Moi.

Lapsenkaltainen on varmaan avoin maailmalle, tutkiva, ihmettelevä, luottava, avoin, ja vällillä voi olla villikin? Tuota kaikkea lapsi voi olla jos häntä ei rytätä ensimetreillä elämässä.

Jos lapsi alistetaan,rytätään,pahoinpidellään hän hämmentyy, pelkää, masentuu, sulkeutuu, jne.

Oletetaan että on käynyt tuo ryttäys...pitäisi löytää elämiseen sellaista josta on saanut "pyyhkeitä" ekoina elin vuosina. Sitten tarvisi "syntyä uudelleen" aikuisena...lapsen kaltaiseksi. Uskoisin että elämään tarvisi saada luotettavia ihmisiä jotka tukisivat tuota "panssareiden purkamista"?

Jos 89:llä on vaikeita kysymyksiä. Niin on vaikea myös syntyä aikuisena lapsen kaltaiseksi jos ei saa tukea läheisiltä, luulen.

Ymmärrän että lapsihan on tavallaan viaton. Joten aikuisenkin tulisi elää siten että ei tekisi rikoksia ja olisi edes jonkin verran ns. viaton.

Täytyisi varmaan syntyä tavallaan sitten uudestaan tähän elämään, mutta se on vaikeaa koska minulla on niin paljon erinäisiä ongelmia. Kellä nyt ei olisi, mutta minulla takuulla niitä on.

Eihän tässä voi muuta kuin parhaansa yrittää, jos se edes riittäisi. Pikku hiljaa alan tajuta Camus'n elämänfilosofiaa. Oikeastaan hänen filosofiansa on tähän mennessä ollut lähes ainut filosofia josta hyväksyn kaikki puolet.

Saan toki joiltakin tukea, mutta olen jotenkin jossain kuilussa. Pimeää on ja en tiedä mistä saisi valoa. Ja en tiedä mikä tähän oloon enään auttaisi? Viina ei auta, jotkin lääkkeet sentään vähän helpottavat oloa.

Sitten minä vain taistelen koko ajan jotain hirveää hirviötä vastaan joka vainoaa. Noin niin kuin vertauskuvallisesti.

Ihan kuin uisi koko ajan vastavirtaan. Ja ei saa hetkeksikään lopettaa uimista sillä muuten menee virran mukana.

Tällaista tänään...

Moi.

"Ymmärrän että lapsihan on tavallaan viaton. Joten aikuisenkin tulisi elää siten että ei tekisi rikoksia ja olisi edes jonkin verran ns. viaton."

Lapsi on aina avuttovampi suhteessa aikuiseen...ei hän ole elänyt kuin murtoosan siitä mitä hänen vanhempansa. Siksi vanhemmilla on vastuu. Lapsi ei pääse valitsemaan vanhempiaan ja lapsi luottaa vamhempiina kun hänellä ei muuta ole. Edellisestä johtuen vanhemman täytyy käyttäytyä lojaalisti suhteessa lapseen/lapsiin. Vanhempi tekee paljon pahemman rikoksen kuin vaikka veropetoksen jos hän ohjaa harhaan, pahoin pitelee, uhkailee lasta, vaikka lapsi ei olisi omakaan.

Natsit tuomittiin "rikoksesta ihmisyyttä kohtaan" samoin vanhempi/vanhemmat tekevät rikoksen ihmisyyttä kohtaan jos he tietoisesti tai tiedostamattaan tuohoavat lapsen viattomuutta. Pidän edellistä rikosta hyvin raskaana!
Platon piti lasten kasvattajia valtion tärkeimmässä asemassa. Kuitenkin filosofit aika harvoin pohtivat mitä lapsuudessa tapahtuu ja miten se heijastuu nykyhetkeen.

Sen sijaan Psykoanalyytikot pohtivat lapsen kehitysvaiheita Freud aloitti Jungin kanssa pohdinnat. Mm. Alice Miller, Melanie Klein jatkoivat. Olisikohan edelliset "Elämän kaari Filosofeja" 😊 Koska heidän ajatuksena koskevat eri ikäkausina tapahtuvia asioita...etenkin Freud piti esim. erilaisia mielen sairauksia lähtökohtaisesti jonkin lapsuuden kehityksen käsittelemättömyytenä tai että jokin kehitys on jäänyt "junkaamaan" paikoille. Miller ja Klein tutkivat sitten "hieno syisemmin" tapahtumia, kehitys kausia.

Voimia sulle 89! En tiedä voiko myötävirtaan uida edes hetken? Pääasia että ui!

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Kiitos! 🙂

On totta että lapsen täytyy olla tietämätön elämän kaikista kauhuista. Ja se on kauheinta jos vanhemmat eivät suojele lasta.

Mutta sitten jotkut lapsetkin saattavat tehdä kauheita tekoja. Tosin silloin se usein on lapsen tietämättömyydestä johtuvaa. Alle 15-vuotiaat eivät joudu vastuuseen teoistaan. Useinkaan.

Lapsissa on se tulevaisuuden toivo. Sehän on hienoa. Heille koko maailma on uusi ja täten varmasti kiehtova.

Mutta toisaalta, kun nyt ajattelen, niin en haluaisi olla lapsi. Lapsuudessa on nimittäin niitä ikäviäkin puolia, koska on sitä tietämättömyyttä.

Lapsi on hauras olento. Mutta voi tietenkin aikuinenkin olla hauras. Kuitenkin on kätkettävä se. Ei tässä maailmassa pärjää jos on kovin heikko.

Yksi asia joka minua vaivaa jatkuvasti, että miten täällä maailmassa tulisi olla?

Jos on kipuja, niin se on ikävää. Mutta vaikkei olisi kipuja niin silti jotenkin masentava olo. Että tässäkö tämä elämä nyt sitte on? Kaikki tuntuu niin turhalta. Ja silti sitä vaan ravaa paikasta toiseen. Koittaa keksiä jotain tekemistä. Kyllä tämä elämä on sellainen taistelu, että huh huh.

Kun minusta tuntuu siltä etten näe Jumalaa tässä maailmassa. Siis en näe hänen läsnäoloaan. Ja sen takia maailma tuntuu merkityksettömältä. Siinä koko elämäni ydinongelma.

Taas sellainen fiilis että tekisi mieli tehdä se viimeinen teko... 🙁

Tällaisena näen välillä elämän: Ennen syntymää me emme ole missään. Syntymä hetkellä me aloitamme tämän ainoan elämän. Sitten meidän täytyy vain ensin pysytellä hengissä, kunnes pääsemme kouluun ja aloitamme aivojemme kehittämisen. Ja se aivojen kehittäminen kestää koko elämän. Joka usein on noin 80 vuotta. 80 vuoden aikana me kärsimme välillä suunnattomasti. Lyhyitä onnen väläyksiäkin on mutta harvoin. Me keskitymme vain unohtamaan elämän realiteetit.

20-vuotiaana olemme vähän villejä vielä, emmekä tajua kuinka vaarallinen aine alkoholi on. 25-vuotiaana alamme jo miettiä kolmenkymppisyyttä. Mutta kuitenkin olemme vielä nuoria aikuisia. 30-vuotiaana tapahtuu usein kriisi. Huomaamme että emme ole enää niinkään nuoria. Joudumme todella testiin, että miten pärjäämme tämän elämän kanssa. 40-vuotiaana luultavasti alka olla jo hivenen katkera, että tätäkö elämä on. Koko ajan vain vanhenemista. 50-vuotiaana on jo varmaan tottunut pikku hiljaa elämän rytmiin, vaikka katkeruus on saattanut kasvaa. 60-vuotiaana ajattelee kuolemaa varmasti paljon ja keho alkaa rapistua. 70-vuotiaana nauttii vain pienistä tuskattomista hetkistä. Ja tajuaa jo koko ihmiselämän synkkyyden. 80-vuotiaana se on jo melkein menoa. Sitä muistelee elämäänsä joko katkerasti tai positiivisesti.

Tällaista tämä on jos edes 80-vuotiaaksi selviää....

Moi

"Kun minusta tuntuu siltä etten näe Jumalaa tässä maailmassa. Siis en näe hänen läsnäoloaan. Ja sen takia maailma tuntuu merkityksettömältä. Siinä koko elämäni ydinongelma."

On ihmisiä jotka näkevät Jumalan joka paikassa - satoi tai paistoi. Edelliset ovat joskus sietämättömiä minun mielestäni jonka on vaikea nähdä Jumalasta vilaustakaan.

Kun edes silloin tälläin tuntisin Jumalan läsnäolon, voisi riittää?

HerKaramazov kirjoittiKun edes silloin tälläin tuntisin Jumalan läsnäolon, voisi riittää?

Sitä minäkin haluaisin. Että näkisi maailman sellaisena Jumalan luomana hienona paikkana. Ja näkisi elämän pelkkänä onnellisena tarinana.

Mutta kun maailma ei vastaa uteluihin, niin kuin Camus'kin kirjoitti. Ihminen vain taistelee ja taistelee. Ja luonto ei kyllä auta ihmistä.

Kukaan ei loppujen lopuksi kerro miten täällä maailmassa pitäisi olla. Ainut mitä voimme tehdä on jatkaa olemassaoloa niin hyvin kuin pystymme. Mutta en tiedä onko tällä elämällä loppujen lopuksi mitään syvempää tarkoitusta? En tiedä mitä väliä sillä toisaalta olisi jos katoaisi maailmasta? Ehkä se vain haittaisi ettei voisi enää nauttia mistään. Joten parempi sen takia vain jatkaa eteenpäin...

Moi

"Kukaan ei loppujen lopuksi kerro miten täällä maailmassa pitäisi olla."
Tai toisaalta on niin monta "neuvojaa" ettei tiedä ketä uskoa...

Mä mietin että maseentuneena ihminen toimii hyvinkin inhimillisesti ja moraalinsa saatelemana koska jos toimii toisia tai itseä vastaan huono fiillis kasvaa. Edellinen toimii niiden kohdalla jotka tunnustavat olevansa masentuneita ja tiedostavat mikä lisää masennusta.

"20-vuotiaana olemme vähän villejä vielä, emmekä tajua kuinka vaarallinen aine alkoholi on. 25-vuotiaana alamme jo miettiä kolmenkymppisyyttä. Mutta kuitenkin olemme vielä nuoria aikuisia. 30-vuotiaana tapahtuu usein kriisi. Huomaamme että emme ole enää niinkään nuoria. Joudumme todella testiin, että miten pärjäämme tämän elämän kanssa. 40-vuotiaana luultavasti alka olla jo hivenen katkera, että tätäkö elämä on. Koko ajan vain vanhenemista. 50-vuotiaana on jo varmaan tottunut pikku hiljaa elämän rytmiin, vaikka katkeruus on saattanut kasvaa. 60-vuotiaana ajattelee kuolemaa varmasti paljon ja keho alkaa rapistua. 70-vuotiaana nauttii vain pienistä tuskattomista hetkistä. Ja tajuaa jo koko ihmiselämän synkkyyden. 80-vuotiaana se on jo melkein menoa. Sitä muistelee elämäänsä joko katkerasti tai positiivisesti."

Meillä on muistot eilisistä joiden perusteella teemme oletuksen tulevasta. Vuosikymmenet on pitkiä aikoja ja voi tapahtua paljon hyvää ja huonoa?
Välillä maailma voi kääntyä mielessämme ympäri parissa minuutissa. Kipua kärsiessä 15-minuuttia on hirveän pitkä aika.

Tuntuu että kokemukset maailmasta muokkaa oletusta huomisesta...tämä hetki jää elämättä. Miksi tässä hetkessä oleminen on niin vaikeaa, jos se on yksi elämän tarkoituksista (oletus tarkoituksesta)?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

HerKaramazov kirjoitti:
Moi

Mä mietin että maseentuneena ihminen toimii hyvinkin inhimillisesti ja moraalinsa saatelemana koska jos toimii toisia tai itseä vastaan huono fiillis kasvaa. Edellinen toimii niiden kohdalla jotka tunnustavat olevansa masentuneita ja tiedostavat mikä lisää masennusta.

Meillä on muistot eilisistä joiden perusteella teemme oletuksen tulevasta. Vuosikymmenet on pitkiä aikoja ja voi tapahtua paljon hyvää ja huonoa?
Välillä maailma voi kääntyä mielessämme ympäri parissa minuutissa. Kipua kärsiessä 15-minuuttia on hirveän pitkä aika.

Tuntuu että kokemukset maailmasta muokkaa oletusta huomisesta...tämä hetki jää elämättä. Miksi tässä hetkessä oleminen on niin vaikeaa, jos se on yksi elämän tarkoituksista (oletus tarkoituksesta)?

 

 

Se onkin juuri niin että enää moraalin varassa tässä mennään.

Sen huomasin  kun oli kipuja että halusi mahdollisimman pian eroon niistä, mutta sitten kun niitä ei ole niin siltikään en ole tyytyväinen.

Luulen että lähes kaikki ihmiset ovat elämänsä aikana jonkin verran masentuneita. Sen luulisi olevan ihan normaalia koska tämä maailma on tällainen.

Usein sitä elääkin menneisyydessä ja olettaa ettei mikään tule muuttumaan paljoakaan. Toisaalta eihän sitä tiedä jos lääketiede kehittää tulevaisuudessa jonkin onnellisuus pillerin. Olisin valmis heti testaamaan sitä.

Toisaalta olen miettinyt että ovatko esim. alkoholin suurkuluttajat onnellisia ainakin välillä? Sehän toki voi tappaa, mutta he eivät varmaan välitä siitä.

Tällaisessa raittiissa elämässä kyllä riittää ongelmia, vaikka alkoholi varmaan tuottaisi vain vielä ongelmia rutkasti lisää.

Tässä hetkessä eläminen on niin vaikeaa sillä aika kulkee koko ajan. Pitäisi pystyä jotenkin pysäyttämään aika. Mutta kun se ei onnistu niin ihminen elää koko ajan menneessä tai tulevassa.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Moi.

Ehkä se hengityksen tarkkailu samalla kun hengittää nenän kautta pitää hetken tietoisuuden tässä hetkessä?
Mä olen nähnyt sitä alkoholin suurkulutusta...itsenikin kohdalla menneisyydessä. Useat suurkuluttajat juovat tiedostetusti tai tiedostamattaan ahdistukseen, stressiin, jne. Alkoholi on tapa olla käsittelemättä asioita (puhun alkoholin käytöstä niin ettei siihen liity mitään juhlia ym.). Huumeet ovat sama homma. Jotkut ihmiset sanovat että alkoholi on päihde ei huume? Melko vaarallinen aine kuitenkin.

Kipu tuo läsnäolon siihen hetkeen ja siihen paikkaan mitä särkee. Kipu ei ole mikään mielyttävä tapa olla hetkessä. Joihinkin riitteihin liittyy kivun aiheuttaminen itselle...mulla on ihan tarpeeksi kipua ja ahdistusta mielessä jotta yrittäisin aiheuttaa lisää sitä itselle.
Saati että joisin alkoholia usein ja paljon...mieluummin ei.

Olen miettinyt tuota, että voikohan itselle tulla sellainen tilanne että ajaudun alkoholismiin... Miten siihen edes ajaudutaan? Se olisi menoa varmaan, mutta elämä on nytkin niin hemmetin vaikeeta.

Tiedän että jos alkaisin nyt juomaan, niin jossain vaiheessa varmaan joutuisin sairaalaan. Olisi vaan niin helpotus välillä päästä tästä ahdistuksesta. Ehkä taivaassa ei enää ahdista...

Tuo kipu muistuttaa mua aina elämän julmuudesta.

En ymmärrä miten jotkut pystyvät olemaan niin positiivisia tuolla ulkomaailmassa?

Moi.

Oletko 89 miettinyt alkoholin kohtuu käyttöä? Vai onko se joko tai?
En usko parin viinilasillisen viikossa kaatavan maailmaa...mutta nyt en ole ottanut niitäkään kun ei huvita.

Totuuden nimessä saatan juoda sen pullollisen 8-kertaa kymmenestä, siksi en halua kokeilla miten käy...

En ole juurikaan nähnyt positiivisia ihmisiä aikoihin...johtunee panepidemiasta ja siitä että näen äärettömän vähän ihmisiä...

En viitsisi juoda yhtään ettei lähde homma ihan käsistä.

Luulen että jos joisin vähänkin niin oloni pahenisi rajusti.

Minä kohtaan aina välillä positiivisia ihmisiä. Toisaalta heiltä voi saada energiaa omaan elämään... Toisaalta välillä ihmetyttää iloisuus.

Moi

alkoholi ei kuulu ihmiselle välttämättömiin hyödykkeisiin - joten sitä ei ole pakko käyttää, onneksi.

Eniten minua ihmetyttää ihmiset joille tulee 7-päivää lehti - että joku maksaa kyseisestä lehdestä ja lukee sitä?

Me ihmiset ollaan niin erilaisia ja ehkä hyvä niin?