Moi89!
"Olen ajatellut, että jos olisi nyt talvisota, niin menisin eturiviin ja juoksisin vihollista kohti ampuen ja ainakin olisin sankari silloin. Ja minut muistettaisiin sankarina."

Me ihmiset ollaan erilaisia mä en tiedä miten innokkaasti lähtisin sodassa eturiin ja rynkyn kanssa juokseen vihollista kohti?
Ajattelen jos uskaltaisin mennä "eturiviin" kohdata masennuksen "silmästä silmään" mitä se sitten tarkoittaakaan - taistella masennusta vastaan, ja olla oman elämäni sankari. Oman elämän sankaruus voisi näkyä parille läheiselle.

Ei sillä että talvisodan sotilaat ovat sankareita minullekkin.

Ja kuten sanoit "pirun kovaa tämä on" eräänlaista asemasotaa itsensä kanssa.

Koen olevani samalla puolella kanssasi taistelussa masennusta vastaan.

Ei ole jatkuvasti noin vahva. Mutta välillä todella vahva.

Alan muotoilemaan päässäni, että hommaan jostain köyden ja se olisi sillä selvä.

Välillä sitten pystyn keskittämään ajatukset johonkin muuhun.

Puhuin tuosta ahdistuksesta. Sekään ei anna rauhaa muuta kuin öisin.

Tuntuu kuin olisi jotenkin piinattu. Että jokin sisäisessä elämässä haraa vastaan.

On ollut viime aikoina vaikeaa lähteä ulos, kun näkee elämän niin nihilistisesti. Että mitä järkeä on pitää huolta itsestään, kun kuitenkaan mikään ei pelasta. Tämä on se perusajatus.

Jos ajatellaan että elämä tulee loppumaan kuitenkin, niin miksei sitten voisi lopettaa sitä jo nyt? Mutta sitten tulee ajatus Jumalasta. Että jos minulla onkin jokin tarkoitus? Että jos tämä kärsiminen ei olekaan turhaa.

Mutta syvin ongelma on se että elämä on kuin Päiväni murmelina. Että kaikki toistuu samaa rataa ja sitä yrittää nautiskella elämästä, mutta kun ei sitäkään voi tehdä koko aikaa.

Ja elämä menee välillä siihen että ravaan huoneesta toiseen ja olen ahdistunut. Välillä Temesta auttaa.

Kavereita onneksi näen välillä. On edes jotain mitä odottaa.

Yritän nyt lähteä ulos kävelemään. Vaikken näekään siinä mitään mieltä.

Hyvät uudet vuodet kuitenkin!

Olen ajatellut vielä yhtä ratkaisua.

Että käyttäisin lääkkeitä väärin.

En tiedä mikä tähän elämän ongelmaan oikeen auttaa.

Täytyisi saada yhteys johonkin ihmiseen täällä live-maailmassa. Mutta kun en haluaisi puhua kenellekkään. Haluaisin olla vain kotona koko ajan. Koska elämä on niin prkl kovaa.

Ja tässä on vielä se ongelma, että kun ei näe tarkoitusta itsellä. Että elämä on turhaa kärsimystä. Ja niin kovaa, että sitä on todella vaikea välillä sietää.

Sitten vielä olen yksin. Mutta tavallaan sekin on oma valinta...

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: -

Kiitos HerKaramazov!

En tietenkään toivo mitään sotaa. Mutta sellainen ajatus nousi vain mieleen, että saisi edes sankarina lähteä.

Im:ää pidetään usein pelkurimaisena tekona. Mutta en tiedä.

Kyllä tämä elämä jonkinlainen sota on.

Kaikesta huolimatta totaalisen toivotonta ihmistä ei ole.

On syytä elää pelkästään vaikka antaakseen rakkautta.

Välittäminen lisääntyy, hetkeksi saa panna mielestä pois mikä itseä ahdistaa.

Itsen ulkopuolella olemisen hetket on huojentavia, kuin astuisi niinä hetkinä ulos voimat vieneistä ajatuksista.

Sotaa tosiaan on pimeitä hetkiä vastaan taisteleminen.

Efesolaiskirjeessä (?) on kuvattu miten pahan palavia nuolia vastaan suojaudutaan.

Kai sitä jonkinlainen toivo aina on. Toivo nähdä seuraava päivä.

Kyllä sitä kuitenkin vielä pystyy olemaan vaikka kaikennäköistä on tapahtunut.

Täytyy vain yrittää nauttia elämästä välillä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Niin.

Saa.

Moi

Vuoden 2021 ensimmäinen päivä - eilen tuli vellottua syvissävesissä kun keskustelin kolmeen otteeseen ilmastonmuutoksesta kolmen eri ihmisen kanssa.

Ei pitäisi olla toivoton Jumalan edessä mutta siltä vain tuntuu. Koirille ja kissoille tunnun riittävän koska he tulevat lähelle. Lapsilleni tunnun riittävän koska pitävät yhteyttä.

Tänne tunnun riittävän koska me saadaan keskutelua aikaiseksi - kiitos.

Tänävuonna ei ole vaivannut im-ajatus - kiitos.

Tutkin tuota Efessolaiskirjettä.

Voiko sankari tehdä itsemurhan? En tiedä? Onko eutanasia sallittu kivussa eläville kuoleman sairaille? En tiedä?
Jos koirani elämä kävisi raskaaksi sairauden, vamman, ym. Johdosta veisin armopiikille ajoissa...sen tiedän.

Kyllä onkin vaikeaa tämä elämä.

Olen käynyt kävelyllä ja lukenut, mutta silti olo ei helpota.

Kauanko tätä kärsimystä joutuu kestämään?

Tekisi mieli vain ottaa Temestaa liikaa.

Miksiköhän elämä yleisesti ottaen on niin vaikeaa?

Moi89

En voi kuin toivoa voimia sinulle.

Kysymykset jää avoimiksi - kuten minullakin.

En tiedä miksi ajaudun jatkuvasti im-ajatuksiin..? 🙁

Pitäisi kai löytää kumppani. En tiedä olisiko silloin näitä samoja ajatuksia.

Toisaalta sitten en tiedä miksi hakeudun yksinäisyyteen. Sehän se ongelma on. Että liian herkästi hakeudun tyhjään asuntooni.

Sitten tulee impulsiivisia ajatuksia, että pitäisi tehdä itselle jotain. Vaikka en kuitenkaan halua.

Haluaisin hyvän elämän. En minä muuta kaipaa. Välillä toki elämä on ihan kohtalaista. Mutta välillä sitä on semmoisessa ahdingossa että alta pois.

Siis välillä ajautuu jotenkin rappio fiiliksiin. Että voisi vain sukeltaa elämän syövereihin, vaikka tiedän että sieltä tuskin on paluuta päivän valoon.

Tiedän että valo on vain tässä ihmisten maailmassa. Ja jos alkaisin ryyppäämään, niin se olisi sitten menoa. Se olisi vain menolippu pimeyteen.

Elämä tosin on niin vaikeaa välillä, että tekisi mieli vain upota syövereihin. Mutta toisaalta: mitä hyötyä siitä olisi?

Tarvitsisin rakkauden lisäksi tähän omaan elämään. Luulen että se voisi minut pelastaa niistä syövereistä joita välillä ajattelen.

En vain tiedä miten tavoitan sen. Polkuja varmaan on monia...

Kiitos!

Hirvittävä olo taas. Ei jaksaisi koko ajan tätä kammottavuutta.

Minkä takia maailmasta on yhtäkkiä tullut tällainen?:(

Moi89

Parisuhde kumppanin etsintä on jo sinänsä taiteenlaji joskus se onnistuu toisinaa hankalasti.

Nykyään on paljon näitä parisuhde foorumeja. Mä taas olen live kontaktin ihminen...miten sä? Kirjoittelisitko eka vai tapaisitko.

Mihin se parisuhde vie ei voi tietää kuin kokeilemalla

Tosin takavuosina olen löytänyt seuraa netin kautta, mutta myös livenä...jostain täytyy lähteä liikkeelle jos haluaa tavata ihmisiä.

im-ajatus on niin yksiselitteinen päämäärä ja lopullinen niin se saattaa kiehtoa ratkaisuksi kun on sotaväsymystä. Yleensä jos mä ajattelen itsemurhaa niin mua karmii se ettei se onnistukkaa, ja jää vielä pahemmaksi raajarikoksi. On tietty keinoja jotka pitäisi olla pommin varmoja mutta ne rupee kylmään sydäntä, vaikka kuinka ahdistaisi. Yleensä tilanteessa jossa im.-ajatus jauhaa päässä...alan ajatteleen että kyllä se sydän pysähtyy kuitenkin kun sen aika on, ehkä jo kymmenen minuutin päästä...sen jaksan odottaa.

HerKaramazov (01.01.2021 klo 12:11): Tänävuonna ei ole vaivannut im-ajatus - kiitos.
Katsoin uudenvuoden yönä Monty Pythonin Brianin elämän, joten voit varmaan arvata reaktioni. Taitaa tämä koko elämä olla yksi pitkä tragikomedia. Tänään ahdisti vähän vähemmän. Eilen ahdisti paljon enemmän.

Minäitse89: Voiko tuo ajatus sodassa kuolemisesta syntyä siitä että haluaisit elämäsi olevan jollain tapaa merkityksellistä? Vaivaako sinua ajatus siitä että elämässä on pakko saavuttaa jotain?

Minua ajatus elämäni merkityksettömyydestä ahdistaa. Mutta en keksi mitään oikeaa syytä sille, miksi minua hävettää se, etten ole saavuttanut mitään. Häpeä on seurausta epäonnistumisista. Painostava tunne tulee sosiaalisesta ympäristöstä, mutta todennäköisesti muita ihmisiä ei oikeasti kiinnosta elämäni. Silti jokainen kysymys ja ihmettely tuntuu tikarin iskuna, vaikka harva on sellaiseksi tarkoitettu. Yritän toki vältellä niitä pahimpia päänaukojia. Elämä on ehkä merkityksetöntä, mutta mitään hävettävää ei oikeasti ole.

Ulkopuolisuuden tunne saa helposti eristäytymään muista. Siitä tulee sellainen noidankehä. Lisäksi korona-aikaan elinpiiri on kaventunut muistuttamaan jonkinlaista avovankilaa. Kerran päivässä kävelylenkille, kerran viikossa cittariin ja kerran viikossa lidliin. Muu aika menee neljän seinän sisällä. Kotona olisi kyllä kaikenlaista tekemistä, mutta motivaatio on kadonnut kodin ulkopuolisten virikkeiden puutteessa.

Tyttö kerran heitti sarkastisesti, että mun pitäisi hankkia itselleni mies, etten olisi aina häiritsemässä. Olisihan siinä parisuhteessa ainakin virikettä. Jotenkin vain ahdistaa ajatus deittailusta. Miten muka lyhyen viestittelyn ja tapaamisen perusteella voi tehdä arvion toisesta ihmisestä? Ensivaikutelma voi pettää. Tämä harmaa tirppa on ainakin ulkoisesti niin harmaa ja tavallinen.

HerKaramazov: Jotenkin musta tuntuu etten jaksa etsiä kumppania. Mutta toisaalta silti haluaisin etsiä. Se ristiriita on siinä että haluan olla yksin, mutta yksinolo tuottaa im-ajatuksia. Joten se ei ole hyväksi.

Harmaatirppa: Juuri sitähän se on: merkityksen hakemista. Haluaisin olla jotenkin tärkeä tai merkittävä yhteiskunnalle, mutta tuntuu että sitä on mies joka ravaa vain ruokakaupan ja kodin väliä. Ja yrittää pitää kodin jotenkin järjestyksessä. Siinä mun elämä.

En tiedä olenko ulkopuolinen. Minuakin vain masentaa se että en saa haaveitani täyttymään, vaikka pitäisi varmaan vain haaveilla hyvästä kahvi kupillisesta. Ei tämä elämä loppujen lopuksi paljoa anna. On vain tyydyttävä osaansa ja jatkettava suossa talsimista.