi että "helvetti on muut ihmiset" jos se on noin niin se toimii myös "taivas on muut ihmiset".

Se oli semmoinen liikuntaryhmä, niin en siellä viittinyt im-ajatuksista puhua.

Olo nyt vähän parempi. Tänään terapiakäynti.

Soitin vain terkkuun muutaman kerran. En tällä kertaa soittanut kriisipuhelimeen.

Toivottavasti sieltä ei mitään vakavaa löydy.

Tuota lausetta olen paljon miettinytkin että helvetti on muut ihmiset. En tiedä täysin mitä Sartre sillä tarkoitti.

Täytyy toivoa että tästä tulisi hyvä päivä.