Minkä takia sitä ei uskalla tehdä elämässä mitään?

Ja heti kun uskaltaa niin tulee hirveät im-ajatukset.

Ihan sama mitä tekee niin aina tulee im-ajatukset. Oli sitten iloinen tai surullinen.

Mutta jos kuolema ei olekaan pelastus?

Olen jumissa. Mieli huutaa im:ää, mutta kristitty taistelee. Tai en minä tiedä olenko edes kristitty. Olen vain 31-vuotias mies joka ei tiedä mitä tehdä elämällä...

Moi!
Täällä on pyörinyt im-ajatus isolla vaihteella heti herättyäni.

Et uskalla tehdä mitään?

Hengität, olet ehkä syönyt, kirjoittanut tänne.

Se merkityksettömyyden tunne jäytää rotan lailla. Olen vienyt koirat, juonut teetä, silitellyt kissoja, nyt alan keittään kahvia. Silti millään ei ole merkitystä!
Kaamea fiilis.

Taas tarvii yrittää keksiä motiivi tän päivän saattamiseksi iltaan...

Elämä on silkkaa puhdasta Helvettiä. En keksi miten muuten kuvaisin elämääni. Kipuja, fyysisiä ja henkisiä. Pakko ottaa välillä rauhoittava.

Olen miettinyt jo ryyppäämistä. Minä en jaksa koko ajan soitella terkkuun. Olen täysin kyllästynyt koko olemassaoloon. Joskus kaukana nuoruudessa elämä saattoi joskus olla jopa kivaa.

Nykyään on vain hirvittävät kivut ja päässä pyörii vain nihilistiset äärimmäisen synkät ajatukset.

Onko tällä elämällä loppujen lopuksi mitään merkitystä? Elämme jotain 80-vuotta ja sitten kuolemme. Ja me olemme ikuisesti kuolleita. Mikä tämä tällainen maailma oikein on? Minkä takia ihmisiä kuolee joka päivä? Minkä takia ihmiset haluavat kuolla? Minkä takia on hirvittävää kärsimystä? Minkä takia ihmiset joutuvat kärsimään koko elämänsä? Minkä takia kaikki tuntuu niin turhalta? Minkä takia ihmisellä on näin kehittynyt tietoisuus, jos kerran liialla tiedolla ei tee mitään? Minkä takia kuolema pelottaa niin paljon? Miksi kaikki ihmiset eivät pystyy uskomaan Jumalaan? Minkä takia Jumalaa on niin vaikea tavoittaa? Miksi on ylipäätään olemassa edes tällainen maailmankaikkeus? Miksi ihminen on olemassa? Minkä takia Jeesus ei ole tullut maan päälle uudestaan? Onko ihmisen pakko elää?

Kauheasti kysymyksiä pää pyörittää vain koko ajan. En jaksaisi enää tätä tällaista.

En uskalla tehdä im:ää. Sitä oikeastaan tarkoitan.

Otin Buranan. Vähän vei kipuja pois. Otin myös puolikkaan Temestan. Hillitsee vähän noita synkkiä ajatuksia.

Minkäköhän takia meillä on näin vaikeaa?

Ei mun mielestä elämä aina näin vaikeaa ole ollut.

Onko sulla HerKaramazov ollut vain tämän talven näin huonoa fiilistä vai montakin vuotta?

Moi 89.

Tää on selkeesti vaikein talvi mikä mulla on ollut.
Kolmenkympin (ikä) tienoilla oli aika vaikea jakso mutta sen yli tai ali pääsin.
Miksi nyt? En osaa täysin vastata...kolmeenkymppiin liittyy ns. toinen murrosikä jossa katsotaan mitä hyvää ja mitä huonoa vanhemmilta on saatu kuuluisi psykologinen vastaus. Viiteenkymppiin liittyy taas samat teemat mutta vanheneminen konkreettisesti.

Mä en pysty/halua hyväksyä selkäsairauttani, vanhenemista edellisiin liittyen itseäni sairaana vanhuksena joka on katkera. En halua olla sairas, katkera, vanhentua okei edelliset on tosiasioita mutta ei niiden pitänyt paiskautua yhdellä kertaa päin kasvoja, luulin? Sitten tää korona tuo lisä mausteen olemiseen.

Sitten tieteellisesti hatarampi selitys...me ollaan hienon hienoilla rihmoilla kiinni kaikki eläväiset ja nyt on tiukka aika. Ennen kulkutaudit on pysytelleet kolmansissa maissa nyt lähes kaikki kulkee maskit päässä.

Kuinka pitkän suojan rokotteesta saa? Suojaako se kaikilta muunnoksilta? Jne?

Mä ajattelen myös tätä maailman mielettömyyttä.

Mikään ei ole varmaa - se on ainoastaan varmaa.

Olen lukenut ehkä liian synkkiä kirjoja. Mutta samalla ne kiehtovat. Myös filosofia kiehtoo mutta se voi viedä tummiin vesiin.

Mutta kun tuntuu että vasta kuoleman jälkeen alkaa oikea elämä.

Tämä on kuin jotain varjo elämää.

Luulen todella että ehkä se kuoleman jälkeinen elämä vasta on hienoa. Tämä elämä pitää kärsiä pois.

Tuntuu että sitä on saanut aika hataran olemuksen.

En tiedä miksi minusta tuntuu että olisin jo todella vanha. Vanha sielu kai sitten.

Olen vähän saanut lääkettä nihilismiin kun olen tutustunut noihin kuoleman jälkeistä elämää koskeviin asioihin. Emme me ihmiset oikeasti tiedä, onko kuoleman jälkeen mitään. Kaiken näköisiä viestejähän toiselta puolelta on tullut ihmisille. Mutta ei näistä asioista tiedä. Ainakin vähän auttoi tuohon toivottomuuteen.

Minullakin tuossa rintalastassa sellainen tulehdus, joka tuottaa kipua. Se on vaivannut jo monta vuotta. Se on yksi syy minkä takia elämä tuntuu niin vaikealta.

Olin jo eilen lähellä im:ää. Tai ajattelin että olisin ottanut yliannostuksen lääkkeitä, mutta sitten otin puolikkaan rauhoittavan ja tilanne laukesi.

En tiedä miten jatkaa tämän kaiken kivun kanssa? Tottakai elämää arvostan. Mutta jossain se raja tulee vastaan.

Olen ottanut viime aikoina Buranaa, joka auttaa vähän.

Rokote kai suojaa muunnoksiltakin. Itse otan sen mahdollisimman pian. Heti kun saa.

Olen alkanut viime aikoina ymmärtämään kuinka haasteellista elämä on kaikille. Esim. se kaverin itsemurha. En ole mitenkään itsemurhan kannattaja, mutta tavallaan sitä jotenkin pystyy ymmärtämään että hänen elämänsä oli niin vaikeaa ettei nähnyt muuta ratkaisua. Toki itsemurha on väkivaltainen tyyli lähteä. Mutta jollakin tavalla ymmärrän häntä. Ja toivottavasti hän on nyt taivaassa. Siellä missä ei tarvitse enää kärsiä tätä maailmantuskaa. Annan hänelle anteeksi. Hän eli vaikean elämän. Minäkin olen elänyt vaikeaa elämää. Pystyn kuitenkin vielä jatkamaan. Elämä on jostain syystä meille näin vaikeaa. En tiedä miksi?

Toivottavasti meidän olotila vähän edes paranisi. Kannattaa varmaan välttää liian synkkiä kirjoja tai elokuvia. Huomasin omalla kohdallani että luin niin synkkää kirjallisuutta että se ajoi minua kohti nihilismiä ja toivottomuutta.

Toki tässä maailmassa ei voi välttyä synkiltä asioilta. Kuolema on faktaa. Sairauksia on ja koronaa. Jotenkin täytyy vain nousta sieltä pimeimmästäkin onkalosta ja aina uudestaan ja uudestaan voittaa maailma. Täytyy vain pyörittää tätä oravanpyörää. Ihmisen osa on niin pieni tässä maailmankaikkeudessa, että emme voi muuta kuin rukoilla ja toivoa. Toivoa että elämä ei olisi liikaa meille.

Kyllä tästä vielä jotenkin noustaan. Pakko on yrittää.👍

Moi!

Mä yritän myös vältellä liian taskasta luettavaa tai elokuvia.

On myös kirjoitettu kirjoja joissa on kertomuksia tuon puoleisesta.

Hatara olemus...mulla lisäksi ristiriitainen sielu.

Koitetaan jatkaa👍

Pitäisi harrastaa hikiliikuntaa enemmän. Hiihtää tai jotain.

Jos mieliala nousisi siten... Ei vain huvittaisi yhtään.

Varmaan tämä vaikuttaa kun on niin pimeää koko ajan.

Minun on jotenkin vaikea ymmärtää itseäni. Minkä takia ajattelen koko ajan im-ajatuksia? Se minua mietityttää.

Minkä takia minulla usein niin ahdistava olo?

Minkä takia haluan pois maailmasta? Se on se isoin kysymys. Minkä ihmeen takia en pysty hyväksymään tätä nykyistä elämääni?

Nämä im-ajatukset ovat kyllä kamalia, kun ne koko ajan yrittävät musertaa minut. Miksi? Alan jo kyllästymään niihin...

Entä jos asetetaan itsemme toiseen maisemaan?

Jonnekin Australiaan jossa yhä enemmän yhä useampana vuotena metsät palavat kuukausitolkulla? kodeista joutuvat pakenemaan ja alkamaan uudelleen kotia muualle?

Norjaan jossa maa imaisi koteja ja tappoi ihmisiä? (ihme jos ei enmmän kuin sen yhden uutisoinnin mukaan vaan yksi kuollut)

Me  "olli ja oili onnelliset" täällä pogoillaan im-mietteitten vallassa?

Makaan taas kerran tässä kivikasan keskellä, joka paikkaan koskee. Mietin voisiko itsepintaisissa ajatuksissa soveltaa samaa kuin pään sisäisten äänien hallinnassa. Im-ajatuksen tullessa mieleen sanoisi: Ei nyt, ei nyt, ei todellakaan nyt.

Huomaan hermostuvani, sykkeeni ja verenpaineeni nousevan, kun joku pään sisäinen paha ääni yrittää sanoa jotain. Joskus onnistun torppaamaan äänen heti ensimmäisiin sanoihin. Tiedän jo mitä paskaa sieltä on tulossa, joten miksi kuuntelisin sitä samaa paskaa. Siellä ne pahikset taas huutelevat, antaa huudella, mitä sitten, en välitä. Ahdistava ajatus saattaa jäädä mieleen pyörimään, mutta en anna sen kasvaa.

Im-ajatuksesi tuntuu toistuvan samalla kaavalla. Olet käsitellyt asiaa lukemattomia kertoja, ehkä voisit kokeilla sanoa im-ajatukselle: En ole nyt tekemässä itsemurhaa, tätä pään sisäistä keskustelua on enää turha jatkaa. Kyllä se im-ajatus sieltä tulee vielä monta kertaa, mutta jos joka kerta vastaisi siihen samalla tavalla. Ei antaisi im-ajatukselle tilaa kasvaa mielessä. Mielesi on linnasi, ja sinä olet linnanherra.

Luulen että ihminen pelkää enemmän kuolemaa kuin elämää. Tiedämme millaista elämä on, mutta kuolemasta emme tiedä mitään. Aina on mahdollista päätyä ojasta allikkoon. Ehkä tämä elämä on huonoista vaihtoehdoista se vähiten huonoin.

Taivas olisi mukava paikka, mutta jos päätyykin helvettiin, tai olemattomuuteen, tai syntyy uudelleen postapokalyptiseen maailmaan? Tuskin meiltä kuoleman hetkellä kysytään minne haluamme mennä. Tässä elämässä voimme sentään tehdä valintoja. Tosin sekin on mahdollista, että elämä on ihmisille tehty esterata, jossa valinnaisuus on näennäistä. Tämähän on Lemmings!

Moi 89!

Samat avoimet kysymykset täälläkin?
Yritetään tehdä jotain fyysistä jotta kunto pysyisi edes jonkinlaisena nämä talvi kuukaudet.

Mielimatkailu ei oikein auta nyt, ehkä huomenna?

Harmaatirppa: Mikä siinä olemattomuudessa pelottaa vai pelottaako se? Jos katoaa olemattomuuteen ei ole havaitsijaa joka havaitsisi olemattomuuden...eipä paljon muutakaan esim. ahdistusta.

Jatketaan elämän esteradalla!

Keskustelua: Tuo ei mielestäni ole reilua, että verrataan joihinkin muihin ihmisiin. Toki tiedän että maailmalla on hirveitä tapahtumia. Sotaa, sairautta ja kurjuutta. Mutta kun ihmiselämä pohjimmiltaan on jonkinnäköinen ongelma. Esim. Sami Pihlströmin kirja Elämän ongelma, käsittelee juuri tätä aihetta. Luulen että kaikilla on jotain ongelmia. Tai ainakin tulee olemaan tulevaisuudessa. Tämä masennuskin on vähän niin kuin sodat tuolla maailmalla. Se vain on sota omia ajatuksia vastaan. Yhtälailla kuin Norjassa voi kuolla maanvyöryyn, niin ihminen voi kuolla masennukseen. Toki masennukselle voi tehdä monia asioita, mutta on ihan fakta että masennukseenkin kuolee ihmisiä maailmalla. Varmaan aika paljonkin.

Harmaatirppa: Se voisikin tehota että yrittää vain väkisin välttää im-ajatukset. Lukemalla usein saan pidettyä ne aisoissa. Minä vain toivon että kuoleman jälkeen olisi jotain parempaa. Toki toive ei ole sama kuin fakta. Jordan Peterson puhui siitä luennoillaan kuinka asiat täytyy vain kohdata. Että se on ainut tie menestykseen. Että asioiden kohtaamisessa on se toivo. Kun kohtaa ne pelottavat asiat silmästä silmään, niin niitä pystyy hallitsemaan. Olen todennut sen hyväksi tavaksi. Mutta miten kohdata im-ajatukset? Vai onko ne sitten sellainen asia mitä tulee ainoastaan vältellä? En tiedä...

Olen miettinyt kuolemaa. Siinä varmaan sitten katoaa kokonaan. Vaikka kaikenlaisia viestejä on maailmaan tullut tuonpuoleisesta. Toisaalta olen hyväksynyt sen että maailmassa on valtavasti mysteereitä. Yhden ihmiselämän aikana niitä kaikkia ei pysty selvittämään.

Elämä on silkka taistelu kuolemaa vastaan. Eikö se oli kaiken ydin?

Mutta mitäs sitten jos ihminen haluaa vapaaehtoisesti kuolla? Siinä on valtava dilemma. Jos elämä on taistelua kuolemaa vastaan, mutta ihminen haluaa kuolla, niin mikä silloin on elämän ydin?

Salatut ovat Jumalan ajatukset. Kaikista termeistä parhaiten mielestäni kuvaa elämää heitteisyys. Että meidät on heitetty tänne.

On vaikea määrittää mikä tämän elämän pohjimmainen ydin on. Onko se Taivaaseen pääsyn mahdollisuus. Jokin tehtävä maan päällä. Rakkaus. Nöyryys. Usko. Näitähän asioita on hirveästi. Maailmassa on niin hirveästi eri polkuja, että mistä sitä tietää mikä vie Taivaaseen?

Olen miettinyt että mitä jos elämä on vain testi? Että jos tuon testin läpäisee niin pääsee Taivaaseen... Mutta toisaalta en sitten tiedä että miten tuon testin pystyy läpäisemään? Sehän se ongelma on.