Moi Ed73!

Minä olen oikeastaan siinä pisteessä jo etten edes tavoittele parisuhdetta. Tai ainakin on nyt ollut sellainen pitkä ajan jakso etten ole.

Toki haluaisin parisuhteeseen. Mutta elämän realiteetit tulevat vastaan muun muassa sairaus.

Olen oppinut vain sen elämässä että jostain asiasta on vain pidettävä kiinni niin tiukasti, että kestää elämän tuoman kärsimyksen.

En tiedä miksi elämä on niin vaikeaa yleisesti ottaen, mutta jonkinnäköinen sankari sitä pitää olla jos meinaa jatkaa tätä leikkiä.

Elämähän on vain päiviä päivien perään, eikä mikään pelasta täysin kärsimykseltä. Olennaista on se että kuinka hyvin kestää kaiken kuran mitä sataa niskaan...

Hyvää Joulua 89!

Ei mulla ole juurikaan ajatuksia tällä hetkellä - elän se olkoon ajatus.

Luulen että elämässä avautuu koko ajan tienristeyksiä. Jokainen hetki on kuin risteys missä täytyy valita tie mitä kulkea.

Koko ajan täytyy muistaa, että on vielä hengissä ja se on positiivista.

Luulen että evoluutio-oppi on oikeassa että pohjimmiltaan elämä on vain hengissä selviämistä. Kaikki muu tulee vasta sen jälkeen.

Elämä harvoin on mitään juhlaa. Toki pienet asiat voivat tuoda juhlamielen, kuten kupillinen kahvia tai kohtaaminen jonkun ihmisen kanssa. Mutta pohjimmaisena asiana on eloon jääminen ja se kamppailu ei aina kyllä juhlaa ole...

Siinä minun uskontoni. Jos tuota nyt uskonnoksi voi sanoa...

Mietin sitäkin että jos Jumala on olemassa, niin antaako hän im:ää anteeksi?

Siis mihin im:n tekijä päätyy?

Juudashan teki itsemurhan.

Mutta jos Jumalaa ei ole, niin im on hyväksyttävä teko. Vai onko?

Moi!
Onko itsemurhan tehneille joku erityinen paikka? Onhan myös olemassa pitkitettyjä itsemurhia alkoholilla/huumeilla päätyvätkö hekin samaan osastoon?
Saako anova anteeksi? Ristillisessä traditiossa murhamies/rosvo sai anteeksi ristillä Jeesuksen vierellä.

Jos juudas ei olisi kavaltanut jonkun se olisi kai täytynyt tehdä jotta Jeesus ristille päätyisi, ja voisi nousta kuollesta.

Ei mulla ole vastauksia - pikemminkin lisää kysymyksiä.🦋

Itse vain kelaan jatkuvalla syötöllä tota im-asiaa. Elämä nyt vielä on siedettävää ja hyvä niin. Mutta mitä jos tuleekin päivä, jolloin sietämiskyky ylittyy? Mitä jos jossain vaiheessa en enää jaksa näitä vaivoja? Ja ylipäätänsä jos ei jaksa elää.

Nihilismi vainoaa. Tuntuu ettei pysty uskomaan mihinkään.

Uskon ehkä elämään, mutta sekin usko on hataralla pohjalla.

Miten voi uskoa elämään tällaisessa maailmantilanteessa? Miten voin uskoa että elämä kantaa minua, kun olen saanut vain kuraa niskaan?

Toki näen edessäni kaksi tietä: toinen on vain kaikkien vaivojen hyväksyminen ja niitä vastaan kamppaileminen. Toinen on sitten se itsemurha polku.

Nämä kaksi asiaa kamppailee sisälläni. Tiedän että elämä on aina hyvä valinta.

Mutta minun ongelmani on se etten pysty uskomaan Jumalaan. Ja täten vaivun nihilismiin. Olen kateellinen niille jotka pystyvät turvautumaan korkeampaan voimaan.

Minäkin ehkä pystyisin, mutta luulen että se tie veisi lopulta im:ään. Ja juuri sen takia en voi heittäytyä Jumalan syliin. Tällaista tänään...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Se on selvää itselleni että elämässä joutuu kärsimään. Mutta voiko tuo kärsimys olla liian suuri jossain tilanteessa?

Kun miettii mennyttä aikaa, niin eihän tämä mitään ruusuilla tanssimista ole ollut. Onko se sitten kenelläkään? Miettii vaikka Jeesustakin, kun hän ristillä kitui.

Mutta jos todella on niin että Jumala on kuollut, niin kuin Nietzsche sanoi 1800-luvun lopulla. Jos tiede on syrjäyttänyt Jumalan, niin mikä neuvoksi? Sillä tiede ei voi tuoda samaa lohtua kuin Jumala. Tiede voi tuottaa lääkkeitä ja uutta teknologiaa. Mutta voiko se olla Jumalan korvike? Epäilen.

Tiede ei vastaa kysymykseen miksi. Se vastaa vain miten.

Mutta jos Jumalaa todella ei ole, niin ihminen tuijottaa elämänsä viimeisinä aikoina suoraan tyhjyyteen. Ja juuri sen takia elämä on niin vaikeaa.

Elämähän olisi helppoa jos meillä olisi suora tieto Jumalasta ja Taivaasta jne. Mutta kun mitään sellaista ei ole. Tietenkin se on uskon asia sitten. Mutta kun sitä kaipaisi myös todisteita.

No ei tässä voi muuta kuin toivoa parasta. Toivoa että elämä kantaa.

Olen aivan lopussa. En tiedä koska kuolema tulee. En haluakaan, mutta tuntuu että täysin lopussa olen.

Minkä takia en tee im:ää? Siinä ydinkysymys.

Joudun ottamaan Temestaa, kun en kestä muuten tätä oloa.

Kun laupias Jumala vain armahtaisi. Muuta en pyydä...

Luulen että alan pikku hiljaa hahmottamaan millaista on olla kristitty.

Ja alan ehkä sittenkin ymmärtämään idean Jumalasta.

Saatan tehdä uskon loikan.

Tuntuu myös siltä että maailma on vain liukuhihna. Ihmiset syöstään kohdusta hihnalle ja lopussa odottaa maatuminen.

Mitä tästä maailmasta voi oikein sitten sanoa?

Dostojevski kirjoitti, että maailman historia ei ole rationaalista. Eli siinä ei useinkaan ole mitään järkeä. Ihmiset vain syntyvät, kituvat ja lopulta kuolevat. Joten voiko tästä maailmasta sanoa mitään positiivista?

Mietin myös sitä että onko filosofialla loppujen lopuksi mitään käänteen tekevää vaikutusta ihmiselämään? Kun kuitenkin kaikki on tätä samaa kitumista josta vain yritämme selvitä kunnialla. Me synnymme tänne vailla toivoa. Tai jos on toivoa, niin se on vain Jumalan kautta tullutta. Mutta kun me emme pysty käsittämään Jumalaa, niin se on se ongelma numero yksi. Miten me voimme suuntautua kohti Jumalaa, jos me emme käsitä häntä?

Filosofia tuo usein vain ongelmia elämään. Tolstoikin arvosti eläessään tavallista uskovaista kansaa. Luulen että siinä voi olla kaiken ydin.

Täytyy vain tehdä uskonloikka mistä Kierkegaardkin puhui. Nimittäin nihilismi vie ansaan. Jos ei usko enää mihinkään, niin usko elämäänkin varmaan sitten katoaa.

Aion suuntautua kohti Jumalaa, maksoi mitä maksoi. Sillä elämä on muuten mieletöntä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Joulumässäily toi mieleeni Danten Jumalaisen näytelmän Helvetin. Danten mukaan väkivaltaa käyttäneet itsemurhan tehneet päätyvät Helvetin 7. piirin 2. pyörään. Siellä itsemurhan tehneet ovat muuttuneet piikkipensaiksi. Itsemurhan tehneet ovat riistäneet itse ihmisyytensä, ja he voivat puhua vain jos heiltä vuodatetaan verta.

Itsemurha on väkivaltaa itseä kohtaan. Itsemurhan teko vaatii itsensä vahingoittamista (fyysistä väkivaltaa), ja negatiivisia tuntemuksia itseään ja/tai elämäänsä kohtaan (henkistä väkivaltaa). Kyseessä ei ole pelkkä valinta elämän ja kuoleman välillä, vaan myös väkivallattomuuden ja väkivallan välillä. Lisäksi itsemurha on väkivaltaa läheisiä kohtaan. Harva ihminen on niin erillään muista, ettei kuolemalla ole merkitystä muille.

Kiinnostava on ajatus ihmisyyden riistämisestä. Onko ihmisyys sitä että yrittää ripustautua elämään ja johonkin korkeampaan voimaan? Onko ihmisyyden keskiössä sielun ja ruumiin yhteys? Mitä sitten kun tämä yhteys katkeaa? Onko ihmisyys sitä että ollaan tässä ja nyt?

Ajattelin uudenvuodenlupauksena että tammikuu on tipaton, karkiton ja sohvaperunaton kuukausi. Kaikki tämä mässäily on oikeastaan väkivaltaa itseäni kohtaan. On vain tukala ja paha olo. Aloitan jo huomenna.

Ihmisyys, syntyminen ihmiseksi, se taitaa tapahtua syvien kohtaamisten kautta?

Vanhempien keskinäinen kohtaaminen, yhtyminen, lapsen syntyminen.

Lapseksi syntyminen taitaa tapahtua useamman kerran elämän aikana.

Kaikissa niissä on läsnä rakkaus: isyys ja äitiys voi olla (on) onni.

Elävän lapsen saaminen, oman elävän lapsen saaminen on onnea vaikka kipua ja kaaostakin varsinkin ensimmäisen kohdalla kun mitään ei osaa tai elämä muuten myllerrystä (itsellä oli) . 

Lapsen kasvaessa ensi ihastukseen ja rakastumiseen. Alkaa syntyä uutta kiinnostusta elämään, luottamusta ja uskallusta. Elinpiiri laajenee.

Puolison löytäessä rakkaus on huumaavaa. Tulla yhdeksi on jotain vahvaa kokemista. Syvää yhteyden kokemista.

Metsään mentyä, suhteen kariuduttua, on syvästi yksin. Jotain oli jäänyt kokematta?

Missä tahansa näistä vaiheista olisi voinut olla/tulla syvempi kantavampi ihmisyys. Jos olisi tullut kolmiyhteinen yhteys todeksi, rakkauden vahvistajaksi ja uudistajaksi. Ylläpitäjäksi.

Jumaluus tuli ihmiseksi, että me ihmiset tulisimme yhteyteensä. Se on syvintä yhteyttä mitä voi ihmisenä sisimpäänsä saada.

Ja kantavinta.

Harmaatirppa: Luulen että kaikki on tässä ja nyt. Mutta toisaalta silti kaikki muuttuu jatkuvasti. Elämä vaatii kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä. Ihmisen suurin tehtävä: elää. Mutta tuo tehtävä on monimutkainen. Ihminen voi joutua täysin umpikujaan. Mitä tehdä silloin? Tuntuu että välillä olen tuossa umpikujassa. Minkä takia jatkaa jos elämä on kärsimystä? Siinähän se isoin kysymys.

Tuntuu jotenkin absurdilta että ensin Jumala olisi luonut ihmisen maailmaan ja sitten hän heittää ihmisen Helvettiin. Eikö Jumala rakastakkaan ihmistä yli kaiken?

Raamatussa ei paljoa puhuta itsemurhasta. Miksei?

Onko ihmisellä kuitenkin oikeus päättää elämästään? Jos elämä on liian vaikeaa? Miten sitten on eutanasian laita? Joutuvatko hekin Helvettiin, jotka sen ottavat?

Kaikesta huolimatta luulen että ihminen lopulta tarvitsee korkeampaa voimaa, ettei hän olisi niin yksin.

Luulen että ihmisyys loppujen lopuksi on sitä että ihminen rukoilee koko elämän mielettömyyden keskellä silti Jumalaa. Kaikesta elämän kärsimyksestä ja piinasta huolimatta ihminen luottaa Jumalaan. Koska loppujen lopuksi: onko muuta toivoa? Me voimme elää elämäämme terveellisesti ja kantaa vastuuta monesta asiasta. Mutta taakka voi käydä liian raskaaksi. Ja juuri sillä hetkellä ihminen lähestyy Jumalaa. Elämän pahimmissa tilanteissa ihmisen on melkein pakko kääntyä kohti jotain itseä suurempaa. Vaikka Jumala pysyisi saavuttamattomana niin silti voimme kääntyä häntä kohti. Luulen että siinä on ihmisyyttä syvimmillään.

keskustelua: Tuon, mitä kuvailet, kun saisi vielä kokea tämän elämän aikana.

Tuntuu siltä että olen kokenut liikaa epäonnea elämäni aikana. Lukio aikana sairastuin. Mutta silloin tunsin ja näin Jumalan. Näin Jeesuksen ristillä ja enkeleitä. Minua ei pelottanut. Näin kauniin maiseman ja ääni sanoi: älä pelkää. Siellä oli kauniita eläimiä ja vesiputouksia. Luulen että se oli Paratiisi.

Sitten muistan että makasin jälleen tarkkailuhuoneessa. Makasin patjalla. En pystynyt tekemään mitään. Tuijotin vain seinään ja näin siinä kuvia ja liikettä. Siitä on nyt 13 vuotta. Aikamoista vuoristorataa on ollut elämä.

Kai tätä vielä elämäksi voi sanoa. Meinaan tätä minun taistelua. Vaikeaahan kaikki on. Se on täysin selvää.

Tuntuu että elämä jonkinnäköinen rakennelma vain. Että me pikku hiljaa. Pala palalta vain kokoamme tätä systeemiä.

Ensin perusasiat kuntoon ja sitten päälle kasataan lisää ja lisää. Kunnes olemme jotenkin saaneet elämän toimimaan.

Sitten me vain pidämme tästä rakennelmasta huolta. Ja etenemme vain päivä kerrallaan.

Täytyy vain toivoa ettei tuo rakennelma ole huojuva torni.

Me loppujen lopuksi emme tavoita välttämättä taivaan kantta tuolla rakennelmalla. Mutta itse se rakentaminen on koko elämän mittainen työ. Täytyy vain tehdä työtä, oli se sitten vaikeaa tai ei. Todennäköisesti kuitenkin aika vaikeaa.

Työ voi olla esim. että menen nyt kauppaa. Sitten ostan maitoa ja palaan kotiin. Siinä jo yksi työ suoritettu. Tällaisia töitä kun vain suorittaa tarpeeksi ja ottaa vastuun elämästään, niin luulen että edes jotenkin pärjää. Jonkinlainen vastuu täytyy ihmisellä olla jostain asiasta. Näin asian näen.

Moi

Onko im sallittua...vai kiellettyä? Kuka sen päättää? Ehkä se joka hengen antaa? Jos kristillisyydestä poistetaan "ikuinenelämä" niin on jokseenkin sama miten päivät päättyy.

Juutalaisuudessa on "taivaspaikat" kuten Muslimeilla. Radikalisoituneet Muslimit pääsee "heittämällä" taivaaseen tekemällä pommi-iskun jossa kuolee lapsia, naisia, siviilejä. Ei silti kyllä Kristitty ja Juutalainenkin toivoo pääsevänsä taivaaseen vaikka lähtisi suutuspäissään rynnäkkökiväärin kanssa kostamaan jotain...ja sattuu kuolemaan itse.

Hindut, Buddhalaiset lähtee "uudelle kierrokselle" kuoltuaan...näihin uskontoihin kuuluu myös se että itsemurhan tehnyt lähtee kiertoo siinä missä sairauteen kuollut.

Voiko itsemurhan luokitella sairaudeksi?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäys