Olen pystynyt viime aikoina pitämään kauhun tunteen aika hyvin poissa. On vain keskityttävä johonkin asiaan täysin. Kirjaan tai elokuvaan esim.. Välillä johonkin kirjaan sukeltaa niin, että se vie mennessään. Ne ovat juuri parhaita hetkiä elämässä. Kun jokin vie huomiokyvyn niin hyvin, että unohtaa omat vaivat. Niitten takia kannattaa elää.

Hantzki: En nyt tiedä sitten että haluaisinko sellaista työtä, missä täysin näännyttää itsensä. Mutta rahan tarvetta olisi kyllä.

HerKaramazov: Joskus katsoin sellaisen ohjelman jossa kerrottiin sellaisesta ihmisen kauhusta, joka kumpuaa siitä että ihminen tajuaa kuinka pieni hän on. Kuinka pieni osa maailmankaikkeutta. Siitä voisi tavallaan päätellä ettei ihmisen elämällä ole mitään merkitystä. Mutta luulen että kuitenkin on. Luulen että ihminen pystyy itse luomaan itselleen merkityksen. (jos sitä ei saa ulkoapäin)

Sen takia oletan että Jumala on olemassa koska ihminen on näin monimutkainen olento. Ja luulen että jokainen ihminen on kuitenkin tasa-arvoinen Jumalan edessä ja täten jokaista ihmistä tulee arvostaa. Siis en tarkoita sitä että kaikista tulisi pitää, vaan sitä että ihmisellä on sisimmässään jotain jumalaista ja sitä täytyy kunnioittaa. Sen takia esim. murhaajiakin yleisesti ottaen teloitetaan niin harvoin länsimaissa.

Moi.

Sisäinen kauhuntunne joka sekoittuu im.-ajatuksiin sitä voi väistellä monella tavalla esim. alkoholilla, huumeilla...hienostuneemilla keinoilla kuten lukemalla, kuutelemalla musiikkia.

Tässä Jiddy  (https://youtu.be/kCn5hgxEmi0) sanoo että uskonnot, oma guru, jne. Ovat myös keinoja väistää kauhun tunne elämän mielettömyydestä. Vahvistuuko ahdistus kauhuksi kun sille ei länsimaalaisittain ei voi tehdä paljoakaan, lääkitä, jne.

Tuossa Jiddyn puheessa puhutaan ihmisen aivojen monimutkaisuudesta, ja psyykkeen vahvuudesta. Käsitin puheesta että aivoja voi muuttaa sisältä käsin mutta ei ulkoapäin...

Tämä on ydin juttu 89. "Siitä voisi tavallaan päätellä ettei ihmisen elämällä ole mitään merkitystä. Mutta luulen että kuitenkin on. Luulen että ihminen pystyy itse luomaan itselleen merkityksen. (jos sitä ei saa ulkoapäin)"

Jiddy väittää ja perustelee ettei ulkopäin tullut merkitys kanna, ainakaan kovin pitkään.

Nyt kirjoitan vähän toisesta asiasta mitä yleensä. Jos ajatellaan niin että kaikki ihmiset eivät ahdistu siten että ahdistus ei muutu kauhuksi ja väännöksi im. kanssa...vois ajatella että meidän ahdistus/kauhu pakottaa meitä muuttamaan ajatteluamme - en näe niin että ns. terveitä kohti jotka eivät masennu...vaan syvemmälle ihmisyyteen...mitä se sitten jokaisen kohdalla tarkoittaa ja millä nimillä sitä haluamme kutsua?

Minusta tämä meidän sanghan keskustelu alkaa lähestyä syvempiä ulottuvuuksia...edellisellä en tarkoita mitään hokkuspokkus juttua...vaan ihmisyydessä on syvempikin eksistenssi kuin ruuan muuntaminen toiseen olomuotoon.

Jos sillä ahdistuksella/kauhulla on iso merkitys muuntaa ajatteluamme enemmän "syvälliseksi ihmiseksi"?
Tänään "lennokkaalla" tuulella...heittelen hypoteesäjä...tai yhdestä tässä on kysymys.

89:lle Arosudessa kun pääset siihen kohtaan missä aletaan puhua erilaisista huonesta niin kerro (muistelen että ole kyse jostain huoneista?"

Lumen kolaamiseen käy askeleet...

Luulen että se ahdistus haluaa kertoa jotain. Jos se haluaa kertoa jotain maailmanluonteesta ja elämästä?

Jos ahdistus vain kuvastaa sitä että ihminen on yksin? Ja sitten kun ihminen pystyy hyväksymään sen ja sietämään ahdistusta, niin ehkä elämä vaihtaa suuntaa. Tämä nyt vain on spekulointia.

Jos meidän tulee kärsivällisesti vain elää ja luoda merkitys itse? Maailmahan on niin kauan avoin kun ihminen on hengissä. Ehkä me olemme jollain tavalla vapaita.

Luulen että täytyy vain koko ajan muuttua maailman mukana. Sillä elämä on prosessi. Se ei ole staattista.

Arosusi nyt puolessa välissä. Ilmoitan sitten näkemyksen niistä huoneista, vaikka minustakin se loppu muistaakseni aika outo.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Luulen että oma ahdistus kumpuaa menneisyyden tapahtumista. Jotenkin tuntuu että sitä on niin hirveitä tapahtumia ollut, että ne haluaisi vain unohtaa. Ja olenkin osan pystynyt unohtamaan. Mutta ne tulevat välillä uniin.

Luulen että koko tämä minun sairastuminen johtuu niistä tapahtumista. Olin kai silloin nuorena liian naiivi. Luulin että maailma on kiva paratiisi, jossa kaikki ihmiset ovat hyviä ja ihmisen tehtävä on vain nauttia elämästä. Tämähän olisi ihanne. Mutta ei tämä sellainen paikka ole. Nyt olen vasta aikuisena sen oppinut.

En tiedä kuitenkaan miksi tuo minun ahdistus on niin valtavaa vieläkin? Aivan kuin jokin kytkin olisi jäänyt päälle.

Joskus aikanaan join alkoholia ahdistukseen, mutta ei sekään mikään ratkaisu ole. Loppu peleissä alkoholi vain pahentaa ahdistusta.

Elämä on siitä vaikeaa että joutuu joka päivä taistelemaan näitä samoja asioita vastaan. Im-ajatuksia, ahdistusta, masennusta. Enkä haluaisi enempää mitään lääkkeitä. Ja näistä joistain nykyisistäkin pitäisi päästä eroon pikku hiljaa.

Mutta tämä minun sairaus on niin hankala välillä, että en tiedä miten päin olla. Että otanko lääkettä välillä vai enkö. Nuo lääkkeet toisaalta antavat minulle elinvoimaa, mutta pitkällä tähtäimellä ne eivät ole hyväksi varmaankaan.

Elämä on koko ajan sellaista painia. Enkä sitten tiedä tuosta kuoleman jälkeisestä elämästä. Onhan monilla niitä kokemuksia jostain Taivaasta jne. Mutta kun varmuutta ei saa. Ja sen takia joutuu jatkamaan vain taivallusta maan päällä. Olisi helpottavaa tietää että kuoleman jälkeen olisi jotain. Mutta kuolema taas on niin hirvittävä prosessi että on parempi pysyä elossa.

Tiedän että olemme puhuneet näistä asioista jo paljon, mutta kun ne piinavat minua joka päivä.

Vaikka Jordan Peterson sanoi että onnellisuus ei ole elämän päämäärä. Niin kyllä silti haluaisin olla edes vähän onnellisempi. Mutta luulen ettei tässä elämässä pysty olemaan täysin onnellinen. Ehkä sitten Taivaassa. Mutta kun siitä ei ole mitään tietoa, niin täytyy vain tarpoa eteenpäin. Tehdä pitkiä kävelylenkkejä jne. Tuntuu että tämä elämä haluaa lannistaa minut. Mutta pakko on taistella vastaan. Ei tässä enää mitään muutakaan voi. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa sitä voisi vielä olla jopa onnellinen.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

En tiedä onko varsinaista ihmisparvea, mutta ainakaan se ei ole tasa-arvoinen. Ihmisten nokkimisjärjestys on varsin raadollinen. Toisten seuran välttely ainakin osin johtuu siitä että tuskallisen hyvin tietää olevansa arvoasteikon alapäässä. Lisäksi jotkut ylemmällä tasolla olevat katsovat oikeudekseen nokkia alempana olevia. ”Ja luulen että jokainen ihminen on kuitenkin tasa-arvoinen Jumalan edessä ja täten jokaista ihmistä tulee arvostaa.” Tässä on asian ydin.

Ihmisarvo kuuluu jokaiselle, ja sitä pitäisi kunnioittaa. Ihmisellä tulisi olla tunne siitä, että hän on tarpeellinen ja arvokas muille ihmisille. Sitä on vaikea uskoa olevansa arvokas, jos ulkopuolelta tuleva palaute on toisenlaista. Siksi on tärkeää kohdella muita kunnioittavasti, vaikkei toisesta tykkäisikään.

Ihmisen mieli ja sielu, joka on joskus rikottu, vaatii paljon aikaa parantua. Ihminen tarvitsee positiivista palautetta, muuten ihminen on kuin kituva kasvi kuivassa savimaassa. Mukavien ihmisten seura on vesi ja ravinteet, ja valo on Jumalan? Lisäksi tarvitaan halu kasvaa.

”Jos sillä ahdistuksella/kauhulla on iso merkitys muuntaa ajatteluamme enemmän "syvälliseksi ihmiseksi"?” Luulen että ahdistuksen tarkoituksena on ohjata oikeaan suuntaan. Pakottaa käsittelemään asiat joita ei haluaisi käsitellä. Olen miettinyt että jos me olemme niin kovakalloisia yksilöitä, että Jumalan pitää vähän potkia meitä persuksille jotta oppisimme. Varsinkin jos tässä on jo muutama elämä eletty (ja hukkaan heitetty?), niin kovemmat otteet on tarpeen.

Hantzki: Lapsen kasvattaminen käy kyllä työstä, mutta lapsen kasvaessa työ muuttuu enemmän huoltojoukkona toimimiseen. Tässä vaiheessa pitäisi saada elämään muutakin sisältöä.

Moi

89.

"Luulen että se ahdistus haluaa kertoa jotain. Jos se haluaa kertoa jotain maailmanluonteesta ja elämästä?"

"Luulen että oma ahdistus kumpuaa menneisyyden tapahtumista. Jotenkin tuntuu että sitä on niin hirveitä tapahtumia ollut, että ne haluaisi vain unohtaa. Ja olenkin osan pystynyt unohtamaan. Mutta ne tulevat välillä uniin."
"En tiedä kuitenkaan miksi tuo minun ahdistus on niin valtavaa vieläkin? Aivan kuin jokin kytkin olisi jäänyt päälle."

Edelliset poiminnat... niihin on helppo yhtyä!

Harmaatirppa laukoo myös totuuksia.

”Ja luulen että jokainen ihminen on kuitenkin tasa-arvoinen Jumalan edessä ja täten jokaista ihmistä tulee arvostaa.” Tässä on asian ydin.

"Jos sillä ahdistuksella/kauhulla on iso merkitys muuntaa ajatteluamme enemmän "syvälliseksi ihmiseksi"?” Luulen että ahdistuksen tarkoituksena on ohjata oikeaan suuntaan. Pakottaa käsittelemään asiat joita ei haluaisi käsitellä. Olen miettinyt että jos me olemme niin kovakalloisia yksilöitä, että Jumalan pitää vähän potkia meitä persuksille jotta oppisimme. Varsinkin jos tässä on jo muutama elämä eletty (ja hukkaan heitetty?), niin kovemmat otteet on tarpeen."

Te molemmat olette fiksuja ja kunnioitettavia ihmisiä! Tuliko meidän kolmen kohdata tällä foorumilla jotta voidaan tukea toisiamme kohtaamaan ahdistus/kauhu?
Ehkä me mennään tän "kummitus junan" lävitse yhdessä?

Voi olla että niin on tarkoitettu.

Elämähän on vain läpimenoa. Luulen. Oli se sitten kauhujentalo tai kunniakuja. Jotain kohti tässä mennään.

Haluaisin sanoa että Jumalaa kohti, mutten tiedä siitä.

Jonkinnäköinen näytös tämä elämä on. Näytös on vain jaksettava loppuun. Siitä varmaan kaikessa kyse.

Harmaatirppa: Oikeudenmukaista elämä ei tunnu olevan. Mutta ihmisillä on tuo tietty hierarkkia tai jokin vastaava. En sano että se olisi kiveen hakattu, mutta jonkinlainen järjestys tässä maailmassa on. Se ei useinkaan ole reilu järjestys.

Se on totta että aikaa tarvitsee paljon että tulee ehjäksi.

Ihmistä ei useinkaan arvosteta tarpeeksi. Se on juuri elämässä kurjinta. Vaikka me kaikki olemme arvokkaita.

Moi.

89:lle.

Vaikka mä puhun Buddhalaisuudesta ja sen jutuista niin on minulla se Jumalakin olemassa.

Minusta tuntuu että me olemme jo ns. Jumalassa kiinni. Se että tulemme tietoiseksi Hänen läsnäolostaan voi olla se juttu?
Metafyysiset jutut voi vain aistia...

Tuli mieleen Arosudesta että olikohan ne huoneet mielentiloja meditoinnissa? Aloin miettimmään?

Harmaatirppa.

Minulla on ollut aina jo lapsuudesta asti vaikeuksia noiden "hierarkioiden" kanssa koska en arvosta ihmistä ulkoisten tekijöiden kautta joka johtui kapinasta vanhempiani kohtaan jotka arvottivat ihmiset titteleiden, omaisuuden, jne. kautta.

Kun olin kunnalla töissä aikoinani seitsemän vuotta...minulle oli tuskallista kun en tiennyt miksi joku "pokkuroi" toista duunaria. Kuitenkin tiedän miten puhutaan jos menen tapaamaan vaikka jonkun toimen Johtajaa.

Kunnalla näin myös sen että joku Johtaja saattoi olla alaisensa talutus nuorassa jonkin minulle selviämättömän syyn takia?

Jossain työ yhteisöissä lojaalisuus ei ole peruskäsite...en tarkoita ettenkö minäkin ole joskus puhunut pahaa seläntakana...mutta olen osannut hävetä itseäni kun olen tullut tietoiseksi että se ei ole sopivaa.

Lähden ulkoiluttamaan koiria - vaimo lähti ratsastamaan...vaikka meillä ei ole hääppöset välit ollaan mahduttu samaan taloon vähän paremmin kuin vuosi takaperin.

Ja edelleen se pankki-asia on kesken...pankki lähti pyörtämään virhettään.

Joudun olemaan kuluttaja suojaan yhteydessä, äh!

Kauankohan tämä hirveä olo jatkuu? Kauheita itsemurha fantasioita. Tuntuu että on ollut jo monta vuotta. Aina iltaisin ajattelee, että mitä jos tekisin sen tänään. Mutta en minä uskalla. Kärsin vain niin hirveästi. Koko ajan päässä soi im, im, im.

Nihilistiset ajatukset myös kiertää kehää. Aivan kuin jokin demoni koko ajan sanoisi että elämälläni ei ole mitään arvoa ja olisi parempi kuolla. Mutta minä en usko sitä.

On tämä kova pesti.

Kuinka mitätön tämä elämä onkaan. Voisin ihan hyvin tehdä viimeisen teon jo tänään. Minkä takia kidutan itseäni?

Ei tässä elämässä tunnu olevan järkeä. En jaksa enää näitä rutiineja. En jaksa enää kärsiä. En jaksa enää olla maailmassa. Minkä takia im on niin vaikea tehdä? Jos se olisi helppoa, niin ehkä tekisin sen.

Minkä takia mietin jatkuvasti im:ää? Aivan kuin se olisi hyväkin ratkaisu.

Miksen hukuta itseäni viinaan? Pelkkiä kysymyksiä vain. Pelkkää kärsimystä koko ajan. Kipuja: henkisiä ja fyysisiä. Kauanko vielä?

miten lähellä

olen

taivasta

sisälläni soi

kuin luostarissa

kiitos

saan elää

kuin vaan ihminen voi

epäröiden

ja erehtyen

elämä kantaa

<><><><><><>

miksi kantaa vielä

huomista harteilla

eikö tässä ole

yllin kyllin?

talvinen taivas

tähtiä ja kuu

Vaatinee jnknlaisen selityksen... Nuo ajatukset on vlta 2004, joku kevyemmän kauden vaihe. Paljon on vettä virrannut niistä ajoista... // Näinä aikoina teen ns.kuolintyhjennystä tässä kodissa, ei jää niin paljon raivattavaa lasten harteille. Ei kuoleman ajatus ole mihinkään kadonnut. Siihenhän jokainen päätyy aikanaan. Kai tuo texti vaan muistuttaa yksinkertaisena elämän ottamisesta. Muuten elämää ei jaksa. Ja kun jokainen on luotu: lapseksi. Kumpa voisikin ottaa elämän asiat kuin lapsi, ihmetellen ja luottaen Elämä ottaa syliin. Antaa voimaa. Lapselle ominaista on herkkyys pyytää, sen rohkeuden välillä menetän

Moi89.

"

Kauankohan tämä hirveä olo jatkuu? Kauheita itsemurha fantasioita. Tuntuu että on ollut jo monta vuotta. Aina iltaisin ajattelee, että mitä jos tekisin sen tänään. Mutta en minä uskalla. Kärsin vain niin hirveästi. Koko ajan päässä soi im, im, im."

Tää on kovin pesti mitä ihminen voi kokea...tällä hetkellä ja näissä olosuhteissa! Se on kuitenkin tunne "tsunami ahdistus/kauhu" joka ajaa konti im. Ollaan kestetty kuukausia/vuosia tsunami kestetään tämäkin hetki.

En voi muuta sanoa - täälläkin pyyhkii stunami.

"Nihilistiset ajatukset myös kiertää kehää. Aivan kuin jokin demoni koko ajan sanoisi että elämälläni ei ole mitään arvoa ja olisi parempi kuolla. Mutta minä en usko sitä.

On tämä kova pesti."

Nihilismistä ei saa kiinni se on kuin liukas piru jonka pahuus on juuri tuo että siitä ei saa kiinni - ja juuri tuo sama asia koituu nihilismin tuhoksi.

"Ei tässä elämässä tunnu olevan järkeä. En jaksa enää näitä rutiineja. En jaksa enää kärsiä. En jaksa enää olla maailmassa. Minkä takia im on niin vaikea tehdä? Jos se olisi helppoa, niin ehkä tekisin sen."

Luulen että sinussakin kytee - ehkä tää loppuu joskus?...käy siedettävämmäksi.

Paremmaksi kaikki muuttuu - Hyväksi ei kai milloinkaan!

Kiitos HerKaramazov. Ehkä tässä on jotain korkeampaa ohjausta. Ja vaikkei olisikaan on hienoa kohdata syvällisesti ajattelevia ihmisiä. Jotenkin ahdistaa tämä maailman ja ihmisten pinnallisuus.

Minäitse89: ”Aivan kuin jokin demoni koko ajan sanoisi että elämälläni ei ole mitään arvoa ja olisi parempi kuolla.” Nimenomaan mielessä elävä demoni se on. Joka kerta kun luulet sen otteen hellittävän, se iskee takaisin. Varsinkin silloin kun aivot eivät ole terässä, noita äärimmäisen negatiivisia ajatuksia tulee. Väsyneenä on vaikeampi puolustautua. Koska demoni on pääsi sisällä, se tietää milloin olet heikoimmillasi. Milloin pahikset olisivat taistelleet reilusti? Elämä ei ole reilua, mutta pahikset ovat täysin epäreiluja.

Void, loputon tyhjyys. Päivisin saat mielesi täytettyä muilla ajatuksilla ja rutiinit täyttävät elämää. Mutta kun mielessäsi on vapaata tilaa, se täytyy tuolla tyhjyydellä, im-ajatuksilla. Sehän tässä on pirullista, kun aivot ja mieli tarvitsisi lepoa ja vapaata, sitä ei anneta. Minulla nuo äänet toimivat samalla tavalla, valtaavat vapaana olevan tilan.

Elämälläsi on arvoa. Olen nyt puolivuotta kärsinyt näistä päässäni olevista äänistä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tämä meidän keskustelupiiri on varmasti auttanut minua pysymään kiinni todellisuudessa. Estänyt minua liukumasta syvemmälle aivojeni kuuloaivokuoren poikkeavasta aktivoitumisesta johtuviin ääniharhoihin. Im-ajatuksesi syntyvät aivojesi poikkeavasta toiminnasta. Aivojen toimintaa ei vielä kovin hyvin tunneta, joten pelkkä aivokemian muuttaminen lääkkeillä ei riitä. Ihmisen tietoisuuden synty, mieli ja sielu ovat ehkä ikuinen mysteeri.

HerKaramazov: Niinhän se on, että kukaan ei ole valmis myöntämään tehtyjä virheitä, eikä varsinkaan ottamaan niistä vastuuta. Muistan erään kerran valittaneeni te-toimiston karenssipäätöksestä. Vasta kolmas ylimmälle virkamiestasolle osoitettu valitus tuotti tulosta. Sen ansiosta minulle maksettiin takautuvasti menetetyt työttömyysetuudet, lähes vuosi karenssipäätöksen jälkeen. Huvittavaa oli se, että mitään virhettä ei ikinä myönnetty tapahtuneen, vaikka valitus meni läpi.

Ihmisten hierarkiat ja nokkimisjärjestykset ovat välillä kummallisia. Tosin pätkätyöläisenä ja varsinkin vuokratyöläisenä on aina pahnan pohjimmainen, joten asiasta ei tarvitse välittää.