Moi!
En osannut aavistaa missä tiloissa olen viiskymppisenä.

Kauhee sisäinen tärinä... mummolla oli parkinsonin sairaus.

Olen kiusannut itseäni tässä kaksituntia lukien netistä miten parkkinson diagnoosi tehdään.

Temestaa ei varmaan saa lopettaa seinään jos olet joitunut syömään päivittäin...

Luulisi lääkärin sen tietävän...mutta muistua jos on tarvis 89.

Lähden liikkeelle jos olo helpottaisi?

Pidän itseäni pessimistinä, mutta Hesarin aamun uutispuuro oli silti aika tuhtia:
”Onko todennäköistä, että mikään muuttuu paremmaksi tulevaisuudessa? Ei.
Mitkä ovat mahdollisuutemme ratkaista ongelmat? Huonot.
Australialaisen Flindersin yliopiston globaalin ekologian professori Corey Bradshaw ei kaunistele sanojaan – eikä hänen mielestään muidenkaan tutkijoiden pitäisi.”

Osaltaan ahdistus liittyy aikaan. Ajan käsite on syntynyt ihmisten tietoisuudessa, mutta emme silti käsitä mitä aika oikeastaan on. Aika on yksi asia mihin ihminen ei voi mitenkään vaikuttaa. Se menee eteenpäin teemme mitä tahansa.

Lapsena ja nuorena elää hetkessä, ja parikymppisenä ei yleensä mieti aikaa. Vasta kolmikymppisenä aika alkaa vaikuttamaan mieleen. 40 on jonkinlainen rajapaalu, silloin ollaan tilastollisesti noin puolivälissä elämää. Minulla on tilastollisesti elinikää jäljellä noin 44 vuotta 9 kuukautta.

Aika epätodennäköistä että elimistöni kestäisi vuoteen 2065. En tiedä haluanko elää niin pitkään. Olen aina ihmetellyt, miksi ihmisen luonnollista elinikää pitäisi vielä venyttää? Tuo 80 on ihan hyvä, jos saisi elää edes suhteellisen terveenä.

Ennen elämä on ollut siinä mielessä helpompaa, että valinnan mahdollisuuksia on ollut selvästi vähemmän. On asuttu pienessä kyläyhteisössä, lapsi on jatkanut samoissa hommissa kuin vanhempansa, kumppani on löytynyt omasta tai naapurikylästä.

Vaikka elämä on ollut kovaa, niin asiat ovat olleet yksinkertaisempia. Ei ole tarvinnut pohtia loputtomia valintoja ja ahdistua niistä. Ehkä siksi joissakin köyhissä maissa ihmiset ovat yllättävän onnellisia.

Yleensä helpottaa kun lähtee liikkeelle. Olen pystynyt vähentämään Temestaa lyhyessä ajassa jo paljon. Kohta ei tarvitse ottaa enää ollenkaan.

Mietin tässä että kyllä minulla on ollut haasteellinen elämä. Ja nytkin hirveästi haasteita.

Arvostan kyllä paljon tuota että olet selvinnyt kunnioitettavaan ikään. Minä mietin että en tiedä näenkö viittäkymmentä. Nyt jo niin hirveästi vaivoja.

On haava selässä, joka on kipeä. Sitten nämä lääke kuviot. Ahdistus. Masennus. Toivottomuus, että miten tässä elämässä käy?

En enää ihmettele yhtään minkä takia jotkut juo viinaa. Tiedän mitä tämä elämä on, nyt tässä iässä. Tiedän että tämä on kauhujentalo.

Vaikkei ole sotaa tms. Niin jonkinlainen sota tämä elämä on minulle ollut. Kun mietin nyt tarkkaan mennyttä, niin ihmettelen miten olen edes selvinnyt kaikesta. 13 pitkää vuotta tullut sairastettua.

On tämä elämä vain niin julmaa. Niin se varmaan menee niin kuin Raamatussa sanotaan "Ne joilla on, saavat lisää. Ja ne joilla ei ole, viedän sekin pois mitä ei ole." Tai jotenkin noin.

Tiedän että teilläkin vaikeaa. On tämä vain niin väärin että joudumme kärsimään.

Olen miettinyt että mikä itu tässä elämässä on?

Mietin paljon kuolemaa. Se on niin kamalan synkkä asia. Siis että kuolemassa varmaan kaikki häviää. On vain mustaa. Koko tietoisuus hajoaa.

Mutta mikä on vaihtoehtona? Kärsimys. Hirveät kivut. Masennus. Ahdistus.

Tuntuu kuin olisi Jeesus ristillä. Ainakin nämä kivut ovat sitä luokkaa. Mutta en halua ottaa kipulääkettä. Minä kärsin nämä vapaaehtoisesti.

Ja maailma jatkaa vain pyörimistä. Se ei piittaa ihmisestä yhtään.

On tämä kovaa tämä elämä... 🙁

Otin etoricoxibin. Saa nähdä miten vaikuttaa.

Ainakaan ei niin paha vatsalle kuin Burana.

Sitä vain haluaisi lääkkeettömän elämän. Mutta ei se tässä tilassa ole mahdollista. Näillä mennään. Kohti vanhuutta. Kohti loppua.

Koko tämä elämä vain valmistautumista loppuun.

En tiedä miksi näin synkät fiilikset. Liikaa nähnyt jo elämää.

Ei minulla toisaalta ole enää mitään menetettävää. Tämä elämä on ollut niin julma minulle, että alta pois. Mutta vielä pystyn kapinoimaan, niin kuin Camus kirjoitti. Kapinoimaan absurdia elämää kohtaan.  Olen täysin samaa mieltä Camus'n kanssa että elämä on absurdia. Camus oli kyllä oikeassa, että maailmassa vain ollaan. Ei täällä ole mitään tarkoitusta. Me vain olemme olemassa ja lopulta kuolemme. Näin näkisin asian.

Hei HerKaramazov

Suhteeni isään on etäinen, mutta asiallinen. Kaikki oli ok siihen asti kunnes isäni rakastui äärimmäisen mustasukkaiseen naiseen. Tämä nainen koki että kaikki muut isäni ihmissuhteet ovat uhka heidän suhteelleen.

Viina ja väkivalta oli suhteessa mukana. Naisten väkivaltaisuus on tabu. Isää ei koskaan tarvinnut pelätä, mutta rauhallisellakin ihmisellä saattaa joskus tulla mitta täyteen. Pahimmillaan vain veljeni ja yksi isän veljistä oli yhteydessä isääni, muut eivät halunneet tai uskaltaneet pitää mitään yhteyttä. Minun täytyi teini-iässä lopettaa yhteydenpito ihan oman mielenterveyteni takia.

Tuo on omiin parisuhteisiin vaikuttanut siten että konflikteja on tullut välteltyä liikaa. Ongelmista ei ole puhuttu, ja ne on lakaistu maton alle. Ensimmäisessä suhteessa kumpikaan ei puhunut asioista. Toisessa suhteessa yritin ottaa asioita puheeksi, mutta kun toinen ei halunnut puhua, niin ei niitä asioita saanut selvitetyksi.

Luulen että ex-miesteni puhumattomuus on perua heidän vanhempiensa suhteista. Jos on lapsena joutunut katsomaan vanhempien riitelyä, sitä yrittää omissa suhteissaan välttää. (Mahdollisia lapsena opittuja käyttäytymismalleja on muitakin.) Valitettavasti niitä vaikeita asioita väistämättä tulee eteen elämässä, ja silloin ne pitää yrittää käsitellä, mielellään riitelemättä.

Vanhempieni parisuhteet ovat toimineet lähinnä varoittavina esimerkkeinä, mutta joka suhteessa on omat ongelmat. Tästä tuli tällainen itseterapia avautuminen.

On erittäin epätodennäköistä että eläisin 80-vuotiaaksi. Hyvä jos 40-vuotiaaksi.

Olen jo aika uupunut.

Tuo aika on kyllä kummallinen asia. Ei tunne armoa. Mehän elämme koko ajan kellon mukaan. Tavallaan ollaan ajan vankeja.

Olen miettinyt, että olisi helppo luovuttaa. Mutta toisaalta en halua. Jonkinnäköistä tappelua tuon ajan kanssa. Nyt kolmekymppisenä todellakin tuntee kuinka aika kuluu ja kuinka se kuluttaa. Täytyy vain yrittää keskittyä asioihin, jotta ei koko ajan kyttäisi kelloa.

Moi

Ikävä tilanne että isäsi alistuu ja valitsi naisystävänsä.

Minun tilanteeni on vähän saman tapainen. Minulta on kysytty kumpi on tärkeämpi parisuhde vai lapset. Vastasin ensin "riippuu päivästä" kunnes ymmärsin kysymyksen mielettömyyden.

Minä pelkään myös tappeluja jossa kirotaan ja huudetaan...toki olen osallistunut omalla panoksellani.
En osaa riidellä huutamalla, painostamalla, uhkailemalla. Vaimoni mielestä ei huuto tai kirpoilu ketään satuta. En tiedä, minua pelottaa ja satuttaa sitä kautta.

Sitten on tämä pankki sekaannus joka estää talon myynnin ja eriosoitteisiin muuton ainakin lähi kuukausina. Ahdistaa!!!

minäitse89 kirjoitti:
On erittäin epätodennäköistä että eläisin 80-vuotiaaksi. Hyvä jos 40-vuotiaaksi.

Olen jo aika uupunut.

Tuo aika on kyllä kummallinen asia. Ei tunne armoa. Mehän elämme koko ajan kellon mukaan. Tavallaan ollaan ajan vankeja.

Olen miettinyt, että olisi helppo luovuttaa. Mutta toisaalta en halua. Jonkinnäköistä tappelua tuon ajan kanssa. Nyt kolmekymppisenä todellakin tuntee kuinka aika kuluu ja kuinka se kuluttaa. Täytyy vain yrittää keskittyä asioihin, jotta ei koko ajan kyttäisi kelloa.

Mulla on fiilis että en elä montaakaan päivää. Eilen särki selkää joka säteilee vatsaan...kipu oli törkeä. Jouduin ajamaan autolla edestakaisin 100km. Mukana ei ollut mitään särkylääkettä...pelottaa että jos tämmöisen kivun kohtaa päivittäin en kestä montaa päivää/viikkoa.

Aamusta taas sama kierros im-tapojen kanssa mikä nopea kivuton...toisessa vaakakupissa lapset ja koira. Tää on kauheeta!

Ikävää.

Minulla vähän tuo eterocoxib auttoi kipuun. Se kyllä väsyttää aika paljon.

Täytyy vain nähdä ihmisiä. Siinä ainut toivo.

Toivottavasti sulla HerKaramazov kivut vähän helpottaisi.

Onko sulla mitään voimakasta kipulääkettä?

Hirveätä taistelua tämä on omalta osaltakin. Elän minuutti kerrallaan.

Jeesuskin sanoi että päivä kerrallaan. Jos yrittäisi sitä. Vielä on toivoa. Haudassa ei enää ole toivoa, mutta niin kauan kun elää on toivoa.

Meidän täytyy vaan jotenkin tasapainoilla. Hakea balanssia.

Luulen että omalla kohdalla tämä loppu elämä vain hiljaiseloa. Saa nähdä.

Tämä elämä on nyt pienestä kiinni. Oikeista valinnoista. Ei tässä auta muu.

Aivan veitsenterällä tässä ollaan. On vain jotenkin vältettävä hauta.

Välillä tuntuu että tämä elämä on liikaa minulle. On kipuja ja masennusta.

Kun vain pääsisi rauhaan. Mutta rauhaan ei pääse. Koko ajan kaikki muuttuu. On vain pakko järjestää menoja. En voi jäädä kotiin koko päiväksi. On pakko elää.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Olin tuossa äsken yhden porukan kanssa paistamassa makkaraa. Kyllä seura tekee hyvää välillä. Se oli terapeuttista. Voimakas rauhan tunne tuli porukassa. Ihan hyviä keskusteluja.

Sain edes hetken olla rauhassa kivuilta ja masennukselta. Vaikka tämä elämä onkin kärsimystä.

Ei tämä tästä muutu. Täytyy vain mennä hetki kerrallaan.

On tämä vain sellainen pesti.

Turha se on mitään pilvilinnoja tässä rakennella. Elämä on rankkaa. Se on täysi fakta. Oli sitten korona pandemiaa tai ei. Olen huomannut nyt kolmekymppisenä että rankemmaksi tämä koko ajan muuttuu. Ei tämä enää mitään kevyttä ole. Tämä on kova maailma. Sen takia pitää olla itsekin jossain määrin kova. Että ylipäätänsä selviää eteenpäin. Me olemme nyt tässä elämässä testissä. Kuinka sietokyky kestää...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 9 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Hirveä päivä tänään. Selkäkipu olisi vielä mennyt, mutta jännityspäänsärky yhdistettynä migreeniin… Huh huh.

Olen kerran saanut reseptillä tuota etorikoksibia, tai jotain muuta koksibia, mutta se oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Ibuprofeenia taas ei vatsa kestä, joten parasetamolilla mennään. Migreenikipua onneksi helpottaa myös kylmäkalle, sillä migreenilääke supistaa pään verisuonia, joten saman voi aiheuttaa lääkkeettömästi.

Isäni on nykyään oma itsensä. Tämän naisen kuolemasta on jo vuosia. Se vain on vaikea korjata ihmissuhdetta, joka on mennyt poikki.

Mielestäni huutaminen ja räyhääminen on turhaa. Olen kyllä erittäin suorapuheinen sille päälle sattuessani. Se kun yhdistyy tähän itkuherkkyyteen, niin toinen ei tiedä miten pitäisi reagoida siilipuolustukseeni.

Stressi ja masennus voimistavat kipuja. Viime erossa henkinen stressi löi elimistön lähes kanveesiin. En meinannut päästä edes sängystä ylös fyysisten kipujen takia. Kaikki arkiaskareet ja kävelykin sattui. Kipu oli nimenomaan fyysistä, vaikka syy oli henkinen.

HerKaramazov, tuo sinun kipusi kuulostaa samanlaiselta. Sanoit tuossa aikaisemmin, että paraneminen masennuksesta alkaa kun pääset tuosta tilanteesta pois. Koita kestää, kyllä se vielä helpottaa.

Olisiko sinun mahdollista saada asumistukea vuokrakämppään? ”Kela katsoo aviopuolisot eronneiksi myös, jos he asuvat välien rikkoutumisen takia jatkuvasti erillään, eikä heillä ole yhteistä taloutta.” Tuohon eläkkeensaajan asumistukeen vaikuttaa myös omaisuus ja velat, toisin kuin yleiseen asumistukeen. Kelan sivuilta löytyy laskuri. Jos rahat ovat muuten erillään, niin omakotitalon osittainen omistus ei välttämättä ole este saada asumistukea, jos erillään asumisen syynä on välien rikkoutuminen. Jos vielä muuttaa paikkaan jossa ei tarvitse autoa ja sopii lainanlyhennykset pienemmiksi, riittäisikö rahat?

Moi.

Kävin tänään TK:sa luomen poistossa... en kerinnyt ahdistumaan aamusta...ihme juttu?
Kysyn seuraavalla lääkäri käynnillä tuota eterocoxia. Minulla on kyllä tramalia kaapissa mutta sitä ei saisi käyttää mieliala lääkkeen kanssa. Buranaa ei kestä vatsa. Eilen söin yhden tramalin ja se vei kyllä kivun.

Kai kipua ja ahdistusta kestää hetkittäin aika paljonkin - mutta kun se jatkuu, ja jatkuu taistelu väsymys.

Eilen keskustelimme minun muutosta pois. Talolaina olisi pistettävä koroille jotta vaimo pärjää omakotitalossa.

Minua pelottaa ettei voimani riitä muuttoon...tuntuu että pahvilaatikoiden pakkaaminen on jo ylivoimaista...saati huonekalujen kantaminen tällä selällä...on tietysti muuttofirmoja.

MT-Sosiaali työntekijä sanoi että kellalta voi anoa vuokratakuita, ehkä rahallista tulea muuttoon? Haluisin muuttaa asumisoikeus kämppään jotta ei tarvitsisi muuttaa uudestaan taas muutaman vuoden kuluttua. Kun se pankki saa nyt päätettyä korjaako ne virheen vai kieltääkö kaikki niin tiedän saisinko lainaa taloosuuttani vastaan pankista.

Joskus Sosiaalitoimikin lainaa rahaa ihmisille - olen kuullut?

En tiedä miten kävisi jos minä jäisin tähän taloon asumaan ja se olisi samalla myynnissä? Näitä vaihtoehtoja tarvitsee punnita tarkkaan...

Mutta kahteen osoitteeseen pitäisi päästä. Katsotaan miten se onnistuu?

Autoa mä tarvin lasten kyydityksiin koska hekin asuvat haja asutusalueella. Enkä todellakaan tiedä toisiko heidän äitinsä tyttöjä minun luo omatoimisesti?

Toivottavasti pääset muuttamaan.

Minulla olo ihan ok, vaikka vähän kipuja. Nukuin vain neljä tuntia, mutta silti aika virkeä olo.

Olen jo melkein pystynyt lopettamaan Temestan käytön. Eilen illalla en ottanut puolikasta ja oli jotenkin hirveän rauhallinen olo. Jotenkin ylimaallisen rauhallinen. Tuntuu että mikään ei järkytä. Että ehkä pystyn elämään tässä maailmassa.

En viitsi syödä etoricoxibia kun se väsyttää aika paljon.

Olen varmaan saamassa sielun rauhan takaisin. Harmittaa vaan nuo kivut, mutta ei ne nyt mitään ihan järjettömän pahoja ole.

Pitäisi lähteä hiihtämään mutta vaikeaa mennä. En tiedä miksi.

Yöllä pyörin vain sängyssä. Oli liikaa kaikkea mietittävää.

Hienoa että aurinko paistaa täällä.

Kun vain saisi työ- tai opiskelupaikan. Mitään muuta en toivo niin paljon, kuin sitä että saisi rytmin päivään. Parikymppisenä tuhlasin liikaa aikaa oman tilani voivotteluun. Pitää olla vähän kovuutta ja olen sitä saanutkin. En enää niin paljon tarkkaile omaa tilaa.

Olen vasta nyt kolmekymmentä vuotiaana tajunnut, että täytyy olla itsekunnioitusta. Ei tässä elämässä muuten pääse eteenpäin. Yksin me tätä elämää elämme. Täytyy nauttia kohtuudella. Järjestää menoja. Ja yrittää vain selvitä. Kotiin on aina helppo jäädä, mutta maailma on tuolla ulkona. Se täytyy kohdata. Se on vain kylmä fakta.