En tiedä kauanko jaksan enää. Mielessä jo lääkepurkin tyhjennys... 🙁

Moi!
Kun mä rukoilen pyydän apua kaikille ahdistuneille edes vähähän. Kun pyydän että pelkotilat helpottaisi kaikilta pelkääviltä enkä pelkästään itseltäni tuntuu että olen samassa veneessä kaikkien eläväisten kanssa edes hetken.

Ymmärrän että kaikki kärsivät jollain tavalla tietoisesti tai tiedostamattaan.

Rukoilen kaikkien itsemurhan kanssa painivien puolesta en pelkästään itseni...

Kun pyyttää kaikille kärsiville hivenen helpotusta - on eri juttu pyyttää pelkästään itselleen.

Kun näkökulma itsestä osana kaikia kärsiviä "voisi voimistua" ei ole enään yksin tosin käsitin tämän vasta muutama päivä takaperin.

Jos tekee itsemurhan niin sen tekeminen pitäisi helpottaa joidenkin muiden  olevevaisten oloa eikä pelkästään omaa - en tiedä onko se silloinkaan oikein mutta silloin sillä teolla olisi jokin merkitys ihmiskunnan kannalta - kunniakasta kuulostaa kroteskilta.

Jos päädyt itsemurhaan niin se ei piristä minua laisinkaan - kenen kanssa sitten kirjoittelen? Sinun 89 kirjoituksilla on merkitys ainakin minulle.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Hei te kaikki tähän ketjuun kirjoittavat, elämä jatkuu. Ja tekin jotka käytte lukemassa ei anneta masentavien olojen ja olosuhteiden ketään viedä.

Muistetaan toisiamme. Rukousten kautta voidaan kantaa toisiamme.

Mutta miten tässä elämässä selviää, kun ajatukset koko ajan tyyliä: nielaise kaikki rauhoittavat?

On se kiva että olen tärkeä, mutta tuntuu välillä että elämä ei kanna.

Elämä tuntuu niin synkältä etten tiedä mistä löydän valon.

Täytyy vain toivoa että noihin rukouksiin vastataan...

Moi

ajatuksia on vaikea hallita varsinkin kun ne velloo samaa kaavaa.

Kaikki tavat millä saa ajatus pyörän pyöriin muihinkin suuntiin ovat tervetulleita, ehdotuksia?

Rukous on ehdotettu! Kannatettu.

Mitä muita apuja?

Hirvittävä olo. Onneksi tänään terapeutilla käynti. Mietin edelleen tuota pilleripurkkia.

Pitäisiköhän mun puhua lääkärin kanssa, jos Temestan annostusta nostettaisiin?

Joskus ennen meni 3 mg päivässä.

Nyt vain 1,5 mg tai 2 mg.

Mietin vain että voiko im olla joskus hyvä asia? Voiko se olla joskus perusteltu ratkaisu?

Kun miettii että köysi vain ja sitten vähän aikaa siinä räpiköi kunnes ei tarvitse enää kärsiä.

Tiedän että elämän jatkaminen kaikesta huolimatta on jotenkin jaloa. Mutta voiko im olla jossain tilanteessa ainut oikea ja ehkä jalo ratkaisu? Jalo siten että siinä päästä itsensä kärsimyksestä.

Tekisi mieli vain huutaa kaikki kipu ja tuska pois...

Varmaan kun lukee jotain kirjaa niin ainakin hetkeksi saa ajatukset muualle.

Ulkoilu voi auttaa.

Metsässä oleskelu...

Kodin kuntoon laittaminrn... Villakoirat sängynalta jne.... Pyykit.... Kokkaaminen...

Olen alkanut kirjoittamaan tarinaa aina kun on luppo aikaa. Se auttaa vähän selviytymään.

Toki on tämä elämä kyllä haasteellista, kun pitäisi pyörittää jotenkin tätä arkea.

Sitten ulkona pimeä koko ajan.

Olen lukenut sitä Ihmisyys -kirjaa. Aika rankka, mutta sellaista elämä on.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Moi!

Ei ole mitään tiettyä juttua joka toimii jokaiselle ihmiselle...tarvii etsiä.

Se hengitys ja metsässä kävely toimii monella.

"Ihminen tuli joen rantaan ja halusi joen yli. Hän rupesi rukoilemaan että vastaranta tulisi hänen luokseen, ei tullut. Hetken hengiteltyään hän oivalsi että hänen täytyy uida tai saada vene kyyti."

Ihminen keksii hädässä, sodassa, rakkaudessa mitä erilaisempia keinoja selviytyä - tyylipisteitä ei jaeta.

Jos Lääkäri nostaa rauhoittava annosta sekin on keino.

Mun terapeutti on ollut kipeä joulukuun alusta lähtien...

Elämä on siitä kummallista, että toisaalta tietää liikaa ja toisaalta liian vähän. Elämä voisi olla helpompaa, jos ei koko ajan olisi tarvetta tietää enemmän. Tai jos ei olisi niin paljoa aikaa ajatella.

Normaalissa elämässä kokoaikatyö, työmatkat ja kotityöt veisivät suurimman osan hereilläoloajasta. Oman pään sisällä oloon ei jäisi paljoa aikaa, jos edes jaksaisi ajatella. Toimettomuus masentaa ja väsyttää, työssäkäynti väsyttää ja masentaa. Suo siellä, vetelä täällä.

Raha on yksi pakollinen paha elämässä, mutta harva saa sellaisista työtä, jonka kokee itselle ja toisille merkitykselliseksi. Moni työ on oikeasti turhaa tai jopa haitallista. Merkityksen etsiminen työstä on ongelmallista, jos mielekästä työtä ei ole.

Toisten auttaminen ainakin on merkityksellistä. En tiedä voiko muuta merkitystä elämässä olla. Ainakin autamme täällä toisiamme.

Tetristä voidaan hyödyntää traumaterapiassa. Ahdistuksen vähentämisessä minulla toimii oikean elämän Tetris eli kaappien ja tavaroiden järjestely. Siivous on tympeää, mutta järjestely on rauhoittavaa. Rauhoittavaa on kaikenlainen puuhastelu, jossa kädenjälki näkyy.

Toinen rauhoittava asia on hidas käden liikuttelu erilaisten pintojen ja tekstuurien päällä. Samalla voi miettiä omia tuntemuksiaan. Tuntuuko viileältä/lämpimältä/kovalta/pehmeältä? Lisäksi esim. kivissä voi olla tosi mielenkiintoisia kuvioita. Parhaimmillaan tämä on suorastaan meditatiivista.

HerKaramazov: Se on totta että tyylejä on monia. Mutta tuntuu aina siltä että joka päivä täytyy keksiä jokin uusi tyyli selvitä.

Elämä on niin julmaa siitä syystä että luonnon voimat yrittävät tuhota ihmisen. Miettii noita tsunameja ja maanjäristyksiä.

Tästä herää kysymys: Onko ihminen vieras tässä maailmassa? Tuo minua eniten mietityttää, kun tuntuu että ihminen on niin erillään luonnosta.

Tuo rauhoittavien nosto voi tietenkin toimia. Ainut vaan että ne voi väsyttää aika paljon.

Harmaatirppa: Se on ongelmallista että ihminen janoaa tietoa, mutta uudesta tiedosta herää vain uusia kysymyksiä. Kun mikään ei riitä. Täytyisi tietää Jumalankin ajatukset. Ihmisen ongelma on juuri se että aina pitäisi olla asiat paremmin ja sitten kun ne on, niin ei silloinkaan ole hyvä. Tämä on juuri se elämänongelma.

Olen miettinyt että minkä takia maailma on edes olemassa? Siis jos Jumalaa ei ole. Ja tuntuu että argumentteja Jumalan olemattomuuden puolesta löytyy. Mutta toisaalta: jos maailmaa ei olisi, niin me emme keskustelisi tässä. Emme voisi kyseenalaistaa mitään. Mutta toisaalta, me emme joutuisi kärsimään. Se on juuri se asia mistä Jordan Peterson puhui: että joo elämä on kärsimistä aika pitkälle, mutta se tekee tästä vaikeaa että jos kärsiminen on hyödytöntä. Ja masennuksessa juuri elämän kärsimys tuntuu liian suurelta taakalta ja hyödyttömältä.

Tämän takia mietin että olisi jokin työ ettei tarvisi koko ajan miettiä eksistentiaalisia ajatuksia.

En tiedä masentaisiko työssä käynti? Ainakin olisi päivisin enemmän ohjelmaa.

Kun miettii tätä elämää niin ei ole ihme että ihmiset yleisesti ottaen ovat masentuneita. Kun mitään onnen ihmemaata tästä maailmasta ei oikein saa. Jokaisen täytyy vain selvitä jotenkin eteenpäin. Joskus tuntuu että se on se ainut ja oikea työ.

Elämässä ajautuu helposti nihilismiin. Että kaikelta putoaa pohja. Kaikki uskomus rakennelmat murenevat jne. En tiedä sitten, jos nyt olisi keski-aika, niin olisiko elämä siltä osin parempaa että olisi luotto Jumalaan? Toisaalta silloin ihmiset kuolivat jo nuorena. Oli kamalia tauteja yms. Mutta mietin tuota luottoa Jumalaan. Eikö se ole jotenkin keskeinen asia tässä elämässä? Että edes olisi jonkinlainen usko. Luulen vain että siihen täydelliseen uskoon on niin vaikea päästä, että täytyy vain yrittää edes puoliksi uskoa.

Moi.

Harmaatirppa: Käsillä puuhastelu on mielekästä kun näkee mitä on saanut aikaiseksi melkein heti...melkein tulee siitä että jos projekti kestää kuukaudesta toiseen.

Toi käsillä erilaisten pintojen tunnustelu voi olla kiintoisaa,kokeilen.

89: Nihilismiin sortuminen vaanii meitä kaikkia. Silti vaikka tilanne mielessämme, ympärillämme on tämä niin me tavalliset rivikansalaiset voidaan elää "monimuotoisemmin" kuin keski-aikainen ruhtinas.
1000-vuotta takaperin terveydenhuolto oli sitä että sitä ei ollut (voin mennä terveyskeskukseen poistamaan luomen jos se on häiritsevä...ruhtinas ei olisi voinut kuvitella että semmoinen on mahdollista) Tavallisesta ruokakaupasta saa mitä erilaisempia elintarvikkeita joista ruhtinas ei olisi voinut edes kuvitella. Meillä on kirjasto käytössä josta saa lainata kirjoja, musiikkia, elokuvia...ruhtinas ei olisi voinut uskoa korvi ja silmiään! Keski-aikaiset linnat olivat koleita paikkoja, hovissa saattoi riehua kuppa, rutto, tai semmoisia sairauksia joita meillä ei ole näkynyt ehkä sataan vuoteen?
Okei ruhtinaalla oli sotilaat ja hovi käskyvallan alla - silti hän saattoi pelätä että kaulakatkeaa huomenna jonkun ruhtinaaksi tavoittelevan toimesta.

Olen parikertaa yrittänyt löytää kymmenen ihmettä kun menen ulos: pystynkävelemään, minulla on vaatetus pakkaseen, puissa on lunta, lumi narisee kenkien alla, jne. Konkreettisten asioiden huomioiminen voi typistää nihilismi-pirua?

Masennus sumentaa sen mitä meillä on - siihen mitä meillä ei ole!

Tänään kirjoitan näin huomenna voin olla taas kuilussa enkä näe mitään hyvää - elämä on kummallista.

Olen miettinyt sitä että onko minusta tähän elämään? Olen niin puhki. Tekisi mieli käyttää lääkkeitä väärin, mutta mitäpä se auttaisi.

En haluaisi enään nähdä ketään koskaan.

Olen ihan vakavissani pohtinut itsemurhaa. Eikö se kuitenkin ole jokaisen ihmisen oikeus?

Olen sairastanut nyt 13 vuotta. Eikö tämä kaikki voisi jo loppua?

Olen nähnyt jo millaista tämä elämä on. Itsemurha on enää uskalluksesta kiinni. Onko se rohkea teko? Tiedän että toistan näitä kysymyksiä, mutta kun ne vaivaavat.

Minulla on vain kysymyksiä: Onko taivasta? Onko Jumalaa? jne. Kukaan ei tiedä näihin vastausta. Sen tiedän. Mutta minkä takia noitten kysymysten täytyy vaivata päätä koko ajan? Kun saisi hetken edes olla vain... 🙁

Mutta ruhtinaalla saattoi olla luotto Jumalaan ja kuoleman jälkeiseen elämään. Siinä yksi hänen vahvuuksistaan.

Luulen välillä että ajan itseäni nihilismiin, sillä saan itseni suggeroitua sellaiseen tilaan että jaksan olla olemassa. Synkät asiat välillä lohduttavat minua. Ja maailmahan on aika synkkä. Ainakin kun vähän pintaa raaputtaa.

Elämähän toki on ihme. Mutta olisi hienoa jos pystyisin näkemään jokaisen päivän ihmeenä. Siihen on vielä matkaa. Kunhan nyt selviän jotenkin eteenpäin niin siihen on tyydyttävä. Gösta Sundqvistin sanoin : "eihän elämä paljoa antanut..." ja niin edelleen.