Se on usein kun lähtee tiputtelemaan, niin voi olla kyllä huonoja olotiloja. Kokemusta siitä on.

Kestääkö se kauhuntunne usein pitkään?

Olin kaverilla pelaamassa pokeria. Voitin. 🙂

En tiedä. Vaikkei olisi Korona-aika niin silti ehkä tämä elämä olisi vähän pysähtynyttä. Maaliskuussa alkaa kuntoutus selvitys.

Vähän kipuja ollut. Kuitenkin pystyn toimimaan. Se on positiivista. 🙂

Joo hieno ilma täälläkin.

Minulla usein kavereiden kanssa, kun viestittelen, niin alkaa sellainen hirveä läpän heitto. Sitten väsähdän jossain vaiheessa kun olen tarpeeksi viestitellyt. Minua alkaa ahdistaan se.

En jaksaisi nähdä tiettyjä kavereita. En jaksa koko ajan heittää vitsiä. Vaikka aina se menee siihen. En voi oikein sille mitään.

Olen miettinyt että joskus kaverit ovat rasite. Kun haluaisin vain käpertyä itseeni. Vaatii valtavasti voimia koko ajan olla hauska. Tietty täytyy pitää hyvä kuva itsestä. Sitähän tämä elämä on. Annamme tietynlaisen kuvan itsestämme muille. Tänne voi jotenkin avoimemmin kirjoitella. Ei tarvitse olla hauska tai mitään muutakaan.

Sain eilen tehtyä rästissä olleita tylsiä hommia mm. paperitöitä ja vaatteiden paikkausta. Tänään voin ihan hyvin laiskotella.

Tavallisessa elämässä ei oikeastaan ole mitään vikaa. Vaatimukset menestyksestä tulevat ulkoapäin. Joskus provosoidun jostain mitä joku on sanonut ja haluan todistaa tuon väitteen vääräksi. Tosin en tee sitä julkisesti vaan pidän onnistumiseni omana tietonani.

Välillä joku kummastelee elämäntapaani ja valintojani, mutta mitä se muille kuuluu, jos itse olen sinut itseni kanssa. Vanhemmiten välittää vähemmän siitä mitä muut minusta ajattelevat, ja se tuo hieman sitä mielenrauhaa.

Ajoittainen tylsistyminen voi olla ihan hyvä juttu. Sanotaan että se on luovuuden ja uusien keksintöjen edellytys. Se tunne kun tylsyys lopulta katkeaa jollain uudella tekemisellä on todella innostava.

Yritän välillä altistaa itseni uusille oudoille kokemuksille. Olen välillä etsinyt ilmaistapahtumia, jotka vaikuttavat edes hieman kiinnostavilta, ja patistanut itseni niihin. En ole koskaan katunut menemistä tapahtumiin, vaikkei ohjelma olisikaan ihan kolahtanut.

Olen huomannut myös tuon että kun ikää on tullut lisää, niin ei toisten kommentit niin hetkauta. Tämä on kuitenkin minun elämäni.

Tuntuu että minulla päivittäin tuota tylsyyttä. Välillä saan tehtyä sitten jotain ja tylsyys kaikkoaa hetkeksi.

Elämässä vaikeaa se että pitäisi pitää kaikki balanssissa.

Se on hyvä tuo altistaminen. Itsekin tehnyt sitä. Siinä saa jotenkin voittaja fiiliksen välillä. Sitä kannattaa kyllä harjoittaa vaan niin paljon kuin kykenee...👍

Minulla ollut vähän kummallinen olo tänään. Päivällä ihan ok, mutta nyt illalla kun juttelin kavereitten kanssa, niin sen jälkeen ollut ihan outo olo.

Otin Buranan kipuihin. En tiedä mistä tämä olo nyt tulee?

Ei saa oikein mitään tehtyä.

Aivan kuin olisi jotenkin hajoamassa. Eilen oli hyvä olo. Tänään välillä. Yritän kuunnella musiikkia ja päästä siihen sisään.

Tämä on kyllä nyt ihan kummallista.

Musiikki auttaa todella paljon. Siitä saa lohtua tällaisina aikoina.

Se luo maailmoja mieleen.

Valtava voima siinä.

Olen ajatellut että ehkä rakkaus pelastaa.

Luulen että siinä varmaan on avain kaikkeen.

Rakkaus maailmaa kohtaan, vaikka tämä on karu paikka. Tai rakkaus jotain muuta kohtaan sitten.

Tuli vain mieleen jos rakkaus lopulta vapauttaisi tuskasta. En tiedä...

Otin aamulla etoricoxibin ja tuli hirveän ahdistunut olo. Nuo kivut ei lähde millään pois. Ja kaiken lisäksi sisäinen tärinä tuli.

Kauheaa kun on noita kipuja. Ne eivät lähde millään lääkkeellä. Parempi kun ei käyttäisi mitään lääkkeitä.

Sitten on kamala yksinäisyys. Ei voi mihinkään mennä. Tänään onneksi yksi meno kolmelta.

Koti on kuin vankila. En tiedä mitä tehdä kun on tämä ahdistus. Tekisi mieli vain vetää rauhoittavia paljon.

Tuntuu siltä että kamalaa kärsimystä tämä olo nyt. Eilen soitin terkkuun kun oli ihan kummallinen olo illalla. Olin koko illan kotona, en tiedä johtuiko siitä.

Jotenkin jotkin menneisyyden asiat nousevat mieleen. Mokat sun muut.

En tiedä tarvitsisinko masennuslääkityksen?

Onko teilläkin tällaisia jatkuvia kipuja? Minä olen täysin kyllästynyt tähän kipuun. Mikään kipulääke ei tehoa ja kipu on lähes jatkuvaa. Monta vuotta jo ollut.

Tiedän että elämä on arvokas asia, en vain haluaisi tällaista oloa. En näe pois pääsyä tästä kivusta. En muista enää millaista on kun ei ole tätä kipua.

Sitten ahdistun kaikesta. Ja eksistentiaaliset kysymykset alkavat välillä vellomaan päässä. Kuolema ei johda mihinkään. Sitä en harkitse, mutta en ymmärrä tätä minun elämääni. Olotila vaihtelee niin hirveästi. Koko ajan pitää vain ponnistella että pystyisi elämään.

Tiedän että tämä menee nyt valitukseksi, mutta en tiedä enää mihin purkaa tätä oloa. Olen kyllästynyt tähän. 13 vuotta sairautta, se on pitkä aika.

Onko useimmilla ihmisillä sitten kipuja ja ahdistusta? Onko ne täysin normaaleja asioita? Ehkä sitten kestän tämän, jos tämä on normaalia. Olisi kiva kuulla että onko tuntemillanne ihmisillä tällaista? Tai teillä? Miten tässä elämässä selviää, kun tuntuu että välillä on hirvittävä kaaos päällä? Täytyy nyt vuodattaa tätä oloa, jos vähän helpottaisi...

Kai minun sitten pitää vain kestää tämä kipu ilman lääkkeitä. Burana ei auta, eikä tämä etoricoxib. Luulen että elän siinä Franklin kuvaamassa eksistentiaalisessa tyhjiössä. Ajatukset sellaisia nihilistisiä välillä. Ja sitten kaikki pandemiat päällä sun muut. Ulkoilen sentään. Onneksi voin tänne kirjoittaa näistä oloista, kun tuntuu etten mihinkään muualle voi tätä oloa purkaa...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Kun saisi maailmassa edes jonkin näköisen yhteyden ihmisiin.

Aurinko paistaa. Kaasupallo joka räjähtää miljoonien vuosien päästä.

Nietzschen mukaan ihminen ei kestä totuutta, joten täytyy kuvitella Jumala ja Taivas. Ihminen ei kestä sitä nihilismiä joka vainoaa koko ajan.

En tiedä mitä järkeä on missään, silti teen asioita. Franklin mukaan ihmisen ns. normaali olotia on aika nihilistinen.

Ei vaan tahdo pää kestää näitä kalsaripäiviä. Dostojevski oli täysin oikeassa että ihminen tarvitsee toimintaa.

Kamala olotila. Ihmisen normaali olotila on kai sitten aika lähellä ahdistusta. Tai mikä nyt on sitten normaali?

Vanha vitsi kuuluu: Mistä tietää tulleensa keski-ikäiseksi? Siitä kun tuttuja tavatessaan vaihdetaan ensin sairauskertomukset, sitten vasta muut kuulumiset.

Jotkut meistä valitettavasti vanhenevat nopeammin. Viimeksi taisi olla kivuton päivä joskus 2009.

Mä oikeasti ihmettelen, miten jotkut uskoo että ihminen on luomakunnan huippu tai älykkään suunnittelun tulos. Tässä kehossa eläessä ei voisi olla enempää eri mieltä. Luut on vähän vinksallaan niin että kipua ei voi välttää, iho on niin kuiva että halkeilee haavoille asti, ja päässä jyrää migreeni syystä X.

Asiaa ei yhtään auta se että yksinäinen ihminen kokee kivun voimakkaampana. Jonkun tutkimuksen mukaan yksinäisyys on elimistölle sama kuin vetäisi 15 tupakkaa päivässä.

Tuosta rakkaudesta… Elämisen tuska tuskin häviää, mutta elämä tuntuu siedettävämmältä, kun on rakkautta ympärillä. Rakkaus tuo lohtua. En usko että sillä on niin väliä mistä tai keneltä saa rakkautta, jos vain tuntee että on tärkeä jollekin.

Rakkauden näyttäminen on vaikeaa. Me kaikki voisimme paremmin, jos muistaisimme ja osaisimme näyttää, miten paljon välitämme toisistamme.

En tiedä miksi on niin vaikeaa näyttää tunteitaan. Ehkä mukana on pelkoa siitä että jos annan rakkautta jollekin, en välttämättä saa sille vastakaikua. Rakkaus tekee haavoittuvaksi, mutta myös rakkaudettomuus haavoittaa.

Vähän sain palsamia haavoille, kun kävin tuossa yhdessä liikuntaryhmässä äsken. Mukava välillä jutella livenä ihmisten kanssa. Eipä sitä ihminen paljon muuta tarvitse. Luulen.

Kyllä sitä itselläkin nyt keski-ikä häämöttää jo. Ainakin kipujen osalta tuntuu että olisi jo vanha. Mulla oli viimeksi kivuton päivä joskus 5 vuotta sitten. Muuten kivun taso on vaihdellut. Ja se siinä juuri on kun on niin paljon yksin että kipu kaksinkertaistuu. Onneksi en tupakkaa polta vielä lisäksi. 🙂

Nuo rakkaus asiat niin monimutkaisia. Että uskaltaako sitä ihminen rakastaa oikein ketään? Hyvähän tietenkin olisi. Ja mitä se rakkaus sitten on? Se on pulmallinen kysymys.

En toivo elämältä oikein enää muuta kuin hyviä keskusteluja livenä ja netissä. Ja on nämä ollutkin.

Tietyn vaiheen olen ylittänyt. Sen nuoruuden vaiheen, jossa piti kapinoida kaikkea vastaan. Luulen että olen siinä vaiheessa nyt että elämä näyttäytyy edessä yksinkertaisemmalta ja siltä osin helpolta ettei ole mitään teini-angstia. Toki joka elämänvaiheessa on haasteensa.

Moi!
Lähdin aamusta Harjavaltaan - palasin just. Ei ole ollut aikaa ahdistua...

Rakkaus on mystinen juttu - antaa merkitystä elämälle.

Olen joskus miettinyt että elämä on niin kurjaa välillä, että mitä im:ssä menettää? Mutta kun jokin moraalinen laki sanoo sisällä ettei im:ää saa tehdä. Joten sitä on tässä hiidenkirnussa. Elämä on vaikeaa ja kuitenkin täytyy elää. Siis jos ihmisen tarkoitus on elää? Jos ihminen on vain tällainen biologinen olento maailmassa. Jonka täytyy vain (Darwininkin mukaan) käydä selviytymistaistelua.

Mutta mitä hyötyä on koko taistelulla? Tässä tulee se moraalinen puoli. Luulen että kaikki riippuu moraalista. Mutta mitä jos ihminen ei kunnioita moraalisääntöjä? Sellaisia ihmisiähän on paljon. Sellaiset tuhoaa kaiken.

Mutta mikä tämä moraalilaki on sisällämme? Minkä takia evoluutio on sen tuottanut? Me voisimme ihan hyvin hylätä moraalisäännöt, mutta silloin yhteiskunta tuhoutuisi luultavasti.

Mutta ihmisen osa on kaikista vaikein. Täytyy koko ajan tasapainotella. Koko elämä on sitä tasapainottelua. Sitten vuodet vierii ja tulee lisää sairauksia. Ja me voimme katkeroitua ja pahasti. Maailmassa on ihmisiä jotka kärsivät syntymästä lähtien. Ja kuolevat nuorena. Mikä on tällaisen elämän tarkoitus? Sehän on silkkaa helvettiä, jos lapsi syntyy jonkin kauhean sairauden kera ja hän kärsii siitä koko elämänsä. Ja tämä ei vielä riitä, jos hänelle sitten sanotaan ettei ole mitään kuolemanjälkeistä olotilaa. Että hän häviää kokonaan. Eikä kukaan enään muista häntä vuosien päästä.

Tätäkö tämä elämä sitten on? On tämä kyynelten laakso loppujen lopuksi, jossa vain pelataan tätä peliä.

Moi

Mika Waltari kirjoitti siitä "sisäisestä lahjomattomasta tuomarista" . Jos kirjailija puhui juuri sisäisestä moraalisäännöstöstä?
Täällä maailmassa on niin paljon mieletöntä kärsimystä, suurta iloa, pelkoja, luottamusta jota voi vain ihmetellä. Voisi yrittää seurata vain sivusta mutta kivut haastaa elämään nyt.

Tirppa rakkaus kai laajentaa kosketus pintaa elämään voi kokea enemmän positiivisia juttuja...mutta myös negatiiviset on mahdollisia. Oletko Tirppa ajatellut sitä mitä tapahtuu kun lapsesi "lähtee omilleen" miten olet ajatellut sen vaiheen?

Juuri sitä "lahjomatonta tuomaria" tarkoitan itsekin. Siis että meillä on sisällämme jokin sellainen asia, joka estää meitä toimimasta täysin moraalittomasti. Tämän tuomarin voi kumota joillain nautintoainella, mutta se on vaarallista.

Jokin sisimmässä sanoo että täytyy jatkaa elämistä. En tiedä onko se sitten Nietzschen sanoin tahto valtaan? Vai onko se jokin vaisto? Me aina vain yritämme ja yritämme. Se on sitä ihmisyyttä. On jotenkin vaikea määritellä että minkä takia me usein hakkaamme päätä seinään? Ihmisen elämä vain koostuu erheistä ja yrityksestä.

Mutta toisaalta: Minkä takia jotkut ihmiset sitten tekevät im:n? Onko se niin että se johtuu jostain leimasta? Että on valahtanut ihmisten hierarkiassa niin alas että alkaa toivoa häviämistä? Vai johtuuko se sitten siitä että on sekoittanut pään joillain aineilla eikä pysty tekemään hyviä ratkaisuja? Voiko täysin järki selvänä tehdä im:n?

Noista kivuista. Ne todellakin laittavat toimimaan. Ei pysty enää olemaan vain tarkkailija. On elämän sisässä silloin kun kivut on päällä. Luulen että eksistentialistit tarkoittivat vähän samaa että on näitä rajatilanteita kuten jokin hirveä kipu jolloin ihminen todella punnitaan. Että loppujen lopuksi elämäkin on jonkinlainen pitkä kiputila. Luulen että näistä kivuista ei pääse kokonaan irti. Tai jos ei ole fyysistä kipua niin sitten on henkinen. Toki jos kipu on niin hirveä ettei pysty tekemään mitään, niin silloin on pakko ottaa lääkettä.

Minä olen kipuni kanssa siinä rajalla että otanko lääkettä vai en. Tuo kipu käy kyllä niin psyykkeen päälle välillä, että on pakko ottaa. Eilen illalla oli aika vähän kipuja. Varmaan johtui lääkkeestä.

Luulen että tämä oma yksinäisyys luo todella voimakkaaksi tuon kivun. Ei minulla silloin kun olen porukassa niin sitä ole.

Loppuun: Olen tajunnut ehkä jotenkin miten tätä elämää eletään. Siis siten että täytyy mennä tapaamisiin jotka ahdistavat. Ei pidä välittää tuosta ahdistuksesta. Sillä elämä on muutenkin täynnä ahdistusta. Se on fakta. Ei siltä voi välttyä. Mutta tuolle ahdistukselle ei pidä antaa valtaa. Se on se pointti. Ahdistus kasvaa mitä enemmän on kotona ja mitä enemmän välttelee joitain sovittuja tapaamisia. Ennen minä välttelin kaikkea ahdistavaa, mutta siten ei kasva ihmisenä. Niinhän se Jordan Petersonkin sanoi että kun kohtaa asiat niin aivoissa muodostuu uusia geenejä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä