Mutta jos ajattelee maailmasta kuin nihilisti? Että jos me olemme vain biologisia koneita. Niin minkä takia itsemurhaa ei saisi tehdä?

En sano että olen nihilisti, mutta heitä on kyllä.

Tässä kaikessa kysehän on vain ja ainoastaan Jumalan olemassaolosta. Siinä koko ihmisyyden suurin ongelma. Miten me voimme ikinä tietää, onko Jumalaa?

Ainakaan emme voi olla hänestä varmoja eläessämme. Juuri sen takia tarvitsee tehdä uskonloikka. Olen jotenkin pikku hiljaa vakuuttunut siitä.

Nihilismi on tuskallista. Koska nihilisti ajattelee, että mitä väliä loppujen lopuksi on millään.

Siis ihmisen elämältä romahtaa pohja pois. Jos ajattelee ettei mikään oma teko merkitse maailman silmissä mitään.

Sen takia olen kääntymässä kristinuskoon, koska tarvitsen jonkun pohjan olemiselle. Se on eksistentiaalinen valinta. Se on se Kierkegaardin uskonloikka. Sillä meillä on vain tämä maanpäällinen aika, josssa voimme valita mihin uskoa. Sitten kun on kuollut, niin se on myöhäistä. Luulen että jokin kanta on otettava. Ja luulen että kristinusko voisi olla hyvä minulle ja varmaan muillekin.

Itsemurha-ajatukset ovat varmaankin osa masennusta, vaikka puhutaan että kaikilla ihmisillä niitä on jossain elämän vaiheessa. Mutta onko kaikilla ihmisillä masennusta jossain vaiheessa elämää? En tiedä.

Kaikki valinnat joutuu tekemään toki pikaisesti. Ei ole aikaa miettiä näitä elämän loppuun asti. Vaikka toki pitäisi harkita kaikkea syvästi. Kuitenkin uskonloikka tehdään varmaan fiilispohjalta. Sillä ei tässä voi vanhuuteen asti venata. Täytyy vain fiilispohjalta ottaa Jumala elämäänsä nyt. Koska mitäpä ihminen tietäisi huomisesta..?

Siinä se, koko ihmiskunnan vaikein kompastus: halu tietää kuin Jumala!

Meidän on suostuminen tähän ihmisten mittaan, ihmisen ymmärrys on vajavaista. Pienuus on ihmisen elämää. Vaikka saavuttaisi minkä arvostetun arvon, jnkn tieteen tohtorin aseman tai vaikka maailmankuulun muusikon statuksen. Tai minkä tahansa siltä väliltä. Samalla tavalla ihmisiä jokainen.

Ihmisen osaa on ihmettely. Siksiköhän Jeesus nosti kuin malliksi lapsen? Ja sitähän jokainen on, joskus tänne syntynyt. Lapseksi. Joskus kohtaa elämän päättymisen. Toivon mukaan jokainen saisi pitkän elämän.

Lastenkaltaisuus, luottamus, tieto kuinka turvautua, vapahtavaan Mestariin.. ja rohkeus turvata.

Moi89

Kunnioitan päätöstäsi teet sen mihin suuntaan tahansa. Kunnioitan siksi että olet päätynyt siihen omien pohdintojen kautta - eikä kenenkään painostuksesta.

Me ihmiset tehdään päätöksiä aina niistä lähtökohdista mitä sillä kyseisellä hetkellä on. Hetki on aina pyhä...lähtökohdat vajavaiset koska iminen ei voi ymmärtää mihin päätös vie - mutta silti tekee sen.

Vuoden vaihtumista kohden mennään tällä kertaa rauhallisesti.

Kiitos HerKaramazov!

Tuo on totta että jokainen hengenvetokin on pyhä. Täytyy vain olla välillä ja yrittää olla edes vähän kiitollinen. Vaikka se onkin minulle vaikeaa.

Kaikista kivuista ja muista vaivoista huolimatta, nousen vielä sille kuvitteelliselle vuorenhuipulle ja voin olla vielä ylpeä siitä että kuitenkin elän ja jaksan tavoitella sitä huippua.

Käytän tämän kehollisen elämän niin loppuun kuin pystyn. Sisulla vain tarvitsee mennä. Sitten ei voi enää mitään kun kehon toiminta romahtaa. Mutta vielä kuitenkin keho toimii.

Minulla ei ole mitään hajua, minne ihminen joutuu kuoleman jälkeen. Siinä mielessä me kaikki olemme samanlaisia.

Siinä mielessä en ole uskovainen, että luotan vain tähän kehoon. Toki jätän mahdollisuuden myös sielun olemassaololle.

Kuitenkin keskityn sinne vuorenhuipulle kipuamiseen. Se on elämäni tehtävä. Taistellen jatkaa...

Olisinpa nähnytkin vain jumalaisen näyn ja kuullut Hänen äänensä. Mutta kun näiden näkyjen jälkeen minulle näytettiin ja mieleeni palautettiin kaikki (todellakin aivan kaikki) vanhat pahat, ahdistavat, pelottavat, hävettävät ja negatiiviset tapahtumat elämäni varrelta.

Miksi kaikki palautui takaisin mieleeni? Luulin jo päässeeni yli näistä asioista. Miksi on niin vaikeaa päästää irti kaikesta vanhasta tuskasta? Ei ole mitään syytä kantaa mukana vanhoja taakkoja. Kaikki mitä niistä voi oppia on opittu. Tunnen sydämessäni, että irti päästäminen kaikesta vanhasta paskasta on oikea vastaus.

Uskon, että jos Jumala on olemassa, häntä ei haittaa se, että suhtaudun kaikkeen epäilevästi. Kyse on mieleni ja luonteeni ominaisuudesta, ei epäluottamuksesta Jumalaa kohtaan. Ajatteluni pohjalla on skeptismi, jonka mukaan varmaa tietoa ei voi saavuttaa ihmisen aistien rajallisuudesta johtuen. Antiikin skeptikoiden mukaan ihminen saavuttaa mielenrauhan ymmärtämällä oman tietämättömyytensä. Mutta minun pitäisi myös päästää irti.

Luulen ratkaisseeni yhden näyn. Näyssä olin Jokelan rautatieasemalla, jolla en ole koskaan edes ollut. Se oli tietysti vertauskuva. Olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta oikea juna on vasta tulossa. Juna on myöhässä.

Minulla on myös tuo sama ongelma että entiset ikävät asiat palautuvat välillä mieleen. Varsinkin unissa. Luulen että koko tämä minun sairastuminen johtui noista entisistä ikävistä asioista. Ne ahdistaa päivittäin. Kun vain saisi jotenkin rauhan. Kun pystyisi nousemaan kuin Feenix-lintu tuhkasta. Että saisi uuden paremman elämän.

Luulen että ihmismieli on siitä ongelmallinen kapistus että se jauhaa menneitä kuin jotain elokuvaa. Se ei katso tulevaisuuteen vaan se tuottaa samat traumat yhä uudestaan ja uudestaan.

Luulen tässä, kun olen pohtinut tätä koko elämää, että im on varmaankin paha teko. Mutta kun miettii kuinka paljon sitä joutuukaan kärsimään mentaalisesti ja fyysisesti, niin kyllä tämä elämä tuntuu välillä taakalta. Ja sen takia im palautuu välillä mieleen.

Mutta jos otetaan kristillinen näkökanta, niin ihmisen täytyy kärsiä. Se on hänen tehtävänsä ja vain taivaassa sitten on suunnaton ilo, jos sinne pääsee. Juuri sen takia mietin että kristinusko voi olla minulle hyväksi,  että se auttaa kestämään nämä maanpäälliset kärsimykset. Vaikka ne hirvittäviä onkin.

Minulla myös tuo sama epäilevä luonne. Myös minulla on vähän skeptinen näkökanta. Joskus jopa nihilistinen. Tai ainakin ennen oli.

Ennen näin että maailma on vain kauhujen tyyssija. Että ihminen syntyy vailla toivoa. Nykyään katsanto kantani on sellainen että pystyn jopa hyväksymään Jumalan.

Elämässä täytyy olla pirun sitkeä. Maailmassa vainoaa niin monet sairaudet ja onnettomuudet että alta pois.

Näkemykseni on että elämä täytyy kuluttaa loppuun. Siis aivan kuin polttaisi tupakkaa: täytyy elämäkin polttaa loppuun. Mitä muuta täällä voisi tehdä, kuin kuluttaa tämä maallinen keho ja sitten kuolla kun ei ole enää yhtään voimia. Kun keho ei enää pelaa.

Joka päivä täytyy vain tehdä ja tehdä asioita. Ei niinkään että se olisi aina hirveän kivaa, mutta sen takia että elämässä säilyy jokin mielekkyys. Täytyy olla tässä ihmisten maailmassa ja olla osa yhteiskuntaa. Juuri siinä on se toivo. Kohdata ihminen tai ihmiset. Ja pelata tätä peliä niin hyvin kuin vain pystyy. Mitä muutakaan sitä enää voisi tehdä?

Moi

"Vuorelle kipuaminen" on myös kunnioitettavaa ja sitä tämä todellakin on. Välillä kun saisi pidettyä "rauhan sydämmessään" ja tyytyisi ihmisen osaan.

Harmaatirppa: Mitä jos sitä menneisyyttä ei saa pyyhittyä pois? Voisiko tehdä sen kanssa sovinnon? Mä yritän sovintoa, koska ne menneisyyden traumat pakkaa aina palaamaan vaikka kuvittelin "kuoppaavani" ne jo hyvin.

Edellä: "Siinä se, koko ihmiskunnan vaikein kompastus: halu tietää kuin Jumala!"
Harmaatirppa sanoo lähes saman asian. "Antiikin skeptikoiden mukaan ihminen saavuttaa mielenrauhan ymmärtämällä oman tietämättömyytensä."

Hyvä että ihmisen rajallisuudesta voi lukea monesta lähteestä...

Moi

Ihmisen halusta olla jumalan kaltainen kertoo paratiisi kertomus jonka lopussa Aatami ja Eeva heitetään pois paratiisista ja kirotaan. Kain ja Abel olivivat veljekset ja Jumala oli mieltynyt Abeliin (voisi ajatella että Jumalalla on persoona koska mieltyy johonkin tiettyyn ihmiseen joka on persoona?) Kain oli kateellinen veljelleen ja surmasi veljensä koska oli vahvempi...kertooko edellinen evoluutiosta synbolisesti? Pitääkö Jumala edelleen toisista ihmisistä enemmän kuin toisista?
Jumala kovisteli Kainia ja kirosi hänen (huom. tupla kirous...eka kiroaminen Aataminen ja Eevan jälkeläisille). Kainia ja hänen jälkeläisiään saa kiusata mutta ei tappaa (kirous ja siunaus samaan aikaan).

Voiko sairaus olla kirous ja siunaus?

Minusta tuntuu välillä että ole Kainin jälkeläinen...

Jotain muistui vanhasta testamentistä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Moi

Uusitestamentti Luukkaan mukaan 14 Luku. 26 jae "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni"

Sanoo Jeesus Luukkaan mukaan...

Aika montaa ihmistä pystyn vihaan mutta en kaikkia tuossa luettelossa. Mun tarvisi mennä varmaan Alfa kurssille että oppisin ymmärtään mitä Jeesus tarkoitti tuolla?
Vai johtuuko tulkinnan vaikeus siitä että kieltä on käännetty raamatussa, ja eikä ymmärrä mihin tilanteeseen tuo on tarkoitettu?

Luulen että Jumala mieltyy tietynlaiseen toimintaan. Johonkin hyvän tekoon. Vaikka mistä sitä aina tietää että mikä on hyvän tekoa.

Ihminen vain tavoittelee elämässään koko ajan jotain. Siinähän se elämän suola. Onko ihminen koskaan valmis? Tuskin. Mutta se juuri on vaikeaa että koskaan ei voi pysähtyä. Elämä virtaa.

Juuri sen takia olisi hienoa olla Jumalan kaltainen, että ei tarvitsisi olla ajan kahleissa. Vaikka toisaalta, mistä sitä tietää jos kuoleman jälkeen onkin ajaton Paratiisi.

Maailma on aina valintojen maailma: me valitsemme koko ajan. Sitten on tietenkin luonnonvalinta, mutta se on taas eri asia.

Mutta voiko valitsemalla ,ja jos valitsee pitkään oikeita valintoja, niin päästä lähelle Jumalaa?

Jos tästä hetkestä lähtien teen vain sellaisia valintoja, mistä Jumala saattaisi pitää, niin voinko nähdä Paratiisin esim. viikon päästä? Ihmisellä on kova vastuu valinnoistaan. Se on se ihmisyyden taakka.

Mutta niin kuin Kierkegaardkin sanoi : valitsematta jättäminenkin on valinta.

En tiedä. Aika kryptinen homma.

Itse haaveilen jo im:stä. Tuntuu että tämä elämä on liikaa minulle.

En ole suunnitellut teko tapaa enkä aikaa.

En tiedä pääseekö siten Jumalan luokse, mutta ainakin pääsee elämästä pois.

Liian paljon olen kokenut kuraa.

Eikös ihmisellä ole kuitenkin oikeus lopettaa kituminen, jos niin haluaa? Eikö se kuuluu kansalaisoikeuksiin?

En vain jaksaisi tätä henkistä enkä fyysistä kipua.

Mitä jos sitä vetäisi kännit niin varmaan olisi enemmän rohkeutta toteuttaa aiottu teko.

Kyllä olenkin syövereissä...

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: -

HerKaramazov kirjoitti:
Moi

Uusitestamentti Luukkaan mukaan 14 Luku. 26 jae "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni"

Sanoo Jeesus Luukkaan mukaan...

Aika montaa ihmistä pystyn vihaan mutta en kaikkia tuossa luettelossa. Mun tarvisi mennä varmaan Alfa kurssille että oppisin ymmärtään mitä Jeesus tarkoitti tuolla?
Vai johtuuko tulkinnan vaikeus siitä että kieltä on käännetty raamatussa, ja eikä ymmärrä mihin tilanteeseen tuo on tarkoitettu?

Muistaakseni tuossa puhutaan kaikista luetelluista luopumisesta, ei vihaamisesta. Ymmärrän sen tarkoittavan niin että Jumala haluaa ihmisen ottavan hänet niin vakavasti ja täydesti että aiemmat turvat jää toiseksi.

Sydämestä on kyse. Jumala on yksi ja ainoa, kykenee mahdottomiltakin vaikuttavissa tilanteissa lähettämään avun.

Uskon askel ensi kerrankin otettuna on oma, siinä ei kysytä taustaperheen tai muiden läheisten askeleita. Se ajatus, jossa uskoakaan ei kukaan voi toisen puolesta uskoa, jokaisen oman elämän päätöksestä kyse, sekin vahvistaa tuota ilmausta omaisiin turvautumisen jäämistä takataustalle.

MinäItse89,

syövereistä on ainoa tie tie ylöspäin, alaspäin syöverit vaan syvenee ja ahtautuu.

Ei ihme, että Raamatussa on kohta, ihminen on kuin merenaalto jota tuulet ajaa ja heittelee... Kuvaa hyvin. Tunteet vaihtelee, uskon asenne ankkuroi.

Elämä on ihmiselle annettu.

Kunnioitetaan sitä. Elämää. Meillä on vapaus valita elämä, miksei katota perusteellisesti siihen asti, kun elämänlanka omalta kohdalta lopullisesti ehkä yllättäen katkeaa? Meillä on mahdollisuuksia vaikka ties mihin niin kauan kuin elämää on.

En minä varmaan im:ää tee, mutta mun ongelma on se että ahdistun kaikesta.

Jos joku lähettää yhteen Whatsapp ryhmäänkin viestejä, niin ahdistun, kun pitäisi aina vastata.

Minulla on se ongelma että haluan olla ihmisten seurassa, mutta toisaalta en halua.

Siinä tulee juuri kysymys itsemurhasta, kun kokee olevansa niin ulkopuolinen.

Sitten kun kavereilla alkaa olla jo omia perheitä ja itse tuntuu että on jumittunut tällaiseen tilaan jossa haluaisi kumppanin, mutta kun ei riitä voimat kumppanin haussa.

Kyllä sitä on huomannut kun kolmekymppiä ylittyi, että ei sitä enää samanlaisessa vedossa ole kuin parikymppisenä.

Mietin vain tuota tulevaisuutta. Jos en saa opiskelu- tai työpaikkaa, niin mihin tämä elämä johtaa?

Elämä tuntuu välillä liian vaikealta.

Sitten ravaan vanhempien luona ja yritän keksiä koko ajan jotain tekemistä jottei ajatukset ajautuisi im:ään.

Niin pirun kovaa tämä kaikki on.

Olen ajatellut, että jos olisi nyt talvisota, niin menisin eturiviin ja juoksisin vihollista kohti ampuen ja ainakin olisin sankari silloin. Ja minut muistettaisiin sankarina.

Toisaalta, nyt jos menisin hyppäämään katolta, niin ei kukaan minua muistaisi sankarina, vaan onnettomana rääpäleenä.

Kuinka absurdia.

Moi

Toi Luukkaan evankeljumin kohta on niin kuin ajattelin Jumalan ja ihmisen väliin ei voi ottaa ketään.

Moi 89

Onko im-ajatus jatkuvasti yhtä vahva? Minulla aaltoilee eli välillä helpottaa silti olen tekemisissä jatkuvasti tuon "veden" kanssa joka aaltoilee.

Ainakin yksi kohta täytyyy noista Luukkaan evankeljumin kohdista voi luopua omasta elämästään, mutta se ei tarkoita itsemurhaa, luulen? Pikemminkin elämistä Jumalalle. Mutta miten elää Jumalle kun on peloissaan/lamaantunut/kivuissaan? Vaikea yhtälö?

Isää ja Äitiä olen vihannut...sitten se muuttui sääliksi...ja kun äidin kuolemasta on yli kaksi vuotta välillä muistan ja tulee ikävä. Siskon ja veljen kanssa ei olla hirveän läheisiä silti jonkinlainen tunneside löytyy. Lapsiani rakastan heistä on vaikea luopua!

En pääse rauhaan fyysiseltä tai psyykkiseltä kivulta kuin yöllä nukkumalla - ei ihme että im-ajatus kulkee mukana valveilla.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Ajatuksenlento