Moi.

89 lle. Itse syytökset on raskaita "olisiko elämä pitänyt elää toisin niin tilanne ei olisi tämä. Toisaalta en voinut vaikuttaa kuka on isäni tai äitini. Ja ne ovat olleet vahinkoja kun olen telonut selkääni ja Kalven sairaus selkään on perinnöllinen.

Jumalaan kai voi uskoa sen verran kuin pystyy - ei siihen voi pakottaa.

Pitäisi kai hyväksyä se että elämässä selviydytään ja tyylipisteitä ei jaeta. Siis täällä sairastetaan, kipuillaan, ahdistutaan, syödään lääkkeitä, käydään lääkärissä, soitetaan palvelevaan puhelimeen, käydään terapiassa, jne.

Vertaaminen muihin synnyttää paljon ongelmia.

Harmaatirppa: minulla ei ole mitään paikka minne mennä puhaltamaan. Olen tutkinut airbnb-paikkojakin. Ahdistaa kun ei ole vaihtoehtoja juuri nyt!

Käyttäjälle: (toivotaan ettei addikti 🤭) otan selvää TRE-terapiasta...minkälaisia mahdollisuuksia tampereen suunnalla. Jos käy yksityisellä ja sieltä määrätään lääkkeitä niin kunnallinen näkee sen omakakannasta ja silloin sanotaan "hae lääkkeesi yksityiseltä seltorilta, sitten" näin mulle joskus sanottiin jo ennen omakantaa, kun en tiennyt että kunnallinen sektori ottaa nokkiin jos käy yksityisellä?

Kovat pakkaset on aika kammottavaa täällä sivummalla kun saa pelätä pettääkö joku järjestelmä: sähkö, vesi, öljylämmitys?

Minulla on hirvittävä olo, joka varmaan johtuu tuosta minun injektio lääkityksestä. Syöminen vaikeaa ja koko ajan väsynyt.

Kauankohan tätä kurjuutta täytyy kestää? Elämä menossa kurjaan suuntaan. En tiedä mitä tästä elämästä enää tulee...

Tuo injektio lääkitys ei toimi hyvin. Tai se tasaa mielialan mutta siitä tulee hirveästi sivuvaikutuksia. En tiedä miten pärjään tämän lääkkeen kanssa. Aivan kuin siitä olisi vain haittaa...

Minua ihmetyttää että miksi ihmiset pelkäävät kuolemaa? Kai se on jokin eläimellinen vaisto jonka on synnyttänyt evoluutio. Selviytymisvaisto. Toivon välillä ettei minulla olisi tuota selviytymisvaistoa, mutta kyllä se minulla on. Dostojevskin mukaan kuolemassa pelottaa: kipu ja toinen maailma.

Kai sitä pitää vain rukoilla, että Jumala armahtaisi.

Moi

Kuuntelin tuossa haastattelua jossa lapsi kysyi buddhalaiselta munkilta "miksi elämässä on kärsimystä?"

Vastaus meni jotenkin näin: " koska on olemassa iloakin, kärsimys ja ilo ovat kuin vasen ja oikea ne on olemassa koska toinenkin on. Kärsimystä ei tarvitse synnyttää lisää maailmaan sitä on jo ihan riittävästi. Kärsimys on kuin multaa tai mutaa siitä kasvaa kukkia, perunoita, puita, jne. Multaa ei tule heittää pois siitä tulee pitää huolta, jotta siitä saa kasvamaan jotain."

Mietin miten pidän hyvää huolta peloistani, kivuistani, ahdistuksestani?  ilmeisesti hengittelemällä pitämällä "niitä" sylissä...ne ovat tavallaan meidän psyykkisiä lapsia. Mitä enemmän lapset itkee sitä hankalampaa meidän on olla. Psyykkisiä lapsia ei voi heittää ikkunasta pois...niitä sattuu ja ne itkee vielä kovemmin.

Joskus toivon että kuuluisin ja olisin kuulunut munkki luostariin...ei ole väliä olisiko se ristillinen, ortodoksi, buddha, hindulainen, jne. Kunhan olisi muiden samankaltaisten tuki ympärillä...

Hei MI89, meneekö sulla B12(tms.) -vitamiini injektiona?

HerKaramazov kirjoitti:
Joskus toivon että kuuluisin ja olisin kuulunut munkki luostariin...ei ole väliä olisiko se ristillinen, ortodoksi, buddha, hindulainen, jne. Kunhan olisi muiden samankaltaisten tuki ympärillä...

Luostarissa vakituisesti asumisesta en tiedä, mutta retriittivierailuille niihin kyllä pääsee. Enonkoskella Etelä-Savossa on evankelis-luterilainen luostariyhteisö ja Valamon ortodoksinen munkkiluostari Heinävedelle ottaa vierailijoita ainakin joulun ja pääsiäisen ajaksi. 🙂

Tuolla Valamossa ainakin on jotain talkootoimintaakin. Ottavat kesäisin viikoksi tai kahdeksi talkooperiaatteella tutustumaan. Ja toimimaan.

Mitenhän sen nunnan mahtoi käydä, joka joku vuosi sitten katosi sinne lähialueelle? Onko joku nähnyt uutisen, että oisi löytynyt?

Minäitse89: Olen pari kertaa saanut sairaskohtauksen, joka on aktivoinut kuolemanpelon. Molemmilla kerroilla ensimmäinen ja päällimmäinen ajatus on ollut, etten halua kuolla jättämättä ensin hyvästejä tytölleni. Toisena ajatuksena, etten halua kuolla yksin.

Kuolemanpelon iskiessä en todellakaan miettinyt, mitä minulle tapahtuu kuoleman jälkeen. Sillä hetkellä oli tärkeää yrittää pysyä hengissä. Aivot huusivat: Taistele! Kivut ovat olleet hirveät, mutta kipu ei pelota, sillä niin kauan kuin on kipua, olen elossa. Ainakin toisella kerralla muistan myös rukoilleeni.

Masennus yrittää viedä taistelunhalun. Aivot väittävät että taisteleminen on turhaa, et voi voittaa. Elämällä ei ole mitään tarkoitusta, olen turha, arvoton, mitätön, luuseri, ja plaa plaa plaa. Välillä ärsyttää kun aivot jäävät jankkaamaan.

HerKaramazov: ”Mietin miten pidän hyvää huolta peloistani, kivuistani, ahdistuksestani?” Hmmm… Ensin pitää kai hyväksyä että ne ovat osa minua. En olisi minä ilman pelkojani, kipujani, ahdistusta, masennusta, ääniä päässäni. Miten sitten hyväksyisin itseni? Tuo ulkopuolisuuden tunne vaikeuttaa itsensä hyväksymistä. Ymmärrän ajatuksesi elämästä luostarissa, siellä et tuntisi itseäsi hylkiöksi.

Et sinä ole hylkiö, ei kukaan meistä ole. Ulkopuolisia ehkä, mutta meillä on täällä netin kulmalla oma kantapaikka. Eihän tämä fyysistä läsnäolon tarvetta poista, mutta täällä voi ihan rauhassa avautua. Kirjoittaminen helpottaa oloa siinä missä puhuminenkin.

Todennäköisesti emme olisi koskaan kohdanneet netin ulkopuolella. Olen kiitollinen siitä, että täällä voimme jakaa ajatuksiamme. Yritän opetella tuntemaan kiitollisuutta elämästä.

Itsekin olen miettinyt tuota luostari juttua. Että miltä se tuntuisi elää askeettisesti. Ja vain rukoilla. Menettäisikö siinä paljon? Tuskin elämä silloinkaan mitään ruusuilla tanssimista olisi.

Tällä hetkellä ainoa mitä yritän tehdä niin yritän elää jotenkin edes normaalia elämää. Yritän olla toivomatta liikoja. Menee vain päivä kerrallaan, vähän niin kuin Jeesuskin opetti.

Ei mene vitamiinia vaan sellaista mieliala lääkettä.

Lyhyesti nyt vaan, tuo luostarissa talkoolaisena olo on osallistumista konkreettisiin tekemisiin. Ja mietiskely tai hartaaseen toimintaan osallistuminen  osa siellä olemista. Ora et labora mentaliteetilla yhteyteen sulautumista.

Harmaatirppa: Se on kai sitten minulla tuo masennus joka pistää miettimään näitä kuolemaa koskevia asioita. Olen katsonut nyt Netflixistä erittäin synkkiä ohjelmia. Sodista ja muista sellaisista asioista. Olen joutunut siihen imuun, että ajattelen kuolevaisuutta päivittäin.

Se on niin kummallista kun ajattelee hirveästi näitä kuolemaan liittyviä asioita ja sitten kuitenkin kuolema on hirveä asia. Ja tuo on kyllä totta ettei kuoleman hetkellä varmaankaan ajattele mitä kuoleman jälkeen tulee. Sitä vain ajattelee että voi kun saisi vielä elää.

Alan pikku hiljaa käsittämään millaisessa umpikujassa sitä on. Että tämä on vain taistelu tämä elämä. Se alkaa olla täysin selvää. Ihminen kuolee aina yksin. Ja tarkoitan sitä että yhdessä ei voi kuolla. Siis että kuolema on henkilökohtainen asia aina.

On totta että välillä ajatukset sitä luokkaa, että millään ei ole mitään väliä. Mutta toisaalta onhan minun elämälläni väliä. Minun loppujen lopuksi täytyy huolehtia ennen kaikkea itsestäni. En pysty huolehtimaan oikeastaan kenestäkään muusta. Useat pystyvät, mutta minun tilanne on sellainen että minun täytyy vain saada itseni kuntoon.

Moi!

Luin tuossa taannoin kirjan jossa Loiri laulaa pyhiätekstejä Timo Kiiskisen sävellyksiin - ne eivät ole yhden uskonto tradition tekstejä.

Kiiskinen kertoo ettei voi ymmärtää/hyväksyä kaikkia evlut kirkon harjoittamia asioita, mutta ei myöskään buddhalaista tapaa jossa lapsi viedää munkki luostariin ja erotetaan äidistä ja isästä. Silti hän sanoo että molemmissa traditioissa on paljon hyvääkin.

Budhalainen mukki on viettänyt luostarissa ehkä viisivuotiaasta saakka aikuisikään tehden harjoituksia on selvää että koko maailmankuva rakentuu luostarissa opittuun. Se ehkä kantaa kun ympärillä on saman henkisiä.

No, sitten tämmönen piruparka kuin minä joka ei oikeastaan lapsena, nuorena, nuorena aikuisena tiedä mikä on oikein ja mikä väärin tarkoitan elämän hienosyisiä asioita. 10-käskyä on teroitettu mieleen tarhassa, koulussa, kotona...vaikea sanoa mitä noista käskyistä en ole rikkonut jollain muotoa. Nykyään ymmärrän menneisyyden rikkeitä mutta niitä on vaikea pyyttää anteeksi - silti olen yrittänyt pyytää rukouksen muodossa.

Harmaatirppa: En usko että kukaan haluaa kuolla yksin, kun se tulee. Niinä kertoina kun olen ollut lähellä kuolemaa minulle on tullut mieleen myös lapset - en haluisi jättää hyvästelemättä.

Kotona kun im. ajatusjyllää mieleen tulee koirani jota en halua jättää.

On tämä elämä melkoista nuoralla kävelyä. Päivä kerrallaan mennään.

Kyllä mä yhdyn tuohon ajatukseen että meillä on pieni netti seurakunta/sangha josta voisi olla kiitollinen.

Olen samaa mieltä että tämä on hyvä kanava purkaa oloa.

En minä varmaan kauaa luostarissa viihtyisi, kun haluaisin heti nenän eteen jotain elektroniikkaa.

Minua vaivaa nuo kivut. Muuten on ihan siedettävä olo. Harmillisia kyllä nämä kipu asiat.

Minua ei ole kasvatettu uskonnollisesti, mutta toki olen lukenut Raamattua ja rippikoulun käynyt.

Mutta minua ihmetyttää se asia, että jos kerran joku Taivastenvaltakunta on olemassa ja jos sinne pääsee kuoleman jälkeen, niin minkä takia kuolema on niin kamala asia? Siis jos on Taivas, niin eikö kuoleman pitäisi olla helpotus? Tätä minä eniten pohdin ja sen takia kritisoin välillä kristinuskoa.

Vai onko kristinuskolla jokin muu oppi tuosta kuoleman jälkeisestä ajasta? Kuuluuko tuo Tuomiopäivä oppi kristinuskoon? Että ihmiset herätetään kuolon unesta? Minulle on jotenkin jäänyt epäselväksi tämä koko kristinusko. Mitä sillä tavoitellaan? Toki kristinuskossa on hienoja piirteitä. En väitä vastaan. Mutta mikä sen mukaan meitä odottaa kuolemassa?

Moi.

Kivut on ikäviä ja haittaa rauhoittumista ikäviltä asioilta.

Tarvii mietiä tuota luostari mahdollisuutta pariksi viikoksi kesällä. Toisaalta kun en usko kuoleman jälkeiseen elämään missään jumalanvaltakunnassa tuntisin itseni petturiksi munkkien joukossa.

Tämä kaveri pitää Jeesuksen ja Buddhan kuvia omalla alttarillaan (https://fi.wikipedia.org/wiki/Thich_Nhat_Hanh) Hän selittää yleistajuisesti miksi elämässä on karsimysta. Kuten sanoin edellä viestissä Thich on viettänyt lapsesta asti buddhalaisen tradition luostarissa. Silti kun hän tulkitsee uuttatestamenttiä ja Jeesuksen oppeja ne ei kuulosta "Jeesustelulta."

Edellisellä en tahdo rienata, tai aiheuttaa pahaa mieltä!

Aika moni kristitty sanoo että "taivasten valtakunta on täällä keskuudessamme" kuten kertoo tuo zenbudhalainen mukkikin.

Kuoleman jälkeisestä elämästä pitää kiinni Juutalaiset, Kristityt, ja Muslimit.

Minua kiinnostaa tämä hetki, tunti, päivä...pidemmälle ei kannata katsoa.

Tuomiopäivä on käsittääkseni se kun kaikki sielut pistetään tuomiolle...kai elävätkin? Tuomitaan toden teolla!
Helluntailaiset painottaa vielä sotaa joka käydään Jumalan joukkojen ja Saatanan joukkojen välillä. Sitten voittaneet viettää ikuisessa Jumalanvaltakunnassa aikaa, tai onko ikuisuudessa aikaa?
Se mikä hiukan hämää että jos kuolleet herätetään viimeiseen taisteluun niin voiko ns. hyvis kuolla vielä toisen kerran? Ja kahdesti kuollut minne hän joutuu/pääsee?
Uudessa testamentissa

Vuorisaarna on selkeä ja siinä yritän pysyä.

Olen minäkin rippikoulun käynyt ja saanut kristillisen kasvatuksen silti en ymmärrä paljoakaan. Jeesus sovitti perisynnin ristillä - ja siihen sovitustyöhön evlut. nojaa.

Minulle Jumala on persoona juuri Jeesuksen kautta. Tuli ihmiseksi, toteutti sovituksen. Sovituskuolemansa jälkeen antoi Henkeään meille että jaksaisimme. (Joh.1:12)

Jumala on salattu. Pyhä. Vaikeasti mahtuu meidän pienten ihmisten ymmärrykseen.