Moi!
Mä olen toista kertaa naimisissa. Tämä liitto on kestänyt yli viisivuotta - viimeinen vuosi yhtä helvettiä.

Olen päätynyt siihen että minusta ei ole jakamaan elämääni. Aina teen jonkin asian väärin, tai sitten joku asia on jäänyt tekemättä josta seuraa silmienmuljauttelua, agressiivista palautetta, tai mykkäkoulua.

En ole mikään unelmamies siivoamisessa, ruuanlaitossa, toisen huomioon ottamisessa. Nyt tuntuu että oli virheiden virhe muuttaa yhteen ja mennä naimisiin. Ekat 2-3-vuotta oli mukavaa kun oltiin niin rakastuneita, sitten tippuivat vaaleanpunaiset lasit silmiltä ja joka asia jonka toinen tekee toisin rupesi ärsyttämään.

Kai tämä juttu opettaa minulle itsestäni lisää mitä 2012 loppunut 10-v avioliitto ei opettanut - molemmissa on omat hiertämispisteensä.

Ei maalata silti pirujaseinille teillä voi onnistua yhdessä elo?

Piti kysyä itse89:tä onko tämä kyseinen talvi ollut pahin tähänmenneistä im.-ajatuksen kanssa?

Aloin miettiä milloin ihminen on merkityksellinen? Tarviiko ihmisen olla merkityksellinen jossain tietyssä mielessä toisille ihmisille, tai yhteiskunnalle?
Jos ihminen on merkityksellinen toisille mutta ei itselle ollaan varmaan hakoteillä...luulen että merkityksellisyy on dialogi kun ihminen tekee jotain mielekästä se on merkityksellistä.

Masennuksessa mikään ei tunnu mielekkäältä - niin miten tehdä jotain metkityksellistä? Kertokaa te!

On tämä ehkä ollut pahin talvi. Yleensä kesät on pahempia kuin talvet. Mutta tämä on poikkeus.

Jotenkin saan itseni rauhoittumaan, kun vain istun tietokoneen ääressä ja katson vaikka youtubesta jotain. Silloin edes hetkeksi pääsee im-ajatuksista pois.

Mulla usein tulee im-ajatuksia, jos on koko ajan menossa. Toisaalta sitten myös haalin aika paljon menoja itselleni. Jotenkin hirveän ristiriitainen olo, kun pitäisi olla koko ajan menossa, mutta toisaalta tykkään olla myös kotona omassa rauhassa.

Maailma on kamalan monimutkainen paikka. Pitäisi kaikki olla jotenkin balanssissa, mutta kuitenkin se tuntuu mahdottomalta.

Kun täytyisi syödä terveellisesti, nukkua juuri sopivasti, ulkoilla, urheilla, peseytyä jne. Se tekee elämästä jotenkin mieletöntä, että täällä ollaan oikeastaan vain ajan orjia. Ja jokainen teko on ratkaiseva.

Nuorempana olin uneksija. Ajattelin jotenkin romanttisella tavalla elämästä. Mutta se kaikki alkaa katoamaan. Ajattelen vain että elämää on siedettävä. Jonkinnäköinen katkeruus nousee pintaan. Että vaikka kuinka hyvin täällä eläisi, niin silti on aina jokin ongelma mielessä.

En tiedä tuosta ihmisen merkityksestä. Saatat olla HerKaramazov oikeassa että ihmisen täytyy olla itselleen merkityksellinen. Yksin tämä elämä kait loppujen lopuksi eletään. Yksin muiden seurassa... Siinä se paradoksi.

Tuntuu itsestä että elämällä ei toisaalta ole mitään tarkoitusta, mutta ei sen soisi loppuvankaan.

Siis aina kun aloittaa tekemään jotain, niin ajattelee ettei tällä ole mitään merkitystä, mutta silti täytyy vain toimia.

Sehän on juuri se ihmisen ongelma. Koska (ainakin minä) usein mietin että maailmalla pohjimmiltaan ei ole mitään tarkoitusta. Ihmiset vain syntyvät tänne ja pyrkivät olemaan elossa. Tai no ei kaikki. Joillekin tämä elämä ei vain maistu.

Kuitenkin Camus osui täyskymppiin siinä että elämän mitta on tärkeämpi kuin laatu. Juuri sen olen tässä pikku hiljaa sisäistänyt.

Kauan siinä menikin. Ja paljon virheitä tuli tehtyä. Mutta minun suurin sankari on juuri Camus, koska hän ei perustanut mitään uskonnon varaan. Vaan hän pystyi luomaan filosofian joka kantaa. (oli sitten Jumalaa tai ei)

Maailma nyt sattuu olemaan tällainen paikka. Minä en voi mitään tälle kaikelle. Voin vain yrittää elää mokailematta. Ja siinä se...

Olen väsynyt tähän rintakipuun. Sitä on ollut jo 5 vuotta. On ollut lääkityskin, muttei auta. Onneksi se ei tunnu yöllä.

Kuitenkin hirveää taistelua, että miten tämän kivun kanssa jaksaa. Tietenkin jos olisi joku rinnalla taistelemassa niin varmaan jaksaisi paremmin.

En vain tiedä enää mitä tehdä tämän kanssa. En haluaisi lääkäriinkään enää mennä. Kun toimittaa vain fysioterapeutille, eikä siitä ole mitään hyötyä. Varmaan kärsin tästä koko loppu elämän. Siihen on varauduttava.

Eipä tämä elämä mitään ruusuilla tanssimista ole. Ja vaikka olisikin, niin onhan ruusuissakin piikit.

Moi

Mullakin on ritakipua etenkin kun rintaranka on lukossa.

Tämä on todellakin taistelujen talvi - pahin mullakin.

Tyttö kylässä...en voi kirjoitella enempää.

Olet HerKaramazov kyllä tuossa oikeassa että masentuneena mikään ei tunnu mielekkäältä.

Minun elämäni on vain arkirutiinien toistoa. Eipä tässä voi liikoja vaatia tältä elämältä.

Kärsimystä enimmäkseen.

Jeesuskin kuoli kolmekymppisenä. Toki itse haluan jatkaa niin pitkään tätä taivallusta kun vain pystyn.

Onneksi on edes tämä tukinet, johon voi kirjoittaa auki tätä oloa.

Haluaisin vain istua tässä tietokoneen ääressä koko loppu elämän. Ettei tarvitsisi syödä, juoda, nukkua eikä käydä vessassa. Että pystyisin jymähtämään tähän.

Elämä on niin prkl vaikeaa. Kun löytäisi edes jonkin valon, niin se riittäisi.

Mutta kun niin hirvittävän vaikea uskoa Jumalaan. Olisiko se sitten ainut tie enää mitä kulkue? Uskon tie.

Puhuin tuosta talvisodasta. Luulen että sodassa on kamala olla, mutta sodassa sentään voi olla sankari.

Mutta voiko arjessa olla sankari?

Olisiko sankaruutta sekin että vain luovuttaisi? Toisaalta sitä päätyisi johonkin katuojaan, jos tästä nyt lähtisi kaljaa juomaan.

Kysymys vain kuuluu: Mikä enää pidättelee, kun elämä on tällaista?

Okei. Kivut pitää masennusta yllä.

Rankkaa on kyllä ollut tämä talvi. Jos Luoja soisi vähän helpotusta, kun kevät tulee...

Moi!

Välillä yritän elää yhden henkäisyn kierron eli sisään ilmaa ulos ilmaa.
En saa etäisyyttä toivottomuuden tunteeseen, ahdistukseen, jne.

Minun ikäisiä ihmisiä on kuollut aortan repeämään - välillä toivon sitä - välillä pelkään sitä.

On helppo yhtyä Kierkekaardin ajatukseen että Kristityksi minusta ei ole - mutta voin rakastaa kristillisyyttä - samaan hengenvetoon en voi rakastaa itseäni niin tuskin voin rakastaa kristillisyyttäkään.

Ei ZenBuddhalaisuus ole sen helpompi tie...myötätunto itseä ja muitakohtaan.

jatkan myöhemmin...

Tuosta sankaruudesta... Parhainta sankaruutta on hankalasta olosta ja hankalasta  ajasta huolimatta kestäminen. On vaiheita, joissa ei löydä helpotusta, voi näyttää ettei ollenkaan, mutta silläkin ajalla on hiova tarkoituksensa?

Jokaisen meidän tie on erilainen, mutta siinä mielessä samanlainen, että samojen lainalaisuuksien alla eletään. Tuska ja vaivat tulevat jokaiselle tutuksi. Ilon ajat jokaiselle tarpeen. Rakkauden sisäistyminen todeksi voimanlähde.

Vein tyttäreni toiseen kotiinsa - järjetön ahdistus.

"On vaiheita, joissa ei löydä helpotusta, voi näyttää ettei ollenkaan, mutta silläkin ajalla on hiova tarkoituksensa?" Toivon että näin on.

Toivon myös. Tässä kaikessa ahdistuksessa on vaikea saada aika kulumaan. Hirveästi vaatii kestävyyttä elämä.

Onneksi näin kavereita. Olo helpotti vähän.

Iltaisin onneksi saan itseni rauhoittumaan ja ahdistus ei herätä yöllä.

Minä toivon vaan että saisi kokea rakkautta vielä tässä elämässä.

Tai sitten seuraavassa.

En tiedä enää mitä tämä mun oloni on jotain sellaista kaipuuta johonkin muunlaiseen elämään. Ja kivuttomaan elämään.

HerKaramazov, minullakin on se kokemus, että lapsen viemisestä toiseen kotiinsa tulee ihan hirveä ahdistus. Ihan hirveä. Ja kestää kauan.

HerKaramazov kirjoitti:
Moi!

Välillä yritän elää yhden henkäisyn kierron eli sisään ilmaa ulos ilmaa.
En saa etäisyyttä toivottomuuden tunteeseen, ahdistukseen, jne.

Toimiikohan tässä sama, kuten ajatuksessa "vain muistamalla voi unohtaa"?

Kohtaamalla niitä päästä toivottomuuden tai ahdistuksen tuntemuksista? Nekin sisältää (tai aiheuttaa) jännitteitä meissä ihmisissä. Jos niistä jännitteistä kokeilee irti esim. TRE-tärinäterapialla, hankkiutumalla sen menetelmän hallitsevan ohjaukseen, pääseekö kehon tasolla vapaammaksi niistä?

Antaa tulla ulos mitä kehoon on kätkeytynyt? Mieli ja keho on yks yhteen, jos jompikumpi epätasapainossa, epätasapainossa molemmat?

Kun voisikin jossain puhumalla purkaa kaikki se mikä vuosien mittaan on sisälle kerääntynyt.

Olen lukenut nyt Jonathan Gloverin kirjaa Ihmisyys, joka kertoo 1900-luvun sodista. Sen takia luen sitä, että ihmiset ovat olleet paljon pahemmissakin tilanteissa kuin missä minä olen nyt. Kuinka Dresdenin pommituksienkin aikana kadutkin sulivat ja ihmisiä kuoli hirveästi.

Tällainen enää auttaa minua olen siinä pisteessä.

Olen täysin kyllästynyt tähän olemiseen. Kipuja, masennusta ja toivottomuutta.

Ravaan joskus iltaisin vain huoneesta toiseen ja yritän pysytellä hengissä.

Minun koko elämäni tavoite on enää pysyä hengissä mahdollisimman pitkään.

On tämä elämä vain hirveä haaste... 🙁

Moi!

Jokainen kokee elämänsä subjektiivisesti sota voi olla pään sisällä tai meidän ulkopuolella - en tiedä kumpi on pahempi...kummassakin taistellaan hengissä säilymisestä.

Mä luen kirjaa jossa oli pätkä 1963 Saigonista jossa Buddhalaismunkki  poltti itsensä viisikaistaisen tien risteyksessä protestina vallitsevaa tilannetta vastaan. https://fi.wikipedia.org/wiki/Th%C3%ADch_Quảng_Đức

Kun radikalisoitunut Muslimi tekee itsemurha pommi-iskun hänellä on "varma" ajatus siitä että hän pääsee taivaaseen.

Voidaanko puhua radigalisoituneesta Buddhalaisesta joka poltti itsensä tehdessään aseetonta vastarintaa vallitsevaa tilannetta vastaan tekemällä itsestään "huutomerkin"? Buddhalaisella on "varma tieto" että hän lähtee jälleensyntymien kiertoon.

Viatomien tappaminen pommi-iskussa on selkeesti väärin, no, saako "ei viattomia" tappaa pommi-iskuissa?

Se mihin tähtään edellisillä, me eletään kristillisessa traditiossa jossa päästään ikuiseenelämään elettyä Jeesus sydämmessä...emme voi sallia minkäänlaisia itsemurhia! Miksi?

Johtuuko se Kristillisestä traditiosta jossa petturi tappoi itsensä? Jos Juudas olisi tullut Golgatalle pyytään Jeesukselta anteeksi rahat hän antoi pois evankeljumin mukaan...Juudas/itsemurha paha, paha, paha!

Mä yritän roikkua elämässä kiinni, ja pohtia kaikkea kummallista mitä eteen tulee.