Mitäköhän tästäkin päivästä taas tulee? 🙁 On kipuja ja väsymystä. Luoja sentään kun välillä on huono olo. Välillä ajattelee ettei jaksa enää tällaista. Kuitenkin sitä yrittää ja yrittää.

Kävelylenkkejä. Kavereilla käyntiä. Silti kuitenkin olo että mitäköhän tästä elämästä tulee?

31 vuotta tätä jo katsellut. Eipä tämä hääviä ole ollut.

En tiedä mikä tähän enää auttaa. Olen niin poikki välillä.

Jos jossain tuolla on Jumala niin hän voisi kyllä vähän nyt tulla avuksi.

Särkyä ja väsymystä. Tämä tukinet oikeastaan ainut paikka mihin voin purkaa oloa. Luojan kiitos on edes tällainen foorumi.

Kun en vain tiedä enää miten nämä kivut lähtee pois. Joku vitsaili joskus 9 millisestä Buranasta. En nyt ihan sellaiseen ala, mutta kyllä tämä elämä on välillä mielettömän vaikeaa. Kun tarvitsee pitää tämä keho elossa. Ja tarvisi nukkua juuri sopiva määrä ja syödä terveellisesti, mutta kun ei se olo ikinä ole täydellinen.

Muistan aina sen mitä Kierkegaard kirjoitti: että meni hirteen tai ei niin silti kaduttaa. Tai jotenkin noin.

Moi

En tunnu tottuvan tähän panepidemiaan - en paljon muuhunkaan...ainakaan koskien itseäni.

Tarvisin tuki ryhmiä kasvotusten, ainakin siltä tuntuu?

En tiedä kuoleman hetkestä mitään paitsi että keuhkot tyhjentyvät.

Buddhalaiset kertoo että syntymää ja kuolemaa ei ole...me aletaan vain ilmentyä kun tietyt edellytykset täytyvät...kuolemista ja syntymistä tapahtuu päivittäin meidän soluissa...kun keuhkot tyhjenevät viimeisen kerran tässä elämässä edellytykset tälle elämälle vähenevät siten ettei edellytykset tälle olemiselle jota kutsumme elämäksi täyty.

Esimerkkinä käytetään paperi arkkia. Arkki ei ole syntynyt tyhjästä siihen on tarvittu siemen, puu, auringon valoa, puun kaataja, paperi kone, jne. Kun paperiarkki poltetaan se ei katoa mihinkään savu tarttuu pilviin ja sataa maahan, paperin tuhka lannoittaa maata jossa on siemen, jne.

En oikein tiedä mitä mieltä olen edellisestä? Tuntuisi ehkä loogisemmalta kuin taivaaseen tai kadotukseen siirtyminen? Viisaat sanoo että taivas ja kadotus on sama paikka/kolikko riippuu miten sitä katsoo?

Jos pystytään elämään tämän koronan yli voidaan olla viisaampia edellisien hypoteesien suhteen?

Itsekin ajattelen että ennemmin on Taivas tai Helvetti. Mutta enpä tiedä.

Tämä korona on tuskastuttava asia. Tavallaan se riistä ihmisiltä täyden vapauden.

Itsekin kyllä haluaisin ryhmissä käydä, jos olisi mahdollista.

Minä olen viime aikoina tuntenut epätoivoa paljon. Että mihin oma elämä on suuntautumassa? Kun on näitä kipuja ja muutakin.

Minun täytyy olla paljon yksin, mutta siinä on se haitta puoli että kivut tuntuvat silloin kovemmilta.

On minulla tuo yksi lääke mikä niihin jonkin verran tehoaa, mutta en viitsi käyttää sitä kun se väsyttää niin paljon.

Kävin pitkällä kävelylenkillä tänään. Se vähän piristi, kun sai olla auringossa.

Silti lähes päivittäin ajattelen, että tämä elämä on toivotonta. Jos ei tätä kipua olisi niin ehkei tuntuisi niin toivottomalta. Mutta minkäs teet?

Luulen että taiteilijoiden identiteettiongelmat johtuvat kahdesta ominaisuudesta. Hyvä mielikuvitus antaa mahdollisuuden kuvitella kaikkea erikoista ja villiä. Ja toisaalta avoimuus uusille kokemuksille antaa halun kokeilla. Valitettavasti todellisuudessa pariutuminen on varsin haastavaa tavalliselle persaukiselle pottunokalle. Lisäksi useimmat haluavat kokea myös henkistä ja tunteellista yhteyttä kumppaniin.

Todellisuus on masentava. Itsensä toteuttaminen laajemmassa merkityksessä ei välttämättä ole mahdollista tai edes realistista. Mutta aina voi pyrkiä elämään mahdollisimman autenttista elämää. Olla rehellinen itselleen, se on tärkeää.

Minulle iski perjantai-iltana joku ihmeellinen ahdistuskohtaus, ja olo oli sen jälkeen kurja. Kunnes eilen mieleeni tuli kappale, jota olen kuunnellut jo vuonna 1999. Sanat jotka upposivat silloin, upposivat nyt syvemmälle.

Päädyin nauramaan itselleni. Olen yli 20 vuotta kulkenut, ja päädyin taas takaisin lähtöruutuun. Sen takia mieli (tai jokin korkeampi voima) on kaivanut kaiken vanhan paskan ylös, jotta se paska tulee tällä kierroksella käsiteltyä ja haudattua asianmukaisesti. Mielen ongelmajätettä ei saa dumpata minne sattuu.

Uudella kierroksella asiat täytyy tehdä radikaalisti eri tavalla. Allan: "Sitähän mä olen sulle yrittänyt sanoa." Asia tuli selväksi. Ehkä siinä on yksi elämän tarkoitus. Aloittaa aina uusi kierros, kun vanha päättyy, ja kierros kierrokselta laajentaa näkemyksiään.

Kiitos teille ystävät 💗 , että olette pakottaneet miettimään ja tarkistamaan omia näkemyksiäni itsestäni ja maailmasta.

Onneksi lukeminen auttaa. Se on oikeastaan ainut kunnon lääke tähän oloon.

Täytyy vain saada ensin pakotettua itsensä kirjan ääreen, niin sitten alkaa heti helpottaan.

Elämä muutenkin sellaista että pitää pakottaa itseään tekemään kaikkea.

Onneksi saan kuitenkin lähdettyä kodista pois päivittäin.

Vähän sellainen melankolinen fiilis kuitenkin välillä.

Moi

Taivas ja helvetti asuu meidän kulttuurissa ne on opittua. Onnistujat ja epäonnistujat, terveet ja sairaat. Loppujen lopuksi noiden ääripäiden väliin jää elämä.

Mitin eletäänkö me nyt hyvin mustavalkoista aikaa? Siis musta imee kaiken valon ja valkoinen heijastaa pois kaikki valon säteet.

Mutta jossain syvällä me tiedetään ettei musta ja valkoinen ole oikeastaan värejä. Väri spektri jää noiden mustan ja valkoisen väliin kun valosäde suunnataan prismaan (ei kauppaan 😊) .

Mistä etsiä noita värejä? Meillä on näkö, kuulo, haju, maku, tunto aistit joilla tulkitaan ympärillä olevaa maailmaa. Joku musiikki kappale voi kuulostaa vihreältä, joku haju vaaleanpunaiselta, jne.

Onko masennus sulkenut aistit? Mitenkä aukoa aisteja edes hivenen?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Musiikki auttaa usein. Itsellä myös pyörinyt mielessä paljon Eppu Normaalin biisien sanoitukset.

HerKaramazov: Elämä pitäisi pitää tasapainossa. Aivan niin kuin Ying ja Yang kuvion värit.

Se on totta että ei saisi ikinä mennä äärimmäisyyksiin missään asiassa. Kohtuus kaikessa, niin kuin sanotaan.

Luulen että masennus on vielä jotain tummempaa kuin musta. En osaa sitä paremmin kuvata.

Harmaatirppa: Luulen että elämä kierrättää samoja asioita usein. Tai että vanhat asiat pitää aina käsitellä uudestaan ja uudestaan. Mieli on jotenkin sellainen.

Minä olen ajatellut tuosta kumppanin hausta, että tulee kohdalle jos tulee. Ei se kaikki ole minusta kiinni. Olisi kyllä kiva tavata joku, että saisi juttu seuraa enemmän kasvotusten. Tietenkin tämä korona nyt rajoittaa sitä.

Kyllä minä joskus hamassa nuoruudessa tapailin yhtä tyttöä. Meillä oli hyvät juttu tuokiot aina. Silloin sitä meni nuoruuden voimalla. Välillä ajatellut että ne oli kyllä hyviä aikoja. Kahvilatkin silloin oli auki. 🙂

Elämääkin kai voi pitää sitten taideteoksena...

Kiitos teille kaikille myös minunkin puolesta.

Moi.

Vein tyttären muutama tunti takaperin toiseen kotiinsa. Takaisinpäin ajellessa pato murtui muistin ekan isäinpäivän eron jälkeen...nuorempi tyttö oli piirtänyt meidän perheen ennen eroa siinä oli Sipanenkin koira. Kortissa luki "isi tule kotiin takaisin leikitään leikkejä"

Aalto vyöryi siälläni, mieleen tuli tarhasta, eskarista tyttöjen hakemiset. Isä ja lapsi päivät...haikeus, vahva surun tunne, suuri ylpeys isyydestä...mutta mähän olen rikki ja pieni...kun pitäs olla vahva ja varma isyydessä.

Ystävä soitti sain kerrottua hänelle tunteeni.

Mä saan varmaan velloa edellistä jonkusen kerran...tuntuu että tällä kertaa koko paletti tuli melkoisella ryminällä...kuinka kovaa edellinen pitää kokea ja kuinka lujaa jotta se alkaisi vaimenemaan?

Kaikella on aikansa - sanoo viisaat.

Kiitos ystävät vertaistuesta❤️

Mieli on hidas käsittelemään suuria muutoksia jotka ovat koskettaneet sieltä syvältä. Tuo mun edellinen juttu tapahtui 2012. Isäinpäivä. Samalla ryöpsähti tunteet kun tytöt oli pienempiä.

Jotkut haavat joutuu avaamaan uudestaan ja uudestaan niin että haava voi arpeutua, ja siltikin siihen kohtaan jää arpi ja ns. heikko-kohta.

Olisi varmaan melkoinen visuaalinen kokemus jos voisi vetäistä näytille oman sielunsa. Oikeastaan en tiedä kenelle haluisin sieluni näyttää...olen tullut araksi...tai sitten oppinut läksyni ettei pidä elää "takki auki" siinä käy ennen pitkää huonosti.

Ehkä se sielu värjääntyy ja velloontuu elämässä oman näköiseksi?

Silti vaikka sielun kanssa tulee elää varoen sitä ei voi pitää "vakan alla" ei sekään ole elämää.

Taidan kuunnella Juicen; Pidä vakan alla kynttilää.

Itsellekin tapahtunut sellaisia juttuja että ne täytyy vain pitää salassa. En halua niistä puhua kenellekään enää koskaan. Ehkä parempi niin.

Se on kumma kun nuo muistot välillä iskee mieleen. Aika vaikea menneisyys mulla. Kellä nyt ei olisi...

Tuo on totta ettei sitä ihan takki auki pysty elämään. Haavat vain aukeavat.

Ehkä pitää vain elää kohti tulevaisuutta ja haudata menneet muistot...

Joo suojaus, siihen on oikeus.

Vielä ehdin, hyvää ♥ ystäväinpäivää te myös immää vastaan taistelevat.

Kiitos!

Mulla pahoja univaikeuksia ja sitten kun nukun niin näen painajaisia.

Viime yönäkin nukuin vain muutaman tunnin.

Silti pitää vaan nyt päivällä yrittää tehdä asioita. Ei tässä elämässä voi oikein jäädä paikoilleen...

Jokainen näkee ja kokee värit omalla tavallaan. Värien merkitys on myös kulttuurisidonnaista. Masennuksen mustakin vaihtelee mustan aukon täydellisen pimeyden ja hennon harmaan sumun välillä. Välillä voi näkyä sateenkaaren värejä, sitten ne häviävät.

Sielu olisi varmasti moniaistinen kokemus, paljon värejä ja ääniä. Omassani olisi luultavasti myös ripaus savua, tervaa, kosteaa multaa, kieloa, kastetta, puhtaan pyykin tuoksua…

Joistain asioista ei vain voi puhua. Liika avautuminen on kaduttanut jälkeenpäin. Synkimpiä asioita en ole kertonut kenellekään. Mitä kukaan voisi niihin sanoa? Ei vanhoja asioita voi muuttaa.

Joka kerta kun ihminen muistelee jotain muisto muuttuu. Kuvittelemme muistavamme tarkasti, mutta muistimme pettää meidät. Tiedän että minulla on myös joitain valemuistoja. En voi luottaa muistiini. Yritän olla ajattelematta liikaa menneitä.

HerKaramazov, tökkäsit tietämättäsi itkuhermooni, saat sen anteeksi. Olemme sopineet että tyttö on vuoroin joulun äidillä ja uudenvuoden isällä, ja seuraavana vuonna toisin päin. Eroa seuraavana vuotena tyttö oli sitten jouluna isällään. Avasin aattona tytön paketin, jossa oli hänen piirustuksia. Se oli erittäin tunteellinen hetki, itkin pitkän aikaa.

Minulla on yksi ongelma. Tyttöni on useamman kerran kysynyt, miksi me vanhemmat erosimme (kysynyt myös toisesta erosta). Ympäripyöreät vastaukseni eivät ole tyydyttäneet uteliaisuutta. Toistaiseksi, kerron sitten kun olet vanhempi, on mennyt läpi. Jossain vaiheessa minun on kerrottava taustoista. Mielestäni tytöllä on oikeus kuulla, miksi hänen vanhempansa erosivat. Olen varonut puhumasta mitään kovin negatiivista eksistäni. Myös ulkopuolisille olen kertonut vain silotellut minimi versiot. Miten HerKaramazov olette keskustelleet erosta ja sen syistä tyttärillenne?

Moi.

89:lle sun tarvii hakea jotain unta parantavaa lääkäristä...uni on tärkeä. Onko sulla joku tietty uni - haluatko kertoa?
Mä nukun mieltätasaavalla lääkkeellä sitten siinä on mukana joku toinen lääke, mutta ei periaatteessa mikään unilääke.

Mä olen joutunut ottamaan nukahtamislääkkeen nyt parina yönä peräkkäin kun olen herännyt kolmelta.

Maanantai alkoi sillä että saan alkaa soitteleen tyttärelle korona testi aikaa. Jätin terveyskeskuksen palveluun soittopyynnön tunti takaperin.

Tyttärellä on toden näköisesti Agiina mutta nyt korona aikana tarvii testata.

Odotellaan soittoa.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

HerKaramazov: Käytän melatoniinia mutta ei oikein auta. Pyörin koko yön ahdistavissa ajatuksissa. Kun ne ahdistavat ajatukset jää päälle niin pitää jotenkin päätellä itsensä niistä ulos, mutta viime yönä en keksinyt keinoa. Joten pyörin johonkin aamu neljään asti kunnes nukuin katkonaista unta ja näin hirveän painajaisenkin. Näin sellaista painajaista että atomipommi räjähti ja olin sen lähellä, mutta siihen se loppui. Olen liikaa varmaan katsonut sotaohjelmia ja lukenut sodista. Toisaalta ne kiinnostavat minua.

En haluaisi mitään varsinaista unilääkettä. Joskus käytin ja aamulla ihan tokkurainen olo. Onneksi nyt nukuin edes vähän. Täytyy vain sinnitellä tämäkin päivä.

Mun piti mennä yhteen ryhmään, mutta ne ei päästänyt sinne kun on tietyt rajoitukset. Ne otti vain sinne 8 ihmistä. Harmittaa vähän se. No onneksi kohta pelaan kaverin kanssa korttia. Kivut pysyneet vähän hallinnassa Buranalla.

Harmaatirppa: Se on totta että on asioita joista ei välttämättä kannata puhua missään. Korkeintaan terapiassa, jos sielläkään.

Se menneissä kieriskely ei oikein auta, kun elämä koko ajan vain kulkee eteenpäin ja pitää yrittää pysyä kyydissä mukana.

Olen huomannut nyt että aika menee jopa liian nopeaa vauhtia. Yölläkin kun on hereillä niin tuntuu että se kyllä juoksee. Toisaalta sekään ei ole hyvä että aika matelee.

On kummallista tuo aika kun sille ei voi itse tehdä mitään. Koko ajan vain raksuttaa ja ihminen yrittää pysyä sen rytmissä, koska ei muutakaan voi.