Minua vähän arveluttaa oma tulevaisuus ja ihmiskunnan tulevaisuus. Entropiahan lisääntyy koko ajan.

Usein sitä kuvittelee liikoja elämästä. Mutta onko kuitenkin parempi elää vähän fiktiivistä elämää? Vähän niin kuin jossain kuplassa? Sehän voi olla välillä ihan hyväkin asia että on tuo kupla..?

Elämällähän ei käytännössä ole mitään varsinaista tarkoitusta. Vai onko? Täytyy vain pitää huoli omasta kehosta ja psyykkeestä.

En tiedä sitten mikä tarkoitus on sillä että pitäisi jättää jälki maailmaan? Ehkä se on jokin sellainen sisään rakennettu ominaisuus ihmisissä? Että me haluamme että jälkipolvet vielä muistavat meidät. Sehän tuntuu ihan luonnolliseltakin.

Olen miettinyt ettei pidä kääntyä nihilismiin. Sillä nihilismi tuhoaa kaiken. Yksi elämän perusasioista on toivo. Ja nihilistillä ei ole toivoa. Toivo on kuitenkin kantava asia elämässä.

Jos ihmisellä on vain jonkinnäköinen toivo elämässä niin hän voi pärjätä hyvinkin. Ihan sama vaikka eläisi täysin simppeliä elämää, mutta jokin toivo on säilytettävä muuten elämästä ei tule mitään.

Nihilismiin voi joskus sukeltaa, mutta sieltä on päästävä nopeasti pois. Se tuntuu olevan sellainen olotila jota psyyke ei kestä, ainakaan silloin jos se olotila jatkuu pitkään...

Kuulin sairaanhoitajalta että nämä minun kipuni saattavat kestää koko loppu elämän.

Ei hyvänen aika. Tätäkö tämä koko loppu elämä tulee olemaan?

Minä en halua syödä niitä kipulääkkeitä. Ne pistävät olon ihan tokkuraiseksi.

Prkl kun on vaikeaa tämän kivun kanssa. Yhtä hyvin sitä voisi tehdä im:n jos tämä jatkuu koko loppu elämän.

En nautikaan enää asioista samalla tavalla kuin joskus nautin.

Miksi elämän täytyy olla tällaista? Sairauksia, kipua ja kuolemaa. Siinäkö koko stoori?

Moi!

Ärsyttävä juttu ylävatsaa on särkenyt välillä vähän toisinaan aika paljon varsinkin kun ajaa autoa.

Kävin kaikki skenardiot lävitse; vatsahaava, vatsasyöpä, sappikivet, jne. Kipu on kuitenkin välillä niin kova että on pakko käydä lääkärissä...ärsyttää rampata terveys keskuksessa.

Onkohan nihilismi masentuneen mielen yksi vakio puolista?

Alan olemaan kyllästynyt näihin pakkasiin...mutta ei pidä valittaa metsä näyttää postikortilta...jos osaisi pysähtyä ja katsoa sitä, hetken.

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa paremmasta. Im:ssä menettää toivon, tai toivon menettäminen johtaa im:ään?

”Minkä takia jotkut ihmiset sitten tekevät im:n?” Syitä on varmaan yhtä monta kuin on im:n tehneitä. Yksi tutun tuttu kahden lapsen äiti teki itsemurhan, kun näennäinen perheidylli murtui. Mies oli vuosia hypännyt vieraissa, ja perhe-elämä tuskin oli muutenkaan ruusuista.

Im:n tekotapa oli sellainen, että se osoitti asian suunnitelmallisuuden: Lähes kivuttomasti, hyvin nopeasti, ei mitään mahdollisuutta epäonnistua.

En tiedä miksi hän ei hakenut apua. Tai ehkä häntä ei otettu riittävän vakavasti, kun ulkoisesti kaikki oli kunnossa. Ei ulkopuoliset tiedä toisten perhe-elämästä, eikä päänsisäisistä demoneista.

Moraali voi olla syntynyt evoluutiossa. Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä, ja eloonjäämisen kannalta yhteistyö on ollut välttämätöntä. Ehkä nämä moraalin tuntoiset ihmiset ovat selvinneet näistä evoluution pullonkauloista.

”Oletko Tirppa ajatellut sitä mitä tapahtuu kun lapsesi "lähtee omilleen" miten olet ajatellut sen vaiheen?”

Olen tytölle sanonut että opiskeluaika kannattaa taloudellisista syistä asua kotona. Tyttö on puhunut muuttavansa aikuisena kimppakämppään ”siskopuolen” kanssa ja hankkivansa jonkun lemmikin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Olen ajatellut sitten muuttavani hieman syrjemmälle, mutta pysytellä kuitenkin ihmisten ilmoilla.

Ajatus mahdollisesta totaalisesta yksinäisyydestä ahdistaa. Nykyäänkin saattaa mennä useampi päivä etten vaihda sanaakaan kenenkään kanssa. Taidan olla aika erakoitunut. Olisi mukava viettää aikaa jonkun kanssa, mutta en tiedä olenko kovin hyvää seuraa, en ole mikään puhelias.

Harmaatirppa: Sitä olen joskus itsekin ihmetellyt, että minkä takia ihmiset eivät soita vaikka päivystykseen jos olo on karmea.

Onko sitten esim. vain parempi erakoitua kuin olla jossain sellaisessa perhe-helvetissä? Eihän tämä yksinolokaan kyllä aina mitään ruusuilla tanssia ole. On niin hirvittävän vaikea tietää sitten että mitä kannattaa tehdä. Mitään ei tiedä etukäteen. Jos ajattellaan esim. että alkaisin seurustelemaan jonkun kanssa ja sitten se muuttuisikin vain riitelyksi ja helvetiksi. Sitten olisi vielä kamalampi olo kuin nyt. Mutta sitten toisaalta nytkin minä olen yksin suurimman osan päivästä. Kyllä kerran päivässä vähintään jonkun kanssa juttelen, mutta kuitenkin tämä elämä ollut tätä jo monta vuotta. Ja tässä on se huono puoli että en tunne itseäni niin onnelliseksi kuin ehkä voisin jonkun seurassa.

Tuosta im:stä. Sehän on sellainen hetkellinen olotila, että nyt minä teen sen. Impulssiivistä toimintaa. Tai luulen niin. Ehkä jotkut sitten suunnittelevat sitä vuosia. En tiedä

On jotenkin masentavaa ajatella että moraalisäännöstön olemassaoloon ei tarvita Jumalaa. Mutta niin se kai on. Ihminen on tavallaan eläin. Siis siinä mielessä että ihmisillä ja eläimillä niin paljon samoja piirteitä. Toki ihmisen tietoisuus sitten erottaa meidät luonnosta. Se on vähän erikoista, että meillä ylipäätänsä on tällainen tietoisuus. Ja oikein ei vielä tiedetä että mikä tämä tietoisuus edes on. Juuri sekin että ihmisellä on tällainen kokemus maailma. Se on tieteelle aika arvoitus. Vielä. Juuri se että miltä tuntuu olla ihminen. Siitähän ne fenomenologit ovat puhuneet. Että miltä tuntuu maistaa jotakin ruokaa tai haistaa jokin tuoksu.

Toki ihmisyydessä on hienoja puolia, mutta sitten on se elämän viemärikin. En tiedä mikä siinä viemärissä niin kiehtoo. Että luovuttaisi täysin. Vetäisi itsensä ns. viemäristä alas. En ymmärrä siltä osin itseäni. Minkä takia se kiehtoo niin paljon? Alkoholi vie viemäriin. Ja sinne menee jotkut ilolla. Mutta minkä takia ihminen iloitsisi viemärissä olosta? Se on täysin irrationaalista. Dostojevski kirjoitti Karamazovin veljeksissä että ilolla jotkut tekevät itsemurhan. Sitähän on tutkittukin, että ihmiset jotka ovat päättäneet tehdä itsemurhan, niin edeltäväni päivinä he ovat iloisia. Se kertoo jotain meistä ihmisistä ja tästä elämästä. Että itsemurha muka voisi olla iloinen asia. Onko tämä elämä sitten joillekin niin vaikeaa, että itsemurha otetaan ilolla vastaan?

Nämä asiathan koskevat kaikkia ihmisiä. Jokainen varmaan haluaisi olla välillä iloinen. Mutta on tiettyjä juttuja joiden avulla sitä iloisuutta ei kannata hankkia. Mieluummin sitten vaikka on vähän masentunut, kuin että tarttuisi pulloon.

Tuo totaalinen yksinäisyys on aika pelottava asia. Ihminen alkaa siinä tilassa ajautumaan tummiin vesiin. Riittävän pitkään kun on yksin niin siinä varmaan alkaa ajattelemaan jo jotain ääri-ajatuksia. Toki jotkut kestävät sitten yksinäisyyttä aika hyvinkin.

Luulen että elämässä tärkeintä toiminta. Juuri se mistä Dostojevski puhui Kellariloukossa, että jotain on tapahduttava elämässä.

HerKaramazov: Varmaan jokainen ajattelee välillä nihilistisesti. Se on helppoa. Mistään ei tarvitsisi kantaa huolta, eikä millään olisi mitään merkitystä. Sitähän se masennus varmaan sitten on. Toki Franklin mukaan se ei välttämättä ole masennusta. Se olisi se eksistentiaalinen tyhjiö hänen mukaansa. Että ihmisen mieli vain jauhaa niitä samoja kysymyksiä joihin ei saa mitään vastausta. Masennus voi olla sitten sitä että mikään ei tavallaan kiinnosta. Nihilismi sitten sitä että millään ei ole väliä. Luulen.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Onnellisuus taitaa olla niitä pieniä hetkiä, välähdyksiä, joista olemme aiemmin puhuneet. Jos onnellisuus olisi pitkäkestoista, se olisi todennäköisesti jokin vakava häiriötila aivoissa. Ainakin omissa aivoissani näin olisi.

Rakastuminen on myös häiriötila, tosin miellyttävä sellainen. Se on varmaan se aivojen paluu normaalitilaan, joka aiheuttaa ongelmia. Jos lentelee vaaleanpunaisissa pilvissä, tippuu kovaa ja korkealta. Liekö siinä syy sarjamonogamiaan? On kivempaa olla rakastunut, kuin rakastaa vaikka elämä koettelee?

Jos tavoittelemme koko ajan jotain suurta onnellisuutta, osaammeko olla onnellisia, kun kohtaamme välähdyksiä? Tänä aamuna aurinko oli huikean oranssi, se oli sellainen pienen pieni välähdys.

Alkoholi ei liikauta oloani suuntaan eikä toiseen. Olen niitä ihmisiä, joiden käyttäytymistä alkoholi ei muuta. Kävelystä humalatilan kyllä huomaa. Silti sain kerran yhden elämäni merkittävimmistä oivalluksista ollessani umpihumalassa. En ollut uskaltanut ajatella asiaa selvin päin. Se oli sellainen pohjakosketus. Iloa juominen ei ole koskaan tuonut, mutta tuosta negatiivisesta oivalluksesta olen oikeastaan kiitollinen.

Kuuntelin aamulla loppuun Ylen podcast-sarjan Sielun tietotoimisto, jossa tutustutaan marginaalisempiin maailmankatsomuksiin. Areenasta löytyy myös hyvä dokkari: I, Pastafari.

Pastafarien parodian ja näkemykset ymmärrän. Mutta en todellakaan tiedä, mitä joistain podcastissa käsitellyistä asioista olisi pitänyt ajatella. Aivot menivät välillä vähän solmuun. Taidan itse pysytellä lähempänä valtavirtaa (tai pastakattilaa).

Musta tuntuu välillä että lähestyn viemäriä. Psyyke ei tahdo kestää tätä elämää.

Mutta mitäs sitten tehdä jos ei niitä onnen välähdyksiä tule? Jos viikon aikana ei ole yhtään sellaista välähdystä? Sitten on siellä Jordan Petersonin mainostamassa underworldissä. Pohjamaailmassa.

Tuli mieleen että onko koko elämä vain aivojen häiriötilaa? 🙂 Siis että me pyrimme saamaan aivot jonkinlaiseen häiriötilaan usein.

Se rakkaus on kyllä kummallinen tila. Sitä useimmat tavoittelee ja se voi viedä hunningollekin. Mutta toisaalta on se varmasti sen arvoista.

On vaikea hakea noita onnen välähdyksiä, kuin mieli haluaisi koko ajan hakeutua synkkiin tiloihin. Haluaisi hakeutua pohjalle. Se on juuri se paradoksi että pohjalla olo on pahinta mahdollista, mutta mieli kääntyy koko ajan siihen.

Elämä on niin kummallinen asia oikeastaan ettei sitä pysty määrittelemään. Ainakaan yhdellä lauseella. Jos nyt kuitenkin yritän niin ehkä se on sitten asioiden suorittamista.

Alkoholi on käynyt kyllä mielessä. Mutta se on se viimeinen vaihtoehto. Tiedän että se veisi minut niin pohjalle, etten tiedä nousisinko sieltä ainakaan ihan heti.

Taas kamalat im-ajatukset. Elämä on sellaista kärsimystä etten tahdo kestää.

Kauanko tätä helvettiä joutuu kestämään?

Aamupäivä meni vielä hyvin, mutta nyt on hirveä olo.

Olen tajunnut sen että ihminen syntyy toivottomana biologisena oliona maailmaan. Ja hän etsii toivoa koko elämänsä.

Mutta vain harvoin voi toivon löytää.

Olen yrittänyt sitä etsiä. Mutta olen rajallinen olio. Minulle on annettu vain tämä keho. Nämä ongelmat. Kaikki me olemme rajallisia. Tässä elämässä pitäisi tehdä jotain toivottomuuden keskellä.

Mikään ei loppujen lopuksi merkkaa mitään. Ja se taistelu käydään tuon ajatuksen kanssa. Mikään ei ole merkittävää muuta kuin se että taistelee ja tekee tekoja kaikesta huolimatta.

Moraali on ainut mikä ratkaisee. Ja se taistelu.

Harvoin elämästä todella nauttii.

Jonkinnäköistä pakkotyötä tämä on.

Ihmisen tie on hirvittävän karu. Mutta ehkä toivon voi löytää. Jopa tästä maailmasta. Jos hyvin käy.

Hei minäItse89, oletko sinä menettänyt läheisen ihmisen kuolemaan? miten sinä olet kokenut?

Moi.

Kaveri teki itsemurhan 6 vuotta sitten. Kyllähän se rankkaa oli. Mietin sitä vieläkin aika paljon.

Sitä miettii että mikä on kuolema. Toki jos on pahoja kipuja, niin kuolema voi olla joskus hyvä asia varmaankin.

Sitten sitä miettii että minkä takia itse kuitenkin on olemassa.

Joskus ajattelen että ainut mikä toisaalta pitää hengissä on jonkinlainen moraalinen tunne että ei saisi vielä lähteä. Kaveri teki ratkaisunsa. Jos hän näki sitten elämän jotenkin järjettömänä? En tiedä. Kyllä se kuolema pistää aina miettimään pitkäksi aikaa kaikennäköistä. Vastaustahan ei ikinä saa. Mikä se kuolema on? Täytyy vain jatkaa elämistä niin kauan kuin pystyy. Siihen tulokseen olen tullut.

Luulen että ei kuolema ole aina se pahin asia. Mutta luulen vain. Ei minulla ole mitään vastausta näihin asioihin. Ikäviä ne on.  Ne jättävät täysin ymmälleen. On vain jotenkin kestettävä ja jatkettava arkisten asioiden tekoa. Kuollut on jätettävä. Hän voi olla sitten Jumalan huomassa. Mutta me ihmiset olemme vain kysymysmerkkejä. Emme me tiedä oikeastaan näistä asioista mitään. Hyviä arvauksia kyllä voi olla.

Se suru prosessi on vain käytävä läpi. Kyllä se sitten vuosien mittaan laimenee tai nopeamminkin.

Mietin tässä omaa yksinäisyyttä. Toisaalta nautin välillä valtavasti yksinäisyydestä. Aivan kuin olisi vapaa. Lukemisesta nautin silloin.

Yksin jotenkin kokee maailman paremmin. Syvemmin.

Janoan usein yksinäisyyttä.

Toisaalta en tiedä onko se psyykkeelle aina hyvä asia?

Elämä jotenkin toisaalta haasteellista, mutta toisaalta taas välillä jotenkin tylsää.

Tuntuu välillä että aivoni ovat jotenkin ylivirittyneet. Sitä on vaikea selittää. Mietin liikaa kaikkia murheita ja ahdistusta on myös paljon.

Jotenkin romantisoin aina tämän yksinäisyyden. Mutta se auttaa jaksamaan.

Mitä enemmän on tullut ikää niin sitä enemmän näkee elämän mielettömyyden. Tai sen että eihän tällä pohjimmiltaan ole mitään merkitystä. Se on juuri se vaikein asia elämässä. Merkityksen puute. En tiedä sitten jos olisin parisuhteessa niin näkisinkö asiat toisin. Vaikea sanoa...

Turtlesit asuvat viemärissä. Mario ja Luigi ovat putkimiehiä. Sieltä viemäristä voi tulla ylös sankarina. Toisaalta viemäritkin vievät jonnekin.

Viemäreissä kiehtoo varmaan se ettei viemärikaivosta näe minne se johtaa. Likavesi katoaa jonnekin, mutta minne? Pohjalta ei pääse kuin ylös, mutta viemärissä ei ole pohjaa. Ehkä ihminen uteliaisuuttaan haluaisi nähdä minne päätyisi jos vain antaisi mennä. Curiosity killed the cat. Ei kannata kokeilla.

Olen ihmetellyt kuka haluaa kokeilla jotain Ayahuasca-rituaalia? Kyseinen psykedeeli saa oksentamaan ja paskantamaan, sekä näkemään harhoja. Sehän on noroviruksen ja migreenikohtauksen yhdistelmä. Ei kiitos.

En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka etsivät jotain äärikokemuksia. Uudet kokemukset ovat toki mielenkiintoisia, mutta miksi vetää niin överiksi, että se voi olla terveydelle vaarallista. Ehkä joiltain vain puuttuu itsesuojeluvaisto.

Onkohan se lopulta itsesuojeluvaisto, joka meidät pitää hengissä? Aivojen primitiiviset osat estävät tekemästä mitään lopullista. On miellyttävämpää ajatella että kyse on tietoisesta valinnasta elämän ja kuoleman välillä tai moraalista.

Pandoran lippaasta vapautui ihmisten kiusaksi kaikki maailman kauheudet, kunnes myös toivo vapautettiin. Mietin kuinka vanha on ajatus toivosta jumalan/jumalten lahjana? Ehkä toivon etsiminen on perimmäinen syy korkeampien voimien puoleen kääntymisessä? Selitys on toki liian yksinkertainen.

HerKaramazov, onko vatsakivulle löytynyt mitään syytä? Onko helikobakteeri testattu? Palleatyrä tuli myös mieleen. Todennäköisesti vaiva ei ole mitään vakavaa. Selkäkipu voi hyvin säteillä myös vatsan puolelle.

Näin kavereita äsken. Pääsin pois vähäksi aikaa viemäri-fiiliksestä. On tämä elämä niin kummallista, kun se riittää että näkee muutaman tutun ihmisen ja heti jo jotenkin voittaja fiilis.

Sitten kuitenkin luen Ihmisyys nimistä kirjaa, jossa kerrotaan sodista, keskitysleireistä ja kidutuksista. Niin kaksijakoista kaikki. Että on valonmaailma ja pimeydenmaailma. Ja koko ajan ne vaihtelevat aivoissa. Ja sellaista sillisalaattia tämä kaikki että alta pois. Että tunniksi pääsee pois viemäriin haikailusta ja sitten taas alkaa haikailemaan sinne. Eikö se ole sitä ihmisyyttä juuri? Mikä ihme asia tämä elämä on? Kun fiilikset vaihtelevat näin hirveästi. Aivan kuin täällä elettäisiin vain fiilispohjalta. Toisaalta ei millään muulla niin väliä kuin sillä että on hyvä fiilis. Mutta kun tuo hyvä fiilis ei pysy päällä pitkään.

Jos löytäisi jonkun, niin ehkä silloin olisi tuo voittaja fiilis koko ajan? Vai?

Tuon itsesuojeluvaistonkin pystyy kumoamaan ja se vasta mielenkiintoista onkin. Tosin sitten ainakin on siellä viemärissä jos niin tekee.

Minkä takia voimme vain esittää kysymyksiä kaikesta, mutta vastauksia on todella vähän mihinkään?

Välillä tuntuu että toivon voi löytää vain omasta itsestään. Mutta kai sen joskus pystyy sitten löytämään Jumalastakin. Mikä ikinä tuo Jumala sitten onkaan? Siinä se perus kysymys: Mikä on Jumala?

Nuo psykedeelit kyllä erikoisia aineita. Joillakin ne vähentävät kuolemanpelkoa...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: Korjailu