En tiedä kauanko enään jaksan tätä elämää... Pakko syödä Temestaa että edes jotenkin pärjää.

En olisi koskaan uskonut että elämästä tulee kolmekymppisenä näin hankalaa.

En halua hakea apua. Haluan selvitä tästä itse.

Nukkumisen kanssa vähän ongelmia: välillä nukkuu liikaa ja välillä liian vähän.

En tiedä olenko koskaan oikeastaan nauttinut elämästä. Ehkä joskus kavereitten kanssa.

Sisällä vain hirveä ahdistus.

Ja sitten vielä että pitäisi saavuttaa jotain elämässä.

Tuntuu että on koko maailman paino hartioilla. Ja kello vain raksuttaa. Eipä elämän tarkoitus varmaankaan ole pelkästään onnellisuus. Enpä kyllä tiedä mikä se on..?

Moi89

Kokeillaan kestää tämä korona aika ja katsoa mitä sen jälkeen?

Mielenkiintoinen ajatus, siis jos Juudas olisi pyytänyt anteeksi.

Itsemurha on lopullinen ratkaisu, mutta jos ihmisen elämä on sietämätöntä niin eikö hänen ole parempi olla kuollut kuin elää? Toisaalta jos olemme vain aivomme, niin itsemurhassa menettää kaiken. Tai voi joutua johonkin pahaan paikkaan.

Jos minulta kysytään, niin en tuomitse itsemurhaajia mutten myöskään fanita.

Onko kristitty sitten sellainen että hän vain hammasta purren jatkaa ja jatkaa? Vaikka elämässä ei enää ole mitään mieltä. Hän vain venyttää tuskaista elämäänsä sietokyvyn rajoille. Tällaisena näen asian. Ehkä elän sitten niin. Sellaisella mentaliteetilla että eteenpäin vaikka väkisin.

Sitähän toki kristillisessä perinteessä ymmärrykseni mukaan toitotetaan.

Milloin tulee se päivä että elämä ei enää etene? Siinähän se kysymys.

Onhan se väärin tappaa joku tai tappaa itsensä. Mutta sitten on tietenkin sodat jne. Joissa raja hämärtyy.

Tuntuu että pään sisäinen sota on jatkunut jo vuosia. Tämä talvi ollut helvettiä. Aivan kuin jokin demoni kuiskuttelisi korvaan, että millään ei ole mitään väliä. Ja että tapa itsesi.

Tuntuu että olen enää vain jonkinlainen elämän testaaja. Että milloin en enää jaksa?

Vielä kuitenkin elän. Onko se sitten positiivinen asia?

Ajattelen asian niin nihilistisesti että onko sillä väliä kuoleeko tänään vai 30 vuoden päästä? Tähän toivoisin saavan vastauksen...

Moi!

Kyllä minä vielä varmaan jaksan.

HerKaramazov: Jokainen merkittävä ihmissuhde opettaa jotain itsestä ja elämästä. Ei ole helppoa saavuttaa tasapainoista suhdetta. Minun pitää huomata omat puutteeni, ja hyväksyä toisen ihmisen puutteet. Vastaavasti toisen pitää huomata omat puutteensa, ja hyväksyä minun puutteet.

Vain itseään voi muuttaa, toista ei voi muuttaa. Aika ja elämän kokemukset (erityisesti ne koettelemukset) väistämättä muuttavat molempia. Joskus kasvetaan samaan suuntaan, joskus eri suuntiin. Avioliittoni päättyi kun olimme kasvaneet liikaa erillemme. Olimme enää pelkkiä asuinkumppaneita, molemmilla eri tavoitteet elämässä. Seuraavassa suhteessa mies ei halunnut kasvaa, ja roikkui henkisesti exässä. Rakastuneena en tajunnut varoitusmerkkejä.

Minäitse89: Mitä jos elämän tarkoitus on oppia mahdollisimman paljon elämästä? Silloin elämää kannattaisi venyttää mahdollisimman pitkään. Siitä tosin päästään kysymykseen, mitä sillä tiedolla tekee? Olen miettinyt, jos ihmiskunnalla onkin jonkinlainen kollektiivinen tietoisuus, jonka osia olemme. Ihmisillä on luontaisesti voimakas halu kuulua ryhmään. Ehkä kyseessä ei ole vain biologinen ja sosiaalinen tarve, vaan myös tietoisuuden tasolla oleva tarve.

Eräässä kappaleessa sanotaan: "Some days just waking up is an act of bravery". Olen samaa mieltä. Rohkeutta on olla oma vajavainen itsensä. Rohkeutta on elää kaikista vaikeuksista huolimatta. Jokainen tänne Tukinettiin kirjoitettu teksti on myös rohkeuden osoitus.

Mutta tuntuu siltä että haluaisin olla yksin ja vaikka ryypätä.

En jaksa enää tätä elämän karuselliä. Olen nähnyt jo tarpeeksi.

Eikö ihmisellä kuitenkin ole lupa poistua näyttämöltä?

En vain uskalla tehdä sitä lopullista tekoa.

Onko se rohkea teko?

Vetäisin vain kaikki lääkkeet mitä mulla on. Pääsisikö sillä tavalla pois?

Suljetulla olen ollut joskus. Pitäisikö minun mennä takaisin sinne? En jaksa enää ravata terkussa. En jaksa enää ihmisten seuraa. En jaksa hakea töitä. En jaksa enää tehdä arjen rutiineja.

Enkö vain voisi kirjoittaa lapun vanhemmille, että tämä ei ole niiden vika ja sitten poistua maailmasta?

Mikä minua enää pidättelee?

On vapauttavaa ajatella ettei täällä ole pakko olla...

Moi.

"Itsemurha on lopullinen ratkaisu, mutta jos ihmisen elämä on sietämätöntä niin eikö hänen ole parempi olla kuollut kuin elää? Toisaalta jos olemme vain aivomme, niin itsemurhassa menettää kaiken. Tai voi joutua johonkin pahaan paikkaan"

Itsemurhassa menettää elämän - onko elämä kaikki? En tiedä. Jos joutuu pahaan paikkaa onko se pahempi kuin tämä nyt elämämme paikka? Aina joutuu vastaan, en tiedä.

Olen samaa mieltä että merkittävät ihmissuhteet opettavat meille itsestämme. Usein joku asia jota emme siedä toisessa löytyy itsestämme.
Ensimmäisessä avioliitossa kumppani ei ollut kasvanut irti vanhemmistaan ja heidän ajatusmaailmastaan eikä nähnyt siihen tarvettakaan. Tämä nykyinen on monimutkaisempi...molemmin puolin. Minua ahdistaa etten voi ottaa etäisyyttä...kun olisi joku paikka mihin mennä ja mistä katsoa omaa elämää. Olen tiirannut airbmb huoneet joihin rahani riitäisivät ja jonne saisi ottaa koiran. En ole löytänyt ainakaan vielä. Minulla ei ole läheisiä joiden luokse voisin mennä.

Jung kirjoitti tuosta kollektiivisestä yhteisestä tajunnasta. Joku yhteinen nimittäjä meillä ihmisillä on. Onko se halu kuulua laumaan, saada lauman tuki? Tunnetaanko me ihmiset kollektiivisesti hätä koronasta joka lisää taakkaa ihmisille jotka tuntee sen?
Kun "isopyörä" pyörii ihmisen on vaikea tuntea mitään sensisiivistä...tai on ihmisiä jolla ei ole yhteyttä sisimpäänsä. Joskus toivon että en olisi niin herkkä...etten reagoisi. Toisaalta olen jollain alueilla niin "kovakorvainen" etten usko mitää...tätä on minun ihmis elo.

89 ja Harmaatirppa!
Tämä talvi on todellakin poikkeuksellinen siinä me ollaan "samassa veneessä" Nyt mennään päivä kerrallaan, taistellen.
Ammutaan tänne Tukinettiin laukauksia sanojen muodossa.
Ei jäädä hankeen makaamaan!

 

Kyllähän useimmat ihmiset viihtyvät porukassa. Ja ihmisiä yhdistää varmaankin jokin metafyysinen taso?

Sehän se elämän ongelma että kuolla ei saa, mutta elääkään ei jaksaisi.

Olen huomannut että pärjään maailmassa sosiaalisissa tilanteissa, mutta silti minussa on se pimeä puoli. Se jokin piru joka kuiskuttelee korvaan.

Ulkomaailmalle en tuskaani näytä.

Täällä tukinetissä voi sen ilmaista.

Tiedän että elämä vaatii kovuutta.

Se on kyllä totta että mitä tännekin kirjoittaa, niin ne ovat kuin hätäraketteja.

Että täällä olen vielä. Minulla ei ole mitään tietoa mistään noista asioista mitä kyselen. Siis kuolemasta tai metafysiikasta. Heittelen ilmaan vain kysymyksiä jotka piinaavat.

Kun saisi edes jonkinnäköisen varmuuden jostain...

Yhdessä me voidaan hyvin jutella näistä. Mutta aina silti meillä kaikilla on se epävarmuus näistä asioista. Se on ihmisyyttä.

Wittgenstein oli oikeassa: "Vaikka kaikkiin tieteen kysymyksiin saataisiin vastaus, niin ihmiselämän kysymyksiä ei olisi edes sivuttu." Tai jotenkin noin se meni.

Olen huomannut että maailmassa jokaisella on jokin pulma. Voi olla alkoholismia, masennusta, kaksisuuntaista jne.

Ja elämä pohjimmiltaan on vain näitä pulmia vastaan taistelua. Elämä todella on taistelu.

Sen takia puhuin talvisodastakin että elämä voi olla aivan samanlaista taistelua, niin kuin on ollutkin puhe.

Keskeisimmät ongelmat elämässä ovat: sairaudet, ikääntyminen, elämän tarkoitus, masennus, nihilismi ja kuolema. Näitten kanssa sitten ihminen painiskelee koko elämänsä.Tai ainakin kun ikää tulee.

Nostaisin noista esiin elämän tarkoituksen: Sen voi oikeastaan ratkaista esim. tekemällä jotain työtä. Siinähän ihmisellä sitten on tarkoitus. Raataa ja raataa. Yritän päästä töihin. Se olisi varmaan hyväksi.

Ihmisellä on toki sitten nuo terveyshuolet jotka painavat.

Mutta jos vain saisi jonkin paikan täyttää yhteiskunnassa, niin ehkä elämä olisi siedettävämpää. En tiedä.

Kamalia kyllä kaikki sairaudet muun muassa masennus. Kun se tekee elämästä niin musta-valkoista.

Kuinka unelmoinkaan im:stä taas. Kuinka tämä kärsimys loppuisi.

En tiedä minkä takia unelmoin siitä. Elämä vaan tuntuu välillä Helvetiltä.

Jatkuvaa suossa rämpimistä. Pilkko pimeässä.

Kun vain pääsisi vapauteen näistä ruumiin kahleista. Siitä unelmoin.

Vaikeita kysytte...

Tässä elämässä eletään kaikenlaisten valtojen vaikutusten alla. Meillä ihmisillä on oikeus omiin valintoihin. Siksi kai kasvatus, jos pohjaa rakkauteen, sen myötä kasvaa rakkauden ymmärtämiseen mitä se on käytännössä. Jos on kasvanut kokemaan ja välittämään rakkautta, elämä itseäkkn kohtaan kivuttomampaa?

Raamattu puhuu henkivaltojen taisteluista. Ne pyrkii meitä ihmisiä pyörittämään pahan valtaan.

Kaikkivaltias Jumala on kaiken yläpuolella. Haluaa vahvistaa, haluaa rakastaa jokaista ihmistä.

Jossain aiemmassa viestissä oli kysymys, miksi sallii kaikenlaista pahaa. Niin, miksi? Koetellakseen ihmistä? Osoittaakseen suuruuttaan? Vahvistaakseen kestämään koetukset?

Minulla ihmisenä voi olla vaan aavistus Jumalasta.

Psalmi 139

Ehkä elämän tarkoitus on sitten yrittää tehdä maailmasta parempi paikka. Jättää edes vähän taivasta jälkeensä.

Olen pohjimmiltaan sitä mieltä että hyvä täytyy olla ja kohdella toisia ihmisiä kunnioittaen. Oli tilanne mikä hyvänsä.

Kaikilla meillä on kuitenkin omat taistelumme.

Jeesus on hyvä esimerkki. Siis että loppujen lopuksi me olemme kaikki samaa perhettä. Täytyy vain olla armollinen itselle ja muille. Vaikka syntejä olisi tehnyt, niin kaikki ne voidaan antaa anteeksi. Viimeistään sitten Jumala antaa.

Moi.

On vaikea tuntea itsensä yhteiskuntaan kuuluvaksi ja tarpeelliseksi kun ei tee töitä (mä teen muutaman tunnin viikossa...nyt korona aikana en sitäkään)

Tuntuu että elämä on hengisenä irtolaisena elämistä. Vaikka täällä Tukinetissä kohtaa kaltaisiaan niin se ei tunnu kantavan kuin hetken sitten joutuu kärvisteleen lopun aikaa peläten kuolenko hengisenä irtolaisena...oliko tämä mun kohtalo?

Kun on lukenut jonkin verran eksistenssi-filosofiaa ja ymmärtänyt elämän mielettömyyden on vaikea löytää turvaan siihen tilaan mikä oli ennen mielettömyyden ymmärtämistä.

Seuraavaksi pitäisi uskaltaa hypätä uskon-hyppy rakentaa elämänsä perusta siihen että meitä ympäröi ääretön avaruus ja sisällämme on toinen ääretön avaruus. Sietää se että avaruudessa voi tapahtua kaikenlaista.

Me ollaan samassa veneessä jos olisimme livenä konkreettisesti samassa veneessä yrittäisin pitää kaikki veneessä olijat mukana koska sitten kun minulla iskee mieli teko "hypätä veneestä" toivoisin toisten tukevan minua pysymään vierellä.

Tavallaan koko ihmiskunta ja kaikki eläväiset on samassa veneessä uskontokuntaan, poliittiseen ideologiaan katsomatta. Kaikille tulee hätä jossain vaiheessa silloin pitäisi ottaa kädestä kiinni ja tukea ihonväriin katsomatta.

Nyt korona heiluttaa venettä luulen että hätää tuntee paljon enemmän kuin tänne tukinettiin kirjoitelijat.

Jatketaan kirjoittelua...jos saataisiin johonkin asiaan helpotusta, kirjoittamalla!

Se on kyllä totta että eksistenssi-filosofiassa painotetaan ihmisen toivottomuutta. Tai toisaalta ihminen on vapaa, mutta toisaalta hänellä on hirvittävä taakka kannettavana.

Elämä on kyllä armoton tanssi-partneri. Se ei anna yhtäkään virhettä anteeksi.

Ja mikä siellä mullassa sitten odottaa? Enpä tiedä.

Jotenkin jokainen kirjoitus tänne antaa edes vähän toivoa.

En halua kuolla. Mutta elämä on välillä niin järisyttävän mieletöntä etten tiedä mitä tekisi...

Kai sitä täytyy yrittää pelastaa muut ja itsensä..?

Sehän tässä kaikessa on vaikeinta, kun tajuaa liikaa maailman olemuksesta.

Olisi varmaan vain parempi kun eläisi vain jossain kuplassa.

Että jee, maailma on ihana ja elämä myös.

Mutta harvoin se niin menee ja kuplatkin puhkeavat.

Minusta on alkanut tuntua siltä että ihminen on vain suuri kysymys- ja huutomerkki.

Minkä takia meidän täytyy tietää niin paljon asioita? En tiedä.

Koko koulutusjärjestelmä antaa meille vain käsityksen että elämässä ei ole mitään mieltä. Että maailmaa hallitsee vain fysiikanlait. Ihminen on vain kehonsa. Ja uskonnot ovat valhetta. Luulen että tällaisen kuvan saa helposti nykymaailmassa.

Mutta niitä on vaikea hyväksyä. Toisaalta ne voivat olla faktoja. Mutta eikö elämä ole kuitenkin subjektiivista? Sitähän monet eksistentialistit painottavat. Ihminen elää elämänsä omasta näkövinkkelistä. En usko että on pakko taipua siihen oletukseen, mihin nykymaailma taipuu. Siis siihen post-modernismiin, että ihminen muka säätäisi itse moraalilait.

Sen takia luotan että ehkä Jumala on olemassa, koska meillä on sisäiset syntymästä asti olevat moraalisetlait. Ehkä emme tajua niitä vielä lapsena, mutta ne pulpahtavat esiin jossain vaiheessa. Toivottavasti.

Minusta on hyvä luottaa johonkin tässä maailmassa. Vaikka itse ajaudun niin usein nihilismiin. Toisaalta saan voimaa ehkä välillä siitäkin.

Mutta tuntuu välillä että maailma on liikaa minulle, vaikka toisaalta onhan tämä maapallo meidän kotimme. Ja vaikka ajatukset täyttyisivätkin mielettömistä kysymyksistä, niin kuitenkin ihan fyysinen toiminta auttaa välillä pääsemään elämässä eteenpäin. Ja välillä ei tarvitse siten miettiä noita mielettömiä kysymyksiä...