minäitse89 kirjoitti:
Keskustelua: Tuo ei mielestäni ole reilua, että verrataan joihinkin muihin ihmisiin. Toki tiedän että maailmalla on hirveitä tapahtumia. Sotaa, sairautta ja kurjuutta. Mutta kun ihmiselämä pohjimmiltaan on jonkinnäköinen ongelma. Esim. Sami Pihlströmin kirja Elämän ongelma, käsittelee juuri tätä aihetta. Luulen että kaikilla on jotain ongelmia.

Siis en tarkottanutkaan vertaamista muihin vaan oman ololtilan vertaamista johonkin tommoiseen katastrofioloon. Eli tarkoitin lähinnä pahempaan olotilaan vertaamista... Totta tuokin, että ongelmia on aina, jokaisella, tavallaan jokaisen ongelmat yhtä ratkaistavia vaikka joskus tuntuu ettei ratkaistavissa. Vahvistuaksemme haasteita meille annettu?

"....Harmaatirppa: Se voisikin tehota että yrittää vain väkisin välttää im-ajatukset. Lukemalla usein saan pidettyä ne aisoissa. Minä vain toivon että kuoleman jälkeen olisi jotain parempaa. Toki toive ei ole sama kuin fakta. Jordan Peterson puhui siitä luennoillaan kuinka asiat täytyy vain kohdata. Että se on ainut tie menestykseen. Että asioiden kohtaamisessa on se toivo. Kun kohtaa ne pelottavat asiat silmästä silmään, niin niitä pystyy hallitsemaan. Olen todennut sen hyväksi tavaksi. Mutta miten kohdata im-ajatukset? Vai onko ne sitten sellainen asia mitä tulee ainoastaan vältellä? En tiedä..."

Välttelemällä ei mikään ratkea. Kohtaamalla syys ja seuraussuhteita, pureutumalla pintaa syvemmälle kai masennustaankin voi jollain lailla käsitellä? Joskus joku hankala olo helpottuu jalkojen päälle nousemalla ja liikahtamalla. Aivot tarvii happea, mieli aivojen huoltoa ja kehon vapauttamista kuonista. Jos lyhyestä lenkistä ei ole apua, ehkä pidemmästä voisi olla? Jos ulkona pakkanen puree liikaa,entä jos järjestäsi vaikka olkkarin sohvaa niin, että vois jotenkin saada verenkiertoonsa vipinää? Meidän kehot kaipaa huomiota ja sitä että endorfiinit pääsee virtaamaan. Msennukseen ainoa lääke, joka on varma, oman kokemuksen mukaan, on joku hyvän mielen aikaan saava asia. Vaivannäkö oman hyvän olon vuoksi vapauttaa siitäkin morkkisolosta, mikä tulee seisahtuneesta elämästä. Kun tunne aikaansaamattomuudesta jäynää koko oloa.

Okei. Kyllä mustakin tuntuu välillä että haasteitakin täytyy olla. Kunhan ne ei ole mitään älyttömän suuria. Että ne on kuitenkin voitettavissa on se pääasia.

Se on totta että kävely usein auttaa. Nyt vain sellainen myrsky ulkona ettei viitsi hirveän pitkää lenkkiä tehdä.

On outoa kun välillä elämässä on hirveästi haasteita ja sitten tulee tällainen päivä kuin tänään että kotona koko ajan eikä oikein mitään menoja eikä haasteita. En sitten tiedä onko tämäkään hauskaa. Selviytymistä tämä kaikki vain on.

Minulla välillä syyttäviä ajatuksia ja ahdistavia ajatuksia. Aivan kuin mun pitäisi pelata jotain peliä noitten ajatusten kanssa. Että täytyisi jotenkin estää syyttävät ajatukset. Ja kuitenkin jossain vaiheessa ne saattavat viedä voiton. Sitten on aina sellainen seesteinen olo.

Kummallista touhua noitten ajatusten kanssa. Varmaan pitää kohta lähteä jonnekin.

HerKaramazov: Olemattomuudessa pelottaa se, että elämä tuntuu välillä turhalta, ja jos vielä kuolemakin on turha... Mitä väliä on millään? Haluaisin ajatella, että kaikella on jokin syvällisempi tarkoitus kuin olemassa oleminen.

Minäitse89: En tarkoita että ajatuksia (tai ääniä) varsinaisesti välttelisi. Ennemmin voisi ajatella omenoiden keräilyä. Im-ajatus on kuin mätä omena. Noukit myös sen, mutta heität sen kompostiin. Mädän omenan noukkiminen tuntuu ensin inhottavalta, mutta lopulta et kiinnitä asiaan juuri huomiota, heität sen im-ajatuksen kompostiin ajattelematta.

Yksi päässäni olevista äänistä käskee välillä minua vahingoittamaan itseäni (vrt. im-ajatus). Mutta ei minun tarvitse totella, ei minun tarvitse kuunnella. Välillä ahdistuneena nypin ihoani, mutta ihollani olevat pienet arvet ovat mitätön hinta siitä, etten ole koskaan mennyt niin pitkälle, että olisin oikeasti vahingoittanut itseäni. Ei minun tarvitse.

Oikeastaan on hyvä että tuo ääni on käskevä. Minua ärsyttää kaikenlainen määräily. En varmasti tee niin kuin käsketään. Itsepäisyyskö pitää minut hengissä?

”Maailmassa on niin hirveästi eri polkuja, että mistä sitä tietää mikä vie Taivaaseen?” Jos Jumala ja Taivas on olemassa, oikeita polkuja on varmasti useampia. Jokainen lähtee elämään eri lähtökohdista, joten kyse täytyy olla polkujen verkostosta. Väärältäkin polulta voi päästä oikealle polulle ja päinvastoin. Ehkä tärkeää on yrittää kulkea oikeaan suuntaan, ei se millä polulla on, tai onko edes polulla. Elämä tuntuu olevan loputon suo.

Moi!
Mulla meni tää päivä normaalia paremmin. Ehkä johtuu siitä että olen paininut lumen kanssa pihassa ja saanut happea?
Ihmisellä on kolmet aivot jotka toimivat päällekkäin ja limittäin. Syvimmässä kerroksessa on "lisko-aivot" jotka ovat kehittyneet evoluutiossa ensimmäisenä, eli ovat vanhinta osaa aivoissa. Lisko-aivoissa on "juokse tai kuole" periaate. Tuolta Primitiivisistä osista tulee musta - valkoinen ajattelu...syvimpiä aivon osia on lähes mahdoton muuttaa tiedostetusti.

Seuraava aivokerros on tunteet, sosiaalinen kanssa käyminen, jne. Ylin ja hienosyisin aivojen kerros on itsensä toteuttaminen.

Syvät masennus kaudet tulee aivojen syvistä osista lisko-aivoista, siksi masentunut näkee elämänsä niin toivottomana (oma arvaus).

Im. ajatukset luulisi tulevan tuolta syvältä tiedostamattomasta, koska jos me tiedostettaisiin syy im. ajatuksiin me varmaan tehtäisiin joku liike päästäksemme eroon todella raskaista ajatuksista.

Silti meidän aivot toimii päällekkäin kaikki kolme osaa joskus itsensä toteuttaminen vaikuttaa syvimpiin kerroksiin. Esimerkiksi piirtämällä,kirjoittamalla, soittamalla, maalaamalla käytämme kaikkia kerroksia jos teemme sen mitä teemme omasta tahdostamme, vähän kuin leikkien asioillla.

Miten leikkiä ja säilyttää "aloittelijan" asenne tekemiseen kun aivoissa jyskyttää raskaat ajatukset. Joskus siihen tarvitaan lääkkeitä, joskus sähköä (syksyllä kysyin Psykiatrilta saada sähköä - en kuulemma ole ihminen joka hyötyy sähköstä...)

Joskus tarvitaan jokin hirveän mullistus joka "pyöräyttää aivot ylös alaisin" ihminen selviää aika kovista jutuista...ja alkaa parantua...saa nähdä miten meidän käy?

Tommonen päivä, joku vois sanoa kalsaripväksi jos ei tarvi lähteä mihinkään ei edes pukea sen kummemmin, vaan voi tai saa tehdä mitä tykkää mitä ei ole pitkään aikaan tehny. Tai ei ehkä edes kokeillu.  Mutt mikä kiinnostais ainakin sen verran että tekis oman version siitä, mitä se oiskaan.

Nyt oon niin sippi että eikun valot sammuksiin ja unelmia näkemään....

Moi Harmaatirppa!

"HerKaramazov: Olemattomuudessa pelottaa se, että elämä tuntuu välillä turhalta, ja jos vielä kuolemakin on turha... Mitä väliä on millään? Haluaisin ajatella, että kaikella on jokin syvällisempi tarkoitus kuin olemassa oleminen."

Minusta kaikkella on tarkoitus sinulle itselle ja ehkäpä koko maailman kaikkeudelle? Entä jos esitän asian näin kun synnyit olit potentiana isässäsi ja äidissäsi kun hedelmöittyminen tapahtui ja solu aloi jakautua (edellillinen on jo syvä tarkoitus - sait osan maailmankaikkeuden henkeä) tavallaan et tullut olemattomuudesta  vaan potentiasta jolle Jumala/Elämän henki antoi syntyä.

Eläessäsi teet miljoonia valintoja jotka heijastuu ehkäpä koko maailmankaikkeuteen - kun kuolet niin kuin me kaikki muutkin ilmentymisesi tässä maailmassa lakkaa...solujen jakaantuminen lakkaa ja palaat Jumalaan/Elämän henkeen koska maailmankaikkeuden energia määrä on vakio emme katoa mihinkään. Mutta kutsun paluuta potentiaa nimellä olemattomuus koska solu ei jakaudu siinä tilassa.

Edellinen oli yleisellä tasolla tapahtuvaa.

Eri uskonnot antaa erilaisia sävyjä tuohon kiertoon, tai en tiedä jääkö ihminen taas kuoltuaan odottamaan potentiana, jos niin tapahtuisi kiertäisimme jälleensyntymiä?

Juutalaiset ja Kristityt siirtyy "taivaaseen" kuten Muslimit...antaako Taivas kuoleman jälkeen elämälle suuremman merkityksen?

Juutalaiset Kristityt ja Muslimit puhuvat kakkos vaihtoehdosta nimeltä Helvetti joka on kai saman kolikon toinen puoli kuin kuolema...entä jos jääkin kolikon syrjälle?

Taivas ja Helvetti ovat varmaan käsitteitä joihin pääsee tutustumaan jo eläessä?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Harmaatirppa: Minulla ei varsinaisesti ääntä joka käskisi tappamaan itsensä. Minulla on vain sellainen idea, että sitten kun elämä on niin kurjaa ettei mikään muu auta niin sitten olisi vaihtoehtona im. Toki ihmisen teot ovat ehkä tärkeämpiä kuin sanat. Siis silloin kun on oikein kurja olo, niin silloin pitää lähteä esim. ulos. Ja se on teko. Minun tarvitsee tehdä joka päivä tietyt samat asiat. Kuten kävelylenkki ja kirjoittelu. Ne minun ainakin pitää aina tehdä. Täytyy pitää itsensä tavallaan koko ajan pienessä liikkeessä. Ei saa jymähtää oikein mihinkään asiaan. Ja sehän tästä elämästä tekee vaikeaa, kun ei saa jäädä mihinkään asiaan oikeastaan kiinni. Jatkuvaa ponnistelua vain.

Se on jännä kuinka noita mätiä omenoita tuleekaan. Yleensä ne on sellaisia ajatuksia jotka ahdistavat. Olen huomannut että lenkki ja lukeminen ovat niitä keinoja joilla edes jotenkin saan rauhan välillä. En tiedä miksi nuo negatiiviset ajatukset pommittavat mieltä? Onko se jo sitten vakavaa masennusta? En tiedä.

Tuo on kyllä totta että on vain kuljettava. Jos ei liiku niin uppoaa suohon. Ja juuri tuo liike vaatii rohkeutta. Koko elämähän huutaa suorastaan rohkeutta. Rohkeutta kohdata aina uusi päivä ja uudet haasteet.

HerKaramazov: Minulla usein tuo fiilis että "juokse tai kuole". Varsinkin jossain sosiaalisissa tilanteissa. Aivot ovat kuin virittyneet sellaisiksi että ahdistuu ihan mitättömistä asioista.

Olen huomannut että minun on käytettävä tiettyjä lääkkeitä, jotta en täysin uppoaisi nihilismiin. Olen huomannut jos en käytä lääkitystäni, niin aivot rupeavat kelaamaan sitä kammottavaa kasettia, että kaikki on turhaa ja mitä väliä on millään.

Minulla ei ole aavistustakaan tulevaisuudestani. Ihan kuin nuoruus olisi jo mennyt ja nyt sitä on jämähtänyt tällaiseen tiettyyn limboon. Että kuolla ei saa, mutta elämä on kamalan rankkaa. Kun miettii tätä elämää niin aikamoista hullunmyllyä. Että yhtäkkiä me olemme täällä. Täysin tietoisia monesta asiasta. Ja me olemme kahleissa. Ja vain noita tiettyjä asioita tekemällä me selviämme seuraavaan päivään. Ja täytyy olla ryhtiä tehdä nuo asiat. Kukaan muu ei tee niitä puolestani. Se on juuri vaikeaa, että elämä ei välttämättä kuitenkaan ole nautiskelua varten. Mutta mitä varten se sitten on? Siinä se todellinen ongelma.

Keskustelua: Näitä kalsaripäiviä ollut nyt jonkin verran. En tiedä oikein mitä näistä pitäisi ajatella. Kuitenkin pitää joka päivä lähteä ulko-ovesta johonkin. Se ainakin on selvää.

Moi!
minullakin on idea siitä im. Se on sellainen ns. ajatus-ketju joka pitää ajatella lävitse aina uudestaan ja uudestaan.

Sitten joku neropatti sanoisi älä ajattele sitä...vähän sama asia kun jotkut sanoo "anna mennä puhe toisesta korvasta sisään toisesta ulos". Ainoa ongelma on että korvien välissä on aivot - ei ilmeisesti kaikilla kun pystyvät päästämään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos?

Kyllä me puhutaan vaikeasta masennuksesta kun im. ajatukset velloo lähes päivittäin, mutta ei sitä käsitettä vaikea masennus tarvitse pelätä.

Jos elämä ei ole nautiskelua varten niin ei se asketismi tee onnelliseksi?
"viulun kieli ei soi jos se on liian löysällä ja jos se on liian kireellä se menee poikki" edellisestä voi vetää johtopäätöksen elämään?

En meinannut saada nukuttua viime yönä tuntui vhvasti siltä että olen hylkiö jonka elämä on olla hyljeksitty...en saanut ajatusta katkeamaan yöllä kunnes seitsemän aikaan hain rauhoittavan jolla nukuin pari tuntia.

Koirat on ulkoilutettu ja piha kolattu. Yritän nukahtaa hetkeksi! Huom yritän!

Hetkiä olla huoleton - mieli tyhjä, vapaa - onko teillä -  kirjoitteluista tänne välillä huolimatta?

Elämähän on vain jonkinlaista balanssin hakua. Aivan kuin tasapainottelisi koko ajan nuoralla. Ei saisi ikinä mennä äärimmäisyyksiin. Mutta tavallaan äärimmäisyydetkin kiehtovat, noin niin kuin ajatuksen tasolla. En tiedä miksi kiehtoo ajatus, että heittäisi kaikki kankkulan kaivosta. Siis elämän. Siinä kiehtoo ehkä juuri se, että olisi jonkinnäköinen hurmos. Että ei tarvitsisi enää välittää mistään. Vaikka Heideggerin mielestä ihmisen elämä koostuu huolista. Eli ihminen huolehtii erinäisistä asioista. Ja siinä elämän olemus.

Minulla joskus iltaisin myös on häiritseviä ajatuksia.

Jotenkin kaikesta huolimatta olen pystynyt elämään edes jonkinnäköistä elämää. Eihän tämä mitään riemuparaatia ole. Mutta olen pystynyt elämään kuitenkin aikuisen ihmisen elämää.

Tietenkin menneisyys on kaikilla ja toivottavasti tulevaisuuskin.

Se minua myös vaivaa että vaikka saisin kaiken balanssiin, niin silti tuskin olen hirveän onnellinen. Mutta Jordan Peterson sanoi että onnellisuus ei ole elämän päämäärä. En tiedä siitä sitten. Olisihan se toisaalta kivaa olla koko ajan iloinen. Mutta harvoin se elämä niin menee.

Joo. Ei onnistu tuo että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kyllä mieli prosessoi noita ongelmia koko ajan.

Tässä nyt vielä yksi kysymys kaikille: Jos ihminen on terve. Sosiaaliset suhteet kunnossa. Rahaa tarpeeksi. Hyvä asunto. Auto. Jne. Niin minkä takia hän tuntee elämänsä silti ongelmaksi? Puhun nyt niin kuin yleisesti... Vai onko joidenkin elämä sitten sitä riemuparaatia alusta loppuun? No tässä tuli jo kaksi kysymystä...

Loppuun. Keskustelua: Ehkä mikrosekunnin välillä mieli voi olla huoleton.

Ihan lyhyesti jos koetan tähän viimeisimpään MI89n viestiin vastata...

Tuosta mitä kuvailit tuli mieleen esim. perhe joka syntynyt taloudellisessa yltäkylläisyydessä. Vaikutelma ongelmattomasta elämästä tuskin pitää paikkaansa. Heidän ongelmat ei välttämättä niin perustasolla? Kaksoistaloudet mökkineen, mahdollisuudet snobailuihin kaikenlaisten materiaalien ja sisustusideoiden suhteen, elintaso ylipäänsä huipussaan? Hekin kuitenkin tavallisia ihmisiä, taustadraamoineen. Asenne elämää kohtaan kuitenkin kevyempi kuin tavan asujilla, jos talous ei tarkoita jatkuvaa ulosottouhkaa?

Ehkä elitistinen elämä ohjaa harhaan kuin onni oisi ostettavissa? Silmä, miltä näyttää, ohjaa elämää? Ulospäin pidettävä näkymää, kaikki on hyvin ellei vieläkin paremmin?

Ongelma pettymyksissä, ihmissuhdevaikeuksissa?

Olemassaolon suhteenko ei niin ongelmaa, sukujen luurangot pidetään kaapeissa?

Kaikesta hyvästä kuitenkin harvoin sitä kuvailemaasi riemuparaatia?

HerKaramazov kirjoitti:
Moi!

..... En meinannut saada nukuttua viime yönä tuntui vhvasti siltä että olen hylkiö jonka elämä on olla hyljeksitty...en saanut ajatusta katkeamaan yöllä kunnes seitsemän aikaan hain rauhoittavan jolla nukuin pari tuntia.

Koirat on ulkoilutettu ja piha kolattu. Yritän nukahtaa hetkeksi! Huom yritän!

Tuli mieleen, eikö ihminen ole hylkiö vasta sitten jos itsekin itsensä hylkää? Se asenne millä me itseen suhtaudutaan, se antaa jnknlaisen suuntavilkun jompaan kumpaan: kohti tai kauas pois?meistä? Vai meitä kohti?

Mun meni yö myös kipujen kanssa, mutta toisenlaisten. Aloin miettiä mitenhän sen TREmenetelmän kanssa on?  Eilen kävin ensi kerran kokemassa sen vaikutuksia. Jos kehoon patoutuneet kivut vapautuvat ja jylläävät  jatkossa vielä suuremmassa mittakaavassa, kestänkö sen?

Sitä mietin tässä että onko ongelmat sitten säkästä kiinni?

Kun katselee Facebookia, niin siellä kenelläkään ei tunnu olevan mitään ongelmia. Tietenkin ei kukaan halua kertoa ongelmistaan niin yleisesti.

Tuo snobailu on varmaan sitten vain pintakerrosta. Todellisuudessa kaikilla on ongelmia.

Mutta voisiko se olla niin että ongelmien ratkaisu on elämän tarkoitus?

Yhteiskuntahan on sellainen että kaikilla pitäisi olla ongelmaton elämä. On elektroniikkaa kodit täynnä. Ja kaikkea mukavuutta.

Mutta kun katsoo ihmiskunnan historiaa, niin eihän siellä paljon muuta olekaan kuin ongelmia. Ja nyt on tämä korona-aika tietenkin ja ilmastonmuutos. Koko historia menee vain siten että: okei, meillä on ongelma ja kaikki voimavarat käytetään sen ratkaisemiseen. Sitten kun se on ratkaistu niin tilalle tulee aina uusi. Ja näin sukupolvet vain vaihtuvat ja kaikilla niillä ongelmansa.

Mutta se kysymys että minkä takia olemme koko ajan ongelmissa? On se oleellinen.

Että minkä takia elämä ei ole riemuparaatia?

Onko se sitten niin että Taivaassa vasta riemuitaan ja siellä on kaikki hyvin? Ja tämä maanpäällinen elämä pitää vain elää jotenkin. Ongelmia ratkaisten?

Pakko tällainen lisäys nyt, että minun elämässä ongelmia tuntuu olevan liikaa. Ja jotkut niistä liian vaikeita.

Hakeudun liikaa yksinäisyyteen, mutta toisaalta en jaksa olla porukassa koko ajan.

Tämä kirjoittelu tänne edes vähän auttaa.

Minun on vaikea käsittää minkä takia elämäni on niin vaikeaa. Toki se on kaikilla, en sitä kiellä. Mutta minä en pysty kokemaan mitään muuta elämää kuin tämän oman ja tämä elämä alkaa olemaan todella ongelmallista.

En tiedä sitten pitäisikö minun löytää joku rinnalle? En tiedä olisiko pitänyt jo parikymppisenä yrittää enemmän löytää joku? Tänä vuonna täytän 32. Ja en tiedä onko se paljon vai vähän? Minulle se on paljon, kun ottaa huomioon minun henkilökohtaisen historiani.

Miten te muut jaksatte? Mistä hakea se valo elämään? Kun tuntuu että itse hakeutuu aina yksinäisyyteen. Aivan kuin se olisi jotenkin luontaista. Aivan kuin minun luonteeni vaatisi sitä että pitää olla yksin.

Luulen että tässä elämässä on vain voittajia ja häviäjiä. Tässä elämässä punnitaan kuka on voittaja ja kuka häviäjä. Toisaalta siinä keskimaastossakin pystyy olemaan. Tämä on julma peli. Jos mitään muuta en ole oppinut koko elämäni aikana, niin sen olen että julmaa tämä välillä on ja hirveästi elämä ei anna anteeksi mitään...

minäitse89 kirjoitti:Mutta voisiko se olla niin että ongelmien ratkaisu on elämän tarkoitus?....

Että minkä takia elämä ei ole riemuparaatia?

Onko se sitten niin että Taivaassa vasta riemuitaan ja siellä on kaikki hyvin? Ja tämä maanpäällinen elämä pitää vain elää jotenkin. Ongelmia ratkaisten?

Jospa Taivas on siksi, että olisi toivoa, jo täällä dallaillessa, ongelmien kanssa painiessa? Kun muistetaan mitä pyhyyttä kohti ollaan kutsuttu kulkemaan ja matkalla, nuo ongelmat koulii meistä 'neulansilmästä' läpi meneviä? Mahtailut jää matkalle?