Moi!
Selkäkipu varmaan säteileen alavatsaan. Mutta ylävatsa kivusta en tiedä...vähän tuntuu sydämmessäkin...ja kun sydämmessä tuntuu alkaa jännittään enemmän.

Mäkin olen kuunnellut kuunnelmia Ylen Areenasta siellä on paljon kiinnostavaa kuunneltavaa.

Se tyyppi jonka kanssa olin oikeudessa joulukuussa kotirauhan rikkomista aktivoitui ja lähetti sähköpostiin "haistattelun". Olihan hän jo "hiljaa" 2kk...

Netflixissä on hyvä leffa nimeltään The Dig suosittelen!

Moi

"Ajatus mahdollisesta totaalisesta yksinäisyydestä ahdistaa. Nykyäänkin saattaa mennä useampi päivä etten vaihda sanaakaan kenenkään kanssa. Taidan olla aika erakoitunut. Olisi mukava viettää aikaa jonkun kanssa, mutta en tiedä olenko kovin hyvää seuraa, en ole mikään puhelias."

Edellinen on minua askarruttanut asia...tosin puhun kissoille ja koirille.

Sain itseni ladulle. Hiihdin melkein keuhkot ulos.

Jotenkin oli hirveän vihainen olo äsken. Jotenkin vihainen tälle elämälle.

En tiedä mihinkä sitä vielä ajautuu?

Katsoin tuon The Dig elokuvan. Ihan hyvä oli.

En tiedä minkä takia ajattelen noita eksistentiaalisia ajatuksia koko ajan? Sellainen olo että mitä väliä. Onneksi en juo alkoholia. Olisin varmaan katuojassa jos joisin.

Ketuttaa vaan kaikki.

En tiedä minkä takia vellon synkkyydessä. Luen synkkiä kirjoja ja katson synkkiä elokuvia.

Onko sitten kaikissa ihmisissä tuollainen synkkä puoli?

En voi sietää joitan ohjelmia jotka ovat liian positiivisia.

En tiedä onko maailma pohjimmiltaan synkkä? Voi olla.

Elämä vain ollut kehon huoltoa viime aikoina.

Kolmenkympin jälkeen tullut nuo nihilistiset ajatukset. Ja tietenkin tämän pandemiankin mukana. Jokin synkkyys kyllä hallitsee sielua.

Sitten vielä aivot syyttelevät kaikesta ja luovat vain uusia ongelmia joista pitää aina päätellä itsensä ulos. Se on rasittavaa.

Kamalaa hengenahdistusta ollut koko aamu. Luulen että se tulee tuosta D-vitamiinista. En aio enää syödä sitä.

Tuntuu välillä siltä että mitä sitten vaikka kuolisi. En toki yritä kuolla, mutta mietin että onko sillä nyt niin hirveästi väliä? Ihmisiä kuolee joka päivä. Ainakaan ei tarvitsisi enää huolehtia mistään. Elämä jotenkin niin viheliäistä.

Toki kuolema on tuskaista. Ja en tiedä onko kuoleman jälkeistä elämää.

Toki sitä haluaisi hyvän elämän, mutta ei tämä tällainen ole hirveän hyvää elämää. Tämä on välillä vain kitumista. Tuntuu että niin usein tekee vääriä valintoja. Ja kaikkihan on kiinni valinnoista.

Tämä elämä niin hirveän vaikeaa, kun on vaikeaa tehdä oikeat valinnat. Helppohan on tehdä virheitä. Se on kaikista helpoin asia elämässä. Mutta se että pystyy elämään hyvää elämää. Se on todella vaikeaa. Harvat siihen pystyy.

Moi!
Mulla ottaa sydämmeen tai sitten närästys polttelee... Kunta avasi erityisryhmille uimahallin muutan kerran viikkoon...lähden kokeilemaan pysynkö pinnalla.

En juurikaan pysty keskittyyn lukemiseen siksi kuuntelen ylen areenaa. Susani Mahaduran ohjelmat on ollut kiinnostavia, kokeilkaa...

Pääsisipä itsekin uimahalliin... Voisi rentouttaa hyvin.

Täytyy kokeilla. 👍

HerKaramazov: Ihme juttu tuollaiset tyypit jotka purkavat pahaa oloaan toisiin ihmisiin. Tapaavat olla varsin sitkeitä.

Lemmikki ehkä riittäisi läsnäolon tyhjiön täyttämiseen, en tiedä varmasti kun en ole eläinihmisiä. Mutta älykästä keskusteluseuraa kyllä kaipaisin kasvotusten. Ei nettikeskusteluissa mitään vikaa ole, mutta tekstistä jää aina puuttumaan jotain.

Olisi ihanaa päästä uimaan. Niska-hartia osasto on taas ihan jumissa. Toisaalta hyvä että pitävät uimahallin kiinni. Syksyllä uimassa käydessäni oli itseni lisäksi vain parilla maski naamassa pukuhuoneessa. Ja ihmisillä oli kauhea tarve puhua pälpättää keskenään. Ärsyttävää.

Minäitse89: Tekee mitä tahansa tai jättää tekemättä niin aina tekee jonkun (tai itsensä) mielestä väärin. Toisaalta etukäteen ei voi tietää, onko joku valinta väärin. Itsesyytökset ja jossittelu kannattaa yrittää jättää omaan arvoonsa. Olet aikanaan tehnyt valinnan sen hetkisillä tiedoilla, eikä kenelläkään ole kristallipalloa. Kaikessa on aina myös ripaus tai ämpärillinen onnea / epäonnea.

Välillä ketuttaa kaikki, mutta se on ihan terve reaktio elämään. Mielestäni se on parempi kuin apatia. Ketutus saa tekemään asioita.

Työkkäristä tuli kutsu haastatteluun te-koulutukseen eli ilmaistyöharjoitteluun ensi maanantaille. Täytyy silloin raahautua Vantaalle. En oikein tiedä miten suhtautua tuohon, toisaalta haluaisin vaihtelua arkeen, toisaalta ilmaistyö ei oikein nappaa.

Moi!
Uimahallissa ei ollut ruuhkaa. Johtunee siitä että sitä pidetään auki vain erityisryhmille. Minä lukeudun niihin koska olen työkyvyttömyys eläkkeellä.

Valintoja tehdään tiedostetusti ja tiedostamattaan. Hindut kertoo että tiedostamattomat vaikuttaa karmaan yhtä paljon kuin tiedostetut - mutta hindut tai mitkään muutkaan uskonnolliset traditiot eivät ole absoluuttisia tiedoiltaan. Silti traditioista voi löytää jotain jota voi soveltaa omaan elämään.

Kasvotusten tapahtuva keskustelu on minulle merkityksellistä siksi en voi käsittää vaikka verkko terapioita (tosin koronan aikana käsitän). Miksi ihminen on enemmän läsnä livenä kuin virtuaalisesti on varmaan vähän vanhemmille ihmisille päivän selvä asia.

Ymmärrän että aina ei voi päästä/keritä joka paikkaan mutta pääsäämtöisesti kannatan kasvotusten tapahtuvaa kommunikointia.

Ilmaistyöharjoittelu on kuin kävisi virtuaalitöissä josta maksetaan virtuaalirahaa. Harjoittelu vie oikeasti aikaa, ja yleensä tarvitsee oikeasti tehdä työmatkaa, jne.

Harmaatirppa: Tuntuu välillä siltä että maailmassa on liikaa mahdollisuuksia. Siis valintojen suhteen. Aina pitäisi valita niin että se on itselle hyväksi, mutta mistä sen nyt sitten tietää mikä on hyväksi ja mikä ei?

Ihan hyvin sitä voi tehdä jonkun kohtalokkaan virheen vaikka yrittää toimia oikein. Siinä mielessä maailma on kamalan monimutkainen paikka.

Me oikeastaan voimme vaikuttaa vain omaan elämään. Ja siihenkään ei aina.

Olen miettinyt että onko tämä elämä vain jonkinnäköistä kaaoksen hallintaa? Esim. tämä korona-aikakin?

On monia syitä ketutukseen. Korona yksi niistä.

HerKaramazov: Kasvotusten tapaaminen kyllä parasta maailmassa. Kerroinkin tuossa että kun näin muutamaa kaveria, niin oli sen jälkeen pitkään jotenkin onnellinen olo.

Jordan Petersonin mukaan onnellisuus ei ole elämän tarkoitus, mutta kyllä se mulle ainakin kelpaisi. Jos olisi vaikka viikon onnellinen niin varmasti jaksaisi sen jälkeen taas murheitakin.

Elämä on jotenkin välillä tosi kuluttavaa, kun ajattelin tuossa että elämässä pitäisi tehdä vaikka mitä, mutta mitään ei saa tehtyä oikein valmiiksi. Tai jos saa niin sitten on taas uusi asia jota tehdä ja elämä kuluttaa näin ihmistä.

Siis että pitäisi vain oppia nauttimaan siitä tekemisestä eikä välttämättä haikailla että koska on saanut jonkin asian tehtyä. Toki siitä voi saada mielihyvää kun on saanut valmiiksi jonkin asian, mutta luulen että se tekeminen siinä on se olennainen asia.

Mutta toisaalta, jos ajattelee ettei ikinä saa oikein mitään valmiiksi, niin minkä takia tehdä mitään? Luulen että se on sitä selviytymistaistelua. Ihmisen on pakko suunnata ajatuksensa johonkin tekemiseen. Muuten voi seota.

Sitähän ne filosofitkin ovat selittäneet että ihminen on intentionaalinen olento. Että hän suuntaa ajatuksensa aina johonkin itsensä ulkopuolelle. Luulen että siinä on avain kaikkeen. Täytyy vain niin hyvin kuin pystyy suunnata ajatukset johonkin.

Vielä kun miettii sitä että vaikka ihmisellä on tuo taisteluvaihde ja intentionaalisuus, niin silti jotkut päätyvät itsemurhaan. Onko se sitten tulos laiskuudesta, mielisairaudesta vai mistä? Vai voiko itsemurha olla rationaalinen valinta? En tiedä.

Toisaalta täytyy muistaa armo. Mutta todellakin, niin kuin Camus totesi, itsemurha on suurin filosofinen ongelma. Ja tuntuu että ihminen sotii jotain todellisuuden sääntöjä vastaan kun hän tekee sen. Kuitenkin se on teko jonka ihminen pystyy tekemään. Kaveri teki sen. Siihen liittyi kyllä alkoholin runsasta käyttöä, mutta kuitenkin.

Olen miettinyt että voiko omalle kohdalle joskus tulla sellainen tilanne että tekisin sen? Toivottavasti ei. Kuitenkin pitää yrittää nauttia elämästä vaikka tämä rankkaa onkin...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Moi!
Elämä on filosofinen ongelma. Elämän eläminen vielä monimutkaisempaa ja samalla ehkä yksinkertaisempaa hetkittäin.

Minulla on sellainen rasite että vanhempani kertoivat ja ohjasivat minua suuntaan joka ei täsmää "oikean" elämän kanssa, tai ainakaan minun elämäni kanssa. Ihminen tässä tapauksessa minä uskoin vanhempiani. "Kupla" alkoi hajoamaan parikymppisenä (ensimmäisessä parisuhteessa tyttö vei minua kuin litran mittaa). En ole varmaan ainoa jolla eka parisuhde "opetti" kantapään kautta. Sitten seuraavaksi totesin että työyhteissöissä on erilaisia kuppikuntia, ja en osaa pelata tuota peliä...silti pahoitin mieleni. Seuraavaksi jouduin toteamaan että Kela ei ole välttämättä ihmisiä varten - vaan ihmiset Kelan byrokratiaa varten.
Yli kolmekyppisenä uskalsin kyseenalaistaa vanhempieni maailmankatsomuksen, siis lähinnä niin että en voinut nojata samaan "arvoperustaan".

Seuraavaksi petti oma selkä ja mielenterveys kun kaikki tuntui murenevan "käsiin"

Edellisellä haluan tuoda ilmi että minulla ei ole paljonkaan asioita jotka eivät ole kääntyneet lähes "ylös alaisin". Viime vuosikymmenet ovat veistäneet epäilijä - filosofian tietty perusta on epäily...tietynlainen kyseenalaistaminen on osa persoonallisuuttani tahdoin tai en.

Tämä epäilijän dilemma kiusaa kaikissa järjestelmissä etenkin jos vielä väitetään että järjestelmä on pyhä ja koskematon.

Tiedostan epäilyni ja sille on lyöty vahva perusta ensimmäisen kolmenkymmenen ikävuoden aikana.
Tarvii varmaan ruveta miettiin mitä on ne asiat joita en kyseen alaista...tai en osaa kyseen alaistaa näillä tiedoilla mitä minulla on.

Tosiasioita on ihmisyyteen liittyvät asiat uni, ruoka, sosiaalisuus, toive siitä että minua rakastetaan ja että minä voin rakastaa.

Metafyysiset tosiasiat on että meissä elollisissa olennoissa on elämän-henki jonka olemme saaneet sillä hetkellä kun solu alkoi jakautua. Ehkä elämän-henkäys on pyhä? Jotkut rajoittaa elämän-henkäyksen ihmisyyteen. Minusta se on kaikissa eläväisissä.

Masennuksessa kunnioitus elämän-henkäsyä kohtaan on hukassa, luulen?

Ajatuksia...

Tuo on totta että elämä tuntuu välillä (ellei aina) joltakin ongelmalta joka pitää ratkaista. Pieniä voittoja saa välillä, mutta ongelma jatkuu taas hetken päästä voitosta huolimatta.

Se on totta että perusasiat pitää olla kunnossa. Ruoka, lepo, urheilu. Vasta sitten voi ajatella muita asioita.

Kaikkihan me jollain tavalla ollaan yhteiskunta koneen rattaita. Ja että yhteiskunta voi välillä olla aika säälimätön yksilöä kohtaan. Sen takia täytyy olla se taisteluvaihde. Tai pitää oppia luomaan sellainen.

Tuo on sama omalla kohdalla että epäilen lähes kaikkea. Tieto-opissa painotettiin että voi olla kuitenkin joitain tukipilareita joita ei kannata epäillä. Sitä vissiin nimitettiin fundamentalismiksi. (siis eri asia kuin uskonnollinen fundamentalismi) Että täytyy tällä uskomustentalolla olla jonkinlaiset tukipylväät. Koska muuten valahtaa skeptisismiin, joka taas ei johda mihinkään.

Niinhän se Descarteskin totesi että ihmisen pitää luottaa omaan olemassaoloon.

Tuo elämänhenki on mielenkiintoinen juttu. Se on vähän sama kuin Schopenhauerin elämäntahto. (varmaankin) Schopenhauer oli kyllä aika pessimisti. Jopa liian. Hän väitti että vain taiteella on väliä elämässä. No hän sai olla sitä mieltä.

Masennus jotenkin vie ihmisen maailmankatsomuksen harhapoluille. Että ihminen ei näe kuin yhden oven edessään, vaikka niitä olisi tuhansia. (luulen)

Olisko mitään neuvoja antaa, kun minua jää niin usein vaivaamaan jotkin asiat. Ja sen takia en saa välillä kunnolla edes nukuttua.

Viime yönä heräsin neljältä ja päässä pyöri Nietzschen kirjoitus siitä että mikä on ihmisen minuus. Siis hän väittää että ajatukset syntyvät itsestään ja ihminen ei ole itsensä herra (tai rouva). Hän väitti lisäksi että minuus ei ole sisäinen puhe. Mutta mikä se sitten on?

En tiedä miksi minua jäi se niin vaivaamaan? Pyörittelin sitä koko aamuyön mielessä.

Sitten luin netistä, että sisäisellä puheella täytyy tsempata itseään. Mutta sitten ajattelin että miten sitten Nietzschen mukaan itseään pystyy sisäisellä puheella tsemppaamaan jos ei ole ajatustensa herra?

Kamala ahdistus iski päälle. Että mikä on se minuus?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Moi
Mä heräsin viideltä pohtiin eilistä puhelua kummi-tädin kanssa (hän on uskossa). Kerroin olevani ahdistunut. Hän kyseli olenko rukoillut ja lukenut raamattua. Kerroin että en koska raamatun luku ahdistaa entisestään. Sitten hän veti iankaikkisen kadotuksen kortin. Kysyin mikä se on? Iankaikkisessa kadotuksessa itketään ja hampaita kiristellään. Sanoin ettei se poikkea nykyisestä olotilastani juurikaan. Hän kertoi että se kestää ikuisuuden. Ja että kun olen lukenut idän uskonnoista niin ne sekoittavat kristinuskoa.

No, pistetään kummi-täti samalle listalle ihmisiä jotka eivät hyväksy ajatuksiani tämmöisenään.

Minulle ei tulisi mieleenkään ruveta väittään että filosofia aiheuttaa masennusta siinä missä idän uskonnot.

Tulee mieleen että ihminen joka tuomitsee toisen ajattelumallin jos ei se ole täysin saman suuntainen oman kanssa edustaa ajattelua joka ei kestä minkäänlaista kyseen alaistamisesta, ja ajattelu joka ei kestä kyseenalaistamista ei ole elävää koska elävä ajattelu virtaa, muuntuu, ja joustaa.

Ehkä minuuden tulisi joustaa, muuntua...virrata kuin puro joka etsii uusia uomia?

Minuus käsitetään monella tavalla. Olisiko minuus "se" sinussa joka tulkitsee tunteita, omaa tempperamentin, lukee ajatuksia. Syvin minuus ei kai muutu elämän aikana koska se tuntee muutokset ja ajan kulun?

Otin tuossa vahvan särkylääkkeen. Nyt vähän tokkurainen olo, mutta yritän vastata.

Se voi olla että minuus on jotenkin ajattelun ulkopuolella. Että se vain tarkkailee. Jos se on sitten tietoisuus pähkinän kuoressa?

Että ajatuksia menee ja tulee. Ja tunteet vaihtuu, mutta minuus on se tukipilari. Joka on syntymästä kuolemaan.

Se onkin niin että kokoajan ajatus vain virtaa. Ja sieltä voi poimia helmet. Mutta ihminen on kuin kellokoneisto joka on vedetty käyntiin syntymässä. Ja rattaat pyörivät kuolemaan asti. Ja se tietoisuus tai minuus on tärkein ratas tässä koneistossa. Ja kuolemassa kone vain pysähtyy. Ei kai se sitten sen kummempaa ole.

Se on kyllä että toisien ajatusmalleja tulee kunnioittaa. Kunhan niistä ei ilmene vahinkoa kenellekkään.

Tuon Helvetti-kortin useat vetävät esiin tietyissä tilanteissa. Sillä ei minusta pitäisi uhkailla. Eihän kukaan kuitenkin oikeasti tiedä onko helvettiä ja kuka sinne sitten joutuu.

On hyvä että on sellainen epäilijän mieli. Vaikka joskus se tuntuukin taakalta, mutta ei ainakaan tarvi sitoutua mihinkään uskoon täysin. Kun vaan yrittää selvitä elämässä eteenpäin. Kun ei kuitenkaan kukaan Guru tai Shamaanikaan tiedä kuolemanjälkeisestä elämästä varmuudella. Täytyy vain jotenkin elää epävarmuudessa ja muistaa tehdä asioita maanpäällisen elämän aikana.

Minun ajatusmallini sattuu olemaan tuollainen koneisto, mutta en minä tuomitse muiden ajatusmalleja, sillä tuo koneisto malli on vain osa minun ajattelua ja se voi olla vääräkin malli. Mutta tällä hetkellä ajattelen tuolla tavalla.