Se onkin hyvä välillä elää vain minuutti kerrallaan.

En tiedä mitä tuosta kuoleman jälkeisestä elämästä tulisi ajatella... Ainakin meillä on tämä elämä.

Voihan sitä uskoa että kaikki loppuu kuolemaan. Mutta ei siitä tietenkään voi olla varma.

Vaikea sulattaa välillä erilaisia oppeja.

Sitäkin on vaikea sulattaa että Jumala uhrasi itsensä. Siis että Jumala uhrasi itsensä itselleen. Siis jos Jeesus nähdään Jumalana. Ja minkä takia edes tarvittiin uhraus? Ja Jeesus puhui että Jumalan valtakunta tulee pian, mutta eipä ole näkynyt.

Nämä on kyllä monimutkaisia asioita.

Yksi kysymys kaikille: Miten pystytte tulemaan toimeen niiden ihmisten kanssa, joita tapaatte usein, mutta jotka ovat jotenkin teitä vastaan?

Kun minulla on tuo yksi ns. "kaveri", jolla tuntuu olevan jotain aina minua vastaan. Tai ehkä minulla on muutamakin sellainen "kaveri".  Minulla on aina ollut vaikeuksia sellaisten ihmisten kanssa. Tiedän että heitä tulee vielä paljon vastaan. Mutta he aiheuttavat vain lisä kärsimystä. En tiedä miksi minun mieleni rakenne on sellainen, että se haluaisi vältellä tiettyjen ihmisten kohtaamista tai tiettyjä sosiaalisia tilanteita.

Se on valtava taakka, kun sieluun koskee sen takia että jotkut ihmiset ovat niin vihamielisiä. Se on minun taakkani tässä elämässä. Kärsiä niin monista asioista. Taakka on kuitenkin kannettava, en nää muuta vaihtoehtoa.

Minäitse89: Masentuneena mielellään katsoo synkkiä ohjelmia ja kuuntelee synkkää musiikkia. Itseäni kiinnostaa mistä ihmiskunnan ongelmat ovat lähtöisin, ja mikä on aiheuttanut historian suuret erehdykset. Masentuneena rankimmat aiheet kannattaa ehkä jättää vähän vähemmälle. Fiktiivinen synkkyys on turvallisempaa, se tuntuu jotenkin oudolla tavalla lohduttavalta.

Aikuisen ihmisen täytyy huolehtia itsestään, mutta meillä on turhan individualistinen kulttuuri, yritämme liikaa pärjätä itse. Toki henkinen parantuminen lähtee aina itsestä. Toista ihmistä ei voi parantaa, varsinkaan jos ihminen ei itse sitä halua. Tämä pätee erityisesti addiktioihin. Luulen että masennukseenkin voi addiktoitua. Yritä löytää pois sieltä umpikujasta.

Hankalia ihmisiä tulee välteltyä. Silloin kun se ei ole mahdollista, yritän käyttäytyä mahdollisimman välinpitämättömästi. Varsinkin riidanhaastajien kanssa on tärkeää ettei provosoidu (eikä provosoi). Joillain ihmisillä ei näytä olevaan mitään filtteriä puheessa. Fiksu ihminen osaa pitää mölyt mahassa.

HerKaramazov: Jos on vain yksi Jumala, niin sama kai se on mitä kautta hänet löytää.

Uskonnollisissa kertomuksissa tuntuu olevan sama idea kuin klassisessa lastenkasvatusmetodissa: Uhkailu, lahjonta ja kiristys. Uhkaillaan Helvetillä ja Tuomiopäivällä, lahjotaan paikalla Taivaassa, ja kiristetään sillä että pitäisi uskoa oikealla tavalla. En usko että Jumala tarkoitti ihan tätä, mutta koska pyhät tekstit ovat ihmisten kirjoittamia, asiat on esitetty niin että tyhmempikin ihminen tajuaa.

Moni vanha uskonto on ollut väkivaltainen. Ehkä on ollut välttämätöntä pelotella ihmisiä, jotta heidät on saatu pidettyä kurissa. Areenasta löytyy mielenkiintoinen dokumentti: Väkivallan anatomia. Väkivallan määrä näyttää vähentyneen maailmassa ajan saatossa.

Moi89

Riippuu kaverista "miten" hän on vastaan? Jos hän rikkoo ns. kirjoittamattomia sääntöjä ja on sinun sisintäsi vastaan pyrkisin välttelemään häntän...en kuitenkaan kuin ruttoa...vaan rajaamaan.

Joskus suora kysymys "mitä sulla on mua vastaan?" Selvittää...

Mä joudun vältteleen useitakin ns. kavereita he rikkovat minua. En ole osannut elämäni aikana oikein suojata itseäni tietyiltä ihmisiltä. Elämä on kuitenkin "vaatinut" rajaamaan/suojaamaan muuten "he kävelevät verbaalisesti ylitseni"

Jouduin rajaamaan vanhempianikin - joka kuulostaa kauheelta ja sitä se olikin, mutta oli pakko.

Uskonnoissa on yleensä uhri "päähenkilö" jonka ympärille traditio kehittyy.
Jeesus tuli poistamaan kärsimystä maailmasta, hän oli poikkeuksellinen ihminen/Jumala. Siinä kohtaa kun traditiosta tulee valtiollinen instituutio alkaa perus ajatus hämärtymään.

Jos uskaltaisin/uskoisin niin kuin Jeesus olisin varmaan Taivaan valtakunnassa. Meistä ei vain ole Jeesukseksi "ei sitoon hänen kengän nyörejään"...ehkä ymmärrykseni on vajavainen Jeesuksesta tai saati Jumalasta.

Juutalaiset odottavat edelleen Messiasta, Hinduille Jeesus oli yksi Jumalan ilmentymistä. Buddhalaisislle Jeesus oli kuten Buddha hän tuli neuvomaan ihmisiä miten päästä kärsimyksestä.

Mua haraa vastaan Kristinuskossa se että ei puhuta minkälaista kärsimystä elämä on ja mitä sille voi tehdä nyt. Rukoilla...rukoilenko väärin kun kärsimykselle ei tapahdu mitään? Vai onko perspektiivini väärä? Ehkä rukouksella poistuu kärsimystä, mutta en näe sitä?
Hengittäminen on paljon konkreettisempi apu tunne mylläkkään kuin rukous...tai voihan sitä hengittelyäkin kutsua rukoukseksi?

Onneksi en näe sitä "kaveria" usein. Yritänkin välillä vain unohtaa hänet.

Minua auttaa todella paljon nuo synkät ohjelmat. Ne vie kipunikin välillä pois. Löydän niistä lohdun. Kukin kai tyylillään.

Minä olen yrittänyt viime aikoina vain järjestää ohjelmaa ja ollut kodista poissa aika paljon. En liikaa kuitenkaan. Se on ehkä jopa toiminut. Olen saanut välillä ajatukset omasta olosta muualle. Tekee vain arkisia asioita, niin se auttaa. Ihan perus kaupassa käynnit ja kävelylenkit ovat hyvää terapiaa toisinaan.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Moi!
Vieko synkät ohjelmat kivut pois sen aikaa kun katsoo synkkiä ohjelmia - palaako ne taas kun ohjelma loppuu? Mietin?
Perus jutuista tää elämä kai koostuu...media antaa väärän kuvan että elämän täytyisi olla jotain exremeä, mun mielestä.

Harmaatirppa:Jos on vain yksi Jumala, niin sama kai se on mitä kautta hänet löytää.

Tuossa on se ydin jos tuohon pystyisi maailman ihmiset ei olisi sotia.

Mutta kun "me" väitetään että tämä minun tieni on ainoa oikea jos et usko siihen "minun" uskoni murenee...siksi "minun" on pistettävä "sinut" uskomaan hyvällä tai pahalla. Pelottelemalla, uhkailemalla, anelemalla, palkitsemalla, jne. koska oma uskon rakennelmani alkaa "horjua" jos onkin muitakin teitä.

Usko ja epäusko ovat saman kolikon vastakkaiset puolet, vasen ja oikea, valo ja pimeys...toista ei ole ilman toista.

Kivut pysyvät yleensä poissa ohjelman ajan.

Olen tässä miettinyt että mitä sitten vaikka on kipuja minulla. Useilla ihmisillä on ja silti he elävät normaalia elämää. Kaikilla meillä on omat vaivat. Ihmisen fysiologia on sellainen että jossain vaiheessa elämää jokin vaiva väistämättä tulee. Yritän välillä vain nauttia tuskastakin. Paradoksaalisesti. Tai nauttia siitä että ylipäätänsä on elävien kirjoissa. Tai nauttia syömisestä, kahvista, suihkussa käynnistä, kirjoittamisesta, lukemisesta... Kivun ja tuskan keskellä voi silti näitä kaikkia tehdä. Tässä vain koetellaan minun luonteen lujuutta. Sitä luulen että tämä kaikki on. Jos Jumala haluaakin vain testata sietokykyni?

Elämä on vain oppimista varten. Olen samaa mieltä että media painottaa usein sitä kuinka pitäisi tehdä jotain suuria tekoja ja elää kuin viimeistä päivää. Miksi? Miksei voi vain nöyrtyä ja tiskata, imuroida, käydä kaupassa? Eikö se juuri ole oikeaa elämää? Näitähän asioita me joka päivä teemme. Elämässä vain tarvii olla joitain asioita mitä hoitaa ja juuri niissä katsotaan ihmisen kestävyys. Olisi helppoa vain juoda ja polttaa tupakkaa päivät pitkät. Olisi helppoa vajota siihen kuiluun. Mutta haluammeko elämän olevan helppoa? Tätä minä mietin. Jos pohjimmiltaan elämässä täytyy olla haasteita, kipuja, kärsimystä. Jos elämää täytyy vain elää eteenpäin? Koko ajan vain. Aivan kuin juna joka kulkee koko ajan yhteensuuntaan raiteellaan.

Noista uskon asioista. Uskon elämän kovuuteen. Siinä todellinen uskontoni.

Jordan Peterson oli ehkä siinä oikeassa, että synkimmistä paikoista löytyy valo. Tarkoittaen, että ihmiselle voi olla hyväksi lukea sodista ja holokaustista. Ehkä juuri siinä opimme jotain ihmisyydestä. Että ihminen on olio joka pystyy pahoihin tekoihin, mutta toisaalta olio joka voi välittää toisesta ja voi pelastaa toisen. Ydin siinä että kaikki lähtee yksilön valinnoista. Suuriakin asioita voi tapahtua, jos yksilö toimii oikein. Esim. Jeesus, Buddha, Gandhi. Yksilö pystyy muuttamaan maailmaa, kunhan vain valitsee oikean polun. Mutta toisaalta, ei ihmisen tarvitse olla voimakkain ja mahtavin. Kyllähän Jeesuskin ristiinnaulittiin, vaikka hän oli mahtava. Tavallinenkin elämä on kuitenkin elämä.

Oman kokemukseni mukaan synkkyyden terapeuttinen vaikutus perustuu siihen, että vielä rankempaa tavaraa katsoessa tai kuunnellessa omat ongelmat tuntuvat pieniltä. Kauheimmat kauhuskenaariot ilmastonmuutoksesta ja fiktiiviset dystopiakuvaukset ovat omia suosikkejani. Toki olisi hienoa jos voisi helpottaa oloaan jollain kevyellä ja mukavalla, mutta puutarhanhoito ja harlekiiniromaanit eivät ole mun juttu.

Sama juttu kipujen kanssa. Nyt kun pakkasjaksolla on taas kädet verillä ja atooppinen ihottuma kaulalla kutisee, melkein unohtaa kroonisen selkäkivun. Pitäisi varmaan harrastaa fyysistä itseruoskintaa, jotta pääsisi noista pienemmistä kivuista eroon. En kuitenkaan ajatellut kokeilla.

Historiaa on hyvä tuntea, muuten päädymme toistamaan aiemmin tehdyt virheet. Tärkeää on myös huomata, milloin historiaa vääristellään puoltamaan jotain poliittista tai ideologista päämäärää. Tietämättömiä ihmisiä on helppo ohjailla.

Ihminen varmaan haluaisi päästä elämässä mahdollisimman helpolla, mutta todellisuus muuttaa ajatuksen muotoon: Jospa pääsisi edes vähän helpommalla. En tiedä miten saisin tuota ”Always look on the bright side of life” asennetta elämääni. Joskus tunnen olevani vain vanha ja väsynyt. Raskasmielisyys on osa minua.

Moi

Ohjelmat pitää tietoisuuden poissa kivuista ja ahdistuksesta hetken. Tai sitten kun näkee kurjuutta oma kurjuus tuntuu helpommalta...edellinen on kai vertaamista.

Uskonnoissa tarjotaan pysyvämpää helpotusta...jos pystyy ottamaan vastaan jonkun niistä. Minulla on vaikeuksia uskonnollisten traditioiden kanssa, siis uskoa koko "paketti".

Jumala vielä menee tajuntaan, mutta että joku traditio olisi toista parempi/oikeampi ei uppoa ja tuo hiertämistä.

Pakkasjakso näkyy tosiaan iholla...minullakin on atooppinen iho.

Ulkoilutin koirat...nyt saa kerätä hivenen voimia lumitöitä varten.

Synkkyydessä on välillä helpottava olla. En usko että se vie huonompaan suuntaan oloa.

Oikeastaan mun koko elämä on todella synkkää, koska minulla on noita kipuja ja masennusta. En tiedä uusiiko lääkäri enää Temestan reseptiä. Toivottavasti.

Tänä aamuna ollut hirveät im-ajatukset. Minä kysyn koko ajan itseltäni että minkä takia taistelen eteenpäin jatkuvasti? Kurotan kohti elämää, vaikka tuntuu siltä ettei tästä oikein tahdo tulla mitään.

Minulla on ollut usein se ongelma, että haluaisin elämän olevan vain nautiskelua, mutta se on mahdotonta.

En tiedä enää mikä polku olisi hyvä? Katselen nytkin ikkunasta ulos ja maailma näyttää kauniilta. Lunta ja auringon paistetta. Minkä takia ajatukseni elämää kohtaan ovat niin pessimistisiä? Tai nihilistisiä? Teillä varmasti tätä samaa. Että ihmettelette omaa synkkää puoltanne? Onko se kuitenkin jokaisessa ihmisessä?

Olen joutunut syömään kipulääkkeitä.

Olen ajatellut sitä että valitsisi että 40-vuotiaana alkaisi ryyppäämään. Tai että valitsisi jonkin päivän vain, koska syöksyisi sinne kuiluun.

Luin tuossa Hermann Hessen Arosutta ja siinä päähenkilö ajattelee että hän ei kestä vain sellaisia päiviä missä ei ole kipua tai vaikeuksia. Mietin sitä. Että minäkin valitan että elämä on liian haastavaa ja sitten kun ei ole haasteita yhtään niin en sitäkään oikein siedä.

Minussa on tuo tietty ahdistuneisuus koko ajan. Sellainen sisäinen levottomuus. Juuri se sellainen tärinä mistä HerKaramazov puhuit. Jokin sellainen että pitäisi olla koko ajan jossain muualla kuin missä on.

Että aloitan lukemaan kirjaa ja sitten haluankin katsoa tv:tä. Ja sitten haluankin mennä kauppaan. Tällaista palloilua.

Sitten mietin aamulla että pitäisikö ottaa Burana. Ja kivut tulevat aamuisin ja sitten otan sen Buranan kuitenkin vaikkei niitä oikein joka päivä kannattaisi ottaa.

Ja sisäinen levottomuus jatkuu koko päivän. En tiedä missä minun pitäisi olla? Kun aina siellä missä olen, niin ei ole hyvä. Aivan niin kuin Arosudessa päähenkilö pakenee koko ajan niitä pahoja ajatuksia.

Tuntuu välillä että sitä pitäisi olla joku sellainen työ kahdeksasta neljään, jossa vain tehtäisiin joitakin samoja asioita päivästä toiseen. Aivan niin kuin jokin liukuhihnatyö. Ja ei tarvitisisi joka päivä miettiä että mitäs teen taas tänään.

Minun olisi jo parikymppisenä täytynyt yrittää päästä töihin. Ja panostaa enemmän opiskeluun. Hyvähän se tietenkin nyt on olla jälkiviisas. Mutta mitä minä sille voin kun sairastuin? Tämä harmillinen sairaus tuli ja se on tuonut murhetta elämään. Olen välillä vain sitten kovettanut itseni ja tehnyt välttämättömät asiat sairaudesta huolimatta.

Minulla tulee hirveän usein juuri se pakene tai kuole ajatus. Aivan kuin minun aivoni olisivat jotenkin yliviritetty. Että ne on koko ajan aivan siinä kuilun partaalla.

Jotenkin tuntuu siltä että maailman kauneus hämää. Että jos maailma onkin kuin jokin työleiri.

Jumalasta en tiedä. Välillä unohdan nuo Jumala asiat. Välillä Jumalan voi jättää syrjään. Koska me emme tiedä hänestä oikein mitään. Mutta ainakin meillä on tämä maailma ja elämä.

Tuo ajatus: vanha ja väsynyt on tuttu. Kun saisi 18-vuotiaan kehon, niin varmasti virtaa riittäisi minullakin enemmän.

Olen miettinyt että miksi juuri minä synnyin maailmaan? Ja miksi juuri Suomeen? Näitä kun miettii niin saa pään pyörälle. Missä minä olin ennen syntymää?

En yhtään ihmettele minkä takia ihmiset uskovat Jumalaan. Sillä tämä maailma on niin outo paikka, että eipä sitä paljon muutakaan voi...

Moi.

Luin Arosuden joskus 20-vuotta takaperin. Muistan että päähenkilöön oli helppo samaistua.

Muistan että tipahdin kärryiltä jossain vaiheessa...en käsityänyt mistä kirjassa oli kysymys...odotan että pääset siihen kohtaan.

Tsunami, tuo sinun ajatustsunami... Jos kaiken sen negatiivisen energian joka on varastoitunut mieleen ja kehoon voisi jotenkin vapauttaa. Muuttaa sen luomisvoimaksi, epämääräisen möhkälemäisen ahdistuksen ja levottomuuden sijaan.

Ongelma on etten ole kovin hyvä kirjoittamaan, piirtämään, maalaamaan tai rakentamaan. Pitäisi voittaa tyhjän paperin kammo, antaa tulla vaan. Sisällä oleva energia pitäisi purkaa, sitten voisi ehkä saada sisäisen rauhan.

En usko että rutiininomainen työ auttaisi. Auttaa se tietysti ajan tappamisessa, mutta ahdistus luultavasti jäisi. Työn pitäisi olla mielekästä, mutta minkä tahansa työn löytäminen on kiven alla. Mielekäs harrastus tai vapaaehtoistyö saattaisi toimia. Valitettavasti työttömän omaa aktiivisuutta ei katsota hyvällä. Ja jotenkin ne laskut ja eläminen pitäisi maksaa.

Minulla on myös ollut ajatus siitä, että 40 olisi se hetki kun sanoisin: Kiitti, mulle riitti! Lakkaisin yrittämästä ja antaisin asioiden vain olla. Elämässä näyttää olevan ihan sama yrittääkö vai eikö yritä.

Enää en ole asiasta varma. Tuntuu kuin jokin näkymätön voima tökkisi eteenpäin. En osaa selittää asiaa, se on sellainen omituinen tunne. Luulen että totean loppuvuodesta kun 40 tulee täyteen: Selvä, jatketaan 50 kohti.

HerKaramazov: ”Minulla on vaikeuksia uskonnollisten traditioiden kanssa, siis uskoa koko "paketti".” Traditioiden yhtenä tarkoituksena on liittää uskonyhteisö tiiviimmin yhteen. Valitettavasti se vahvistaa sitä ongelmallista me ja muut -ajatusta. Tosin joissain uskonnollisissa yhteisöissä on myös maallikko-, kannatus- ja liitännäisjäseniä, joilta ei edellytetä samanlaista uskonnollista sitoutumista (esim. katolilainen Opus Dei).

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Pieni korjaus

Minkä takia me joudumme kärsimään tuosta ahdistuksesta? Miksei maailma ole parempi paikka? Luulen että se juuri sitä ahdistusta lisää, kun maailma on tällainen ja elämä on tällaista. Kun ihminen ei ole lintu eikä kala, vaan ihminen. LIntu kuuluu parveen, niin kuin kalakin. Mutta mihin ihminen kuuluu? Kuuluuko ihminenkin ihmisparveen? Silti haluan olla yksin. Tämä on se kaikkein suurin ongelma. Jos ihminen kuuluu parveen, niin minkä takia niin suuri osa meistä haluaa viettää elämäänsä yksin?

Kierkegaard puhui juuri siitä että ihminen ei tunne oikein missään oloaan tyytyväiseksi. Siitä tulee juuri se angst eli ahdistus. Eksistentiaalinen ahdistus, kun ihminen ei tiedä paikkaansa maailmassa. Ja luulen että se on erittäin yleistä.

Sen takia meillä on varmaan Tjäreborg sun muut, että ihminen voisi vain paeta kaikkea aurinkorannalle. Ei tietenkään tällaiseen Korona-aikaan. Mutta muuten. Paeta elämän kurjuutta. Sitähän tämä elämä varmaankin on. Ja kurjuutta on niin paljon, että ihminen muuttuu synkäksi. Ja senkin takia katselen synkkiä ohjelmia. Maailma ei vastaa vaikka siltä kysyy. Siis se oletettu maailmansielu. Ihmisen on pakko raivata tiensä tässä ryteikössä. Mitään muuta ei voi tehdä. Ihmisen on taisteltava taistelunsa. Ja elämä ei anna mitään anteeksi. Pienikin virhe ja se on menoa. Tämän takia varmaankin on uskontoja että ihminen pystyisi niiden oppien avulla välttämään virheet.

Meillä on tämä tietoisuus ja se juuri aiheuttaa tuskaa. Ihminen on niin kehittynyt olio, että hän tietää jo vähän liikaakin maailmasta. Ihmisen ainut tehtävä: elää vailla tietoa elämän tarkoituksesta. Se on juuri se kovin asia, kun emme voi tietää miksi olemme täällä. Tämänkin takia sitten varmaan on uskontoja.

Tuosta 40-vuotiaaksi asti sinnittelystä: Minä voin vain toivoa, että asiat olisivat silloin paremmin. Etten joutuisi tekemään mitään synkkää ratkaisua. Mutta jokin ratkaisu tässä pitäisi tehdä. Kulutan vain päiviä. Pelkkää ajan tappamisen yritystä. Rankkaa on.

Arosusi erikoinen kirja kyllä. Olen sen ennenkin lukenut. Se loppu on fantasiaa. Hesse päästänyt luovuuden valloilleen. Palaan siihen kun olen kirjan lopussa taas.

Minäitse89 arvaa mitä? Yksi työpäivä töissä ajattelin tauolla vessassa kun pumppu löi tiuhaa tahtia johtuen työkiireistä ja sosiaalisista tilanteista tai tilanteiden pelostani, että on sitä ihmiset ennenkin työllään itseään tappaneet. Omasta armottomuudestaan etteivät kuuntele kehoaan tai kun raha on niin tiukassa että on tehtävä kaikki tunnit mitä annetaan tai sitten toisen käskystä (esim orjat). Se oli kyllä mielenkiintoinen ajatus, joka pälkähti päähäni. Se rauhoitti hengitystäni, mutta jo hetken päästä olin unohtanut sen ajatuksen ja olin jatkamassa yhtä kyytiä. Erityisesti silloin saan inhoamaan itseäni tai jos en suorastaan inhoa niin harmistun itseeni, kun ei oikeasti ole kiire, eikä ole mahdollisesti sosiaalisia tilanteitakaan ja silti sykkeeni nousee että jos saattaa tulla sosiaalinen tilanne tai muuten. Tai nyt vain tilanne josta en tunne selviytyväni. Tai jotain..! Mutta joista selviydyn, mutta on se korkea syke jos en selviydy. Näytän ulos päin näennäisen rauhaliselta mutta sykkeeni ei sitä kyllä ole. Tai viipotan menemään, vaikka jalat muussina jo mutta kädet käy ja ripeä olen. Nyt olen lomalla ja lataan akkuja. Olen tehnyt kaikkia asioita joita en yleensä tee kuten siivouskomeron siivous. Löysin kauan kadoksissa olleita tavaroita, joiden luulin koirien repineen mutta ne olivatkin ehjinä siel kassissa. Viivähdin myös muistoissa. Se oli miellyttävä tilanne, haikeaa mutta kuitenkin enmmän mielihyvää aiheuttava tunne. Sitä miettii että mitä minulla joskus oli ja mitä minulla on nyt. Tilanne ei ole oikeastaan yhtään erilainen. Silti menneisyydestä hakee jotenkin lohtua. Ja olenhan minä muuttunut, olen ainakin 30 vuotta vanhempi ja kokenut paljon enemmän kuin silloin.

Luonto on kaunis nyt. On miellyttävää katsoa ikkunasta ulos. Kuuntelin tänään joululaulua: mökit nukkuu lumiset. Oli komeita lauluääniä, youtubesta etsin, kirkossa lauloi. Minusta se mökit nukkuu lumiset, nukkuu hankitanteret, tuikkiin taivaan tähtivyö, pyhä nyt on jouluyö..sopii paremmin nyt kun on oikeasti hankia. Oli joulunakin muutamia senttejä ja se oli mukava se. Joulupäivänä muistan itseasiassa kahlanneeni koirineni joulurauhassa hangissa. Se oli mukavaa se. Tuosta tuli mieleeni laulu Suvisunnuntai. Ensimmäinen säk. On kesän kirkas huomen ja suvisunnuntai, ei liiku lehti tuomen on lintunenkin vait jne. Toinen säk. Kuin pyhäin juhlasaatto, käy soinnut yli maan, tää on kuin päivän aatto sen suuren autuaan jne.

Tuossa viitattiin jouluaattoon. Ja se helpotti mieltäni. Katsokaas minä rakastin sitä joulupäivän rauhaa: ei liikkunut ketään missään, jopa suuretkin kaupat kiinni (osa, ei kaikki, mutta kuitenkin), sain mennä aamu yhdeksältä yksin koirineni, lunta oli tullut, yksi lenkkeilijä kaukana, rauha vallitsi ympärillä. Ja mietin siis että miksi pitää odottaa koko vuosi että saisi yhden päivän rauhallisuutta. Ja silloinkin olin apea että tapsanpäivänä ei rauhallisuudesta ollut enää tietoakaan, liikenne kohisi jo. Ja ihmisillä kauhea kiire taas jonnekin.

Suvisunnuntai on sanana jo ihastuttava. Ja tuon laulun myötä tajusin ja se toi helpotusta tilanteeseeni, että rauhallisuutta kyllä löytyy. Ainakin sunnuntaiaamuisin. Ainakin kymmeneen asti kun kaupat ovat kiinni ja harvat liikkuvat sitä ennen ulkona. Voi lauantaiaamuinakin löytää sitä rauhaa. Lähtee ulos sen verran aikaisin ennenkuin kukaan muu. Niin todennäköisesti ihmiset nukkuvat. Lastenohjelmat kestävät 10 asti niin sitä ennen harvoin kukaan nokkaansa ulos pistää. 🙂

Harmaatirppa sinulla on kaikkein tärkein työ elämässäsi, lapsen kasvattaminen.  Olen samaa mieltä kanssasi, että tyhjän paperin pelko pitäisi voittaa. Ja piirtää. Olen minä piirtänytkin hoitolapsen kanssa. Piirsin silloin mallista, en viitsinyt luottaa mielikuvitukseeni. Pitäisi ostaan vaan vielä värikynät ja ehkä lyijykyniä. Talostani löytyi yksi ainut mummin 50 vuotta vanha lyijykynä ja sillä me piirsimme vuorotellen. Että huomaa et en ole oikein valmistautunut piirustamaan! Tai luoviin tekemisiin!

Ajattelin itse ihan samoin, että 40 vuotiaana olen varmaan jo eläkkeellä tai työkyvytön. Mielenkiintoinen ikäraja.

Olen onnistunut kirjoittamaa muutamia oivaltavia tekstejä päiväkirjaan. Ja pari oivaltavaa myös tukinetin tukihenkilölleni.

"Minä olen aina lapsuudesta asti tottunut kulkemaan omia polkuja erillään sisarista ja leikkikumppaneista." Nyt kun tässä kirjallisuuttakin siteerataan niin siteeraan minäkin itselleni osuvaa. Minä tykkään että ympärilläni on elämää, siksi olen eläimiä ottanut kun puolisoa ja lapsia ei ole. Mutta tykkään olla itsekseni silti. En tykkää että joku kihnuttaa kyljessä koko ajan. Mutta sitten taas tuntuu pahalta kun käskee pois.

Minulla on tänään karkkipäivä. Oho, tässähän se aika hujahtiki kirjottaessa.

Moi!

Jossain vaiheessa kesää tunsin olevani sisältä tyhjä nykyään en ole...yritän sanoittaa miltä tunnen sisäisesti.

Ahdistuksesta tai sisäinen tsunami

Se tunne joka on panhin jos kuvaan sitä sanoin...niin se on kauhu. Ei mikään pelko vaan sisäinen kauhu...se on niin primitiivinen tunne että sen on joutunut kokemaan ennen kuin on oppimut puheella ilmaisemaan itseään, luulen?
Jotain saman tapaista kun ihminen syntyisi seuraavana aamuna vauvana...siis sä käsittäisit että olen "vanha sielu" uudessa kehossa jota et osaa hallita...ainoo mitä osaa tehdä on itkeä äänellä heijata kehoa jotenkin.
Kädet ei osaa tarttua, jne. On vain refleksejä "osaa imeä" kun tissi työnnetään suuhun, mutta ei pysty kommunikoimaan kertomaan "mä oon tässä..."älkää ängetkö lähelle", "vaitakaa vaippa...ettekö haista mitään?"
Niin se kauhu sisälläni on jotain tuollaista "eikö kukaan tajua mä kuolen tähän kauhun tunteeseen"
Tosiasiassa tunteeseen ei kuole, mutta tää tuntemani tunne on niin karmea ettei haluis kokea sitä hetkeäkään.
Ja, Psykologisesti mitä enemmän työnnät kauhun tunnetta pois sitä enemmän se vahvistuu.
Tajuat että olet vankina tässä kehossa ja se kauhun tunne ei häviä minnekkään..voit juoda pääntäyteen (hetken helpotus) mutta se tunne palaa...aivan varmasti.
Jos uskois shamaaneja niin ne sanois että toi kauhun tunne on sun elämän dilemma - jos et selvitä sitä tässä elämässä niin...sitten seuraavassa, ja sä kohtaat sen jo siinä vauva avuttomuudessa uudestaan seuraavassa elämässä.
MONESKOHAN ELÄMÄ TÄÄ ON JO KUN KOHTAAN TON TUNTEET?

Edellinen on eksistenttiaalinen hypoteesi, jonka voi sivuuttaa kaikki on sattumaa...sisäinen kauhu on opittu kokemus.
Zenbuddhalaiset sanois että ota se kauhuntunne syliisi pidä siitä hyvää huolta...kun se "maatuu ja kompostoituu" sisälläsi siitä kasvaa lootuskukka (jotain kaunista)
Kristitty sanoo että Jeesus kuoli sun syntiesi takia...ei syytä murheeseen...anna kauhuntunne Jumalan kannettavaksi.
Joku radikalisoitunut uskonnon harjoittaja varmaan räjäyttäisi itsensä ja pari viatonta siinä samalla...kuvitellen pääsevänsä eroon tuota kauhun tunnetta.

Tuo sisäisen kauhun tunne on niin pahan tuntuinen jotta ajattelen im. vapauttavan siitä.