Taistelu im:ää vastaan.
Mitkä on hyviä keinoja välttää im-ajatukset, puhumattakaan teoista? Miten selvitä arjessa näitten ajatusten kanssa ja miten välttää joutumasta ojasta allikkoon? Olisi hyvä kuulla kokemuksia, että miten pärjäätte im-ajatuksien kanssa? Ja miten päästä elämässä eteenpäin vaikka välillä on sellaisia? Perustin tämän ryhmän, koska itseäni vaivaa usein kyseiset ajatukset. Ja haluaisin kuulla että miten muilla asiat? Hallitsevatko ne teidän elämää?
Moi!
Mulla on ollut aika joskus 30-40-vuotiaana jolloin ajattelin että voisin heittää kaiken lekkeriksi. Ja olihan niitä päiviä jolloin join tupakan lopetin 25-vuotiaana.
Nykyään olen nähnyt niin monta tapausta miten viinavie rahat, mielenterveyden, ihmissuhteet ennen halua. Minulla on jo selkäsairaus ja masennus...viinalla mieli voi muuttua psykoottiseksi sitä en halua. Tässä iässä vaaniin kakkostyypin sokeritauti, kihti, sydänsairaudet.
Nykyään ajattelen näin että elämä on jo itsessään vaikeata jos hommaa ehdoin tahdoin parisairautta ja alkoholiriippuvuuden vaikeusaste nousee huomattavasti ja kun mennään tietyn pisteen yli alkoholi ei enään luo nostetta vaan siitä on tullut kehon normaalitila kuten huumeillakin.
En puhuisi edellistä...enkä halua saarnata...olen nähnyt mihin se vie siksi kai en tunne halua heittää lekkeriksi, vaikka joskus löhöönkin melkein koko päivän sängyssä...koirat tietty ulkoilutan.
Olen mieluumin nimeämättä ajatus malliani koska en tiedä miten tämän maailmankaikkeuden energia toimii...voihan olla että maailmankaikkeudessa on useampi energia rypäs jotka nivoutuu saumattomasti yhteen?
Krisnamurdi sanoo että jokainen itse on oma gurunsa - ja itsensä kautta yhteydessä suurempaansa jos näin ajattelee.
Tiedän että se veisi ojasta allikkoon. Mutta se juuri onkin hassua että tiedän sen ja silti ajattelen välillä että entä jos sittenkin...
Tavallaan sitä katsoo jotenkin melankolian kyllästämänä tätä maailmaa. Ihminen vain yrittää ja yrittää. Onko se juju sitten siinä että koko ajan täytyy vain yrittää ja taistella. Ja tavoitella. Mitä mieltä olet?
Kun välillä ajattelee että miksi yrittää? Tiedän että siinä on vaakakupissa suuret asiat. Mutta Camus'kin puhui siitä että ihmisen tehtävä on arvioida onko elämä elämisen arvoista. Itsellä on ainakin toistaiseksi.
Mutta kun haluaisi nautiskella vain, mutta se ei toimi. Ihminen on kuin orja maailmassa. Pelkkää työtä, syömistä ja nukkumista tämä on. Tuntuu että sitä on kahleissa. Haluaisi olla vapaa, mutta tuossa mielestäni Sartre saattoi olla väärässä että ihminen olisi radikaalisti vapaa. En olisi siitä niin varma.
Jossain sanottiin että ihminen on vapaa valitsemaan omat kahleensa.
Tuota energia asiaa olen miettinyt, että jos tietoisuus siis on energiaa. Niin mihin se kuolemassa häviää? Tai millaiseksi se muuttaa muotoaan?
"Minua kiinnostaa heidän usko. Mikä heitä on kantanut? kuka rakastanut?"
On vaikea tietää mihin edellämainitut filosofit uskoivat loppu metreillä? Nietzschen elämän viimeiset vuodet olivat historian mukaan mielisairauden ja pedin sävyttämät - hänen siskonsa piti filosofia välillä esillä rahaa vastaan...aika kauheeta.
Sartren ehdoton vapaus oli se mitä hän painotti joka oli hänen uskonsa, muistelisin? Kierkegaad oli ristinuskon rakasta mutta ei yltänyt kristityksi omin mittapuin mitattuna.
Mikä kantaa ketäkin? Toisia kantaa viha, usko erilaisiin traditioihin, usko itseen kantaa kunnes sairastuu, usko toisiin ihmisiin, usko hyvän voittamiseen.
Mitenkä mitataan tai määritetään kuka on rakastanut? Rakastanut Jumalaa, hetero miehenä naisia, maailmaa/maailman kaikkeutta?
Kysyessä tuota ajattelin kuka/mikä taho ollut kenelläkin se minkä kokenut voimaa antavana. (Siis keitä ihmisiä kutakin tukenut?) 0
Mä rakastan lapsiani, koiriani, kissojani välillä yritän rakastaa apstraktia käsitettä maailman kaikkeus.
Rakkaus koettuna antaessa ja saatunakin, toimivana, ei itse asiassa taida ollakaan vain tunne rinnassa vaan yhteyden kokemisessa jnkn tekoon yhdistyen. Siihen jos yhdistyy läheisyydestä kokemus, siinä on jotain hoitavaa. Vrt. jos tuota ei olekaan, ilmaantuu masennusmörkö himmentämään oloa.
Rakastan keskustella merkityksellisistä asioista esim. usko, on varmaan paljonkin asioita joita rakastan mutta masennus sairaus meinaa estää näkemästä niitä.
Luovuutta minusta tarvitaan elämässä. Kovuuden näen periksiantamattomuuteta joka on jotain uskoa moraaliin ja omiin tekemisiin.
Oikeassa olemiset liittyy tuohon moraaliin ja mitä omaksunut oikeaksi. Kovuuden siihen tuo hengetön asenne. Pätemisen tarvekin joskus tekee sen. Ehkä vaan halu olla olemassa enemmän kun ei muualta arvostusta saa. Samassa unohtaa, että itselläkin vaan oman mittapuun perspektiivi.
Täytyi tulla tarkentamaan, toivottavasti kukaan ei koe tässä tuolla aiemmalla, mitä kirjoitin, mitään ikävää sormellaosoittelua. Luovuus on jota tarvitaan ihmissuhteiden kanssa luoviessa. Joustavuus... Halu ymmärtää...
Tuosta kovuudesta: Minun mielestäni elämässä tarvitsee olla kova välillä. En tarkoita, että ihmisiä kohtaan tulisi olla jotenkin kylmä. Vaan tarkoitan kovuutta siinä mielessä että elämänkovuuteen täytyy vastata kovuudella.
Sillä elämä on kovaa.
Olen huomannut sen sitenkin, että elämässä ei voi oikein jämähtää mihinkään olotilaan. Ei voi vain jäädä makaamaan sohvalle. Tai voi mutta ei siinä kauaa voi olla. On koko ajan vain muovauduttava erilaisia tilanteita varten.
On kohdattava maailma. Se voi tuottaa kärsimystä. Mutta se on kohdattava. Ja juuri siihen tarvitsee kovuutta. Oleminen nimittäin on sellaista, että se ei hirveästi anteeksi pyytele. Se vain jyrää eteenpäin.
Taas im-ajatuksia. Olen jo aika kyllästynyt niihin.
Pirun vaikeaa tämä elämä nyt. Kun on niin paljon vaivoja. Vaikka on vasta 31 v.
Alan olemaan tympääntynyt tähän elämään.
Ravaan terkussa melkein joka päivä.
Kun vain pystyisi olemaan tyytyväinen.
Joudun käyttämään sellaista lääkettä joka luultavasti lyhentää elinikää.
Tuntuu että raahaan vain itseäni paikasta toiseen. En nauti enää oikein mistään. Elämä on vain sitä että menee paikasta toiseen. Nuoruus meni jo.
Tarvitsisin työ- tai opiskelupaikan. Mutta kun on niin kamalasti vaivoja ettei mistään tahdo tulla mitään.
Sen takia mietin im:ää ettei tarvisi enää kärsiä.
Musta tuntuu että maailman on kaoottinen paikka. Ehkä sen rauhan saa vasta kuolemassa. NIin kuin Waltari kirjoitti.
Tässä elämässä kaikki on kaaosta. Tai suurin osa. Elämää pystyy jotenkin kontrolloimaan, mutta vain hädin tuskin. Menojaan pystyy hyvin kontrolloimaan, mutta luonto on armoton maailmassa. Se kehittää sairauksia. Se yrittää kukistaa ihmisen. Vaikka luonnosta puhutaan, että se olisi jotenkin hyvä. Niin sitä se ei ole. Luontoa voi olla hieno katsella, mutta se on julma.
Olen ajattellut että elämä on siitä epäreilua, että ei voi itse päättää syntyykö maailmaan. Jos nimittäin ennen syntymää voisi sanoa Jumalalle että minä en tahdo tuonne maanpäälle, niin eikö se olisi hyvä asia.
Toki oman kuolemansa saa valita, mutta se pelottaa pirusti.
Tämän takia Camus ei voisi olla oikeammassa siinä että elämä on absurdia.
Olen välillä miettinyt että miksi täytyy taistella? Olisi helpompaa jos olisi syanidi-pilleri ja saisi koska tahansa ottaa sen. Eikö se olisi armeliasta? Kun vaihtoehtona sitten on että joutuu vuodesta toiseen kitumaan.
Mikä vapauden tunne siitä tulisikaan kun tietäisi että voi kuolla kivuttomasti koska tahansa. Vaikka kuoleman jälkeen tulisi tyhjyys, niin mitä sitten? Elämän kärsimysnäytelmä on välillä niin kovaa, että sitä hädin tuskin sietää.
Tiedän että elämä on arvokas asia. Mutta tuntuu välillä että olen ihan lopussa. Se tässä on ongelmana.
Tarkoitatko lopussaolemisen lopussako olet? Jos niin, sehän kuulostaa kuin uuden alussa?
Luonto on ihmisen armoilla.
Vastuu on ihmisellä.
Ei niin suuri meillä kun Trumpin kaltaisilla tolloilla.
Jonkinlaisessa lopussa. En jaksaisi enää pysyä elämän tahdissa mukana. Sellaisessa lopussa että olen jotenkin uupunut elämän melskeeseen. Haluaisin olla vain jossain äänieristetyssä huoneessa, kuunnella musiikkia ja kirjoittaa. Ja sitten olisi hyvä jos ei tarvisi syödä ollenkaan. Voisi vain istua siellä ikuisuuden. Mutta kun se ei ole mahdollista, niin joudun kärsimään hirvittävästi.
En usko että luonto on täysin ihmisen armoille, sillä on hurrikaaneja ja muita joille ihminen ei voi mitään. Luonto ja ihminen kamppailevat koko ajan toisiaan vastaan.
Moi!
Milloin aloit tiedostaa sen epäreiluuden että sinulta ei kysytty haluatko syntyä maailmaan...osaatko nimetä jonkin iän?
Minusta edellisessä on se ongelma...ainakin minulla että en ole varma halusinko sittenkin itse syntyä tänne olen vain unohtanut sen.
Kun ihminen syntyy tänne maailmaan niin hän on "käsitteistä" irti sitten kun hän oppii puhumaa tietoisuus "typistyy" ajatteluksi sanojen kautta ja sanat ovat rajallisia. Luulen että tuossa vaiheessa ihminen "unohtaa" mistä, miten, ja kenenkä toimesta hän on syntynyt?
Jeesus puhui lapsenkaltaisista joiden on taivastenvaltakunta. Ehkä kun pääsee käsitteistä irti edes toviksi käväisee taivasten valtakunnassa. Zenissä puhutaan "aloittelijan mielestä" joka on tässä hetkessä ja avoin...
Jos meillä kaikilla "odotustilassa" on "aloittelijan mieli" ja kun kysytään "haluatko syntyä maailmaan?" Ja me vastataan "joo, joo, joo" että päästään kokemaan???
Mutta maailmassa tulee "märkää tiskirättiä" molemmille poskille jo heti lapsuudesta lähtinen...pelko, kyynisyys, ahdistus, pettymys, toivottomuus valtaa mielen.
Kaikki nuo pelko, kyynisyys, ahdistus on taas käsitteitä niistä ei näytä pääsevän eroon niin annetaan niiden olla. Im-ajatuskin on käsite sen voisi vaan antaa olla.
Edellinen hypoteesi kuulostaa yhdenlaiselta selitykseltä, jossa kaikista vaikein osuus on antaa niiden käsitteiden olla omassa arvossaan siis ei työnnä niitä pois vaan antaa niiden olla - yrittää ymmärtää että ne on käsitteitä.
Koen seuraavani Jeesusta ja Buddhaa kun yritän...huom! yritän käsitteiden olla omassa arvossaa.
Mä tunnen olevani ihan lopussa - just jaksan välttämättömät asiat. Jos ollaan lopussa niin ehkä joku uusi on alkamassa? En vaan näe sitä vielä?
Luonto ei ilman ihmistä kehitä sairauksia, kasvihuone ilmiötä, jne. Luonnosta me saadaan ruoka, happi, vesi, jne.
Kyllä mäkin käyn melko usein terveyskeskuksessa ja välillä sairaalassa tutkimuksissa - ei kai se häpeä ole?
Kamalan heikko olo. Henkisesti ja fyysisesti.
Kiitos, kun olette vastailleet kirjoituksiini.
En vain yksinkertaisesti tiedä miten pystyn elämään näitten sairauksien kanssa.
Tuntuu että olen kallion kielekkeen reunalla. Tasapainottelen koko ajan siinä, etten vain tippuisi. Mutta voimani alkavat vähentyä.
Kun tämä lääkityskin vie voimia.
Olen tehnyt joka päivä kävelylenkin, mutta tuntuu ettei se auta.
Tuntuu että olen kuin jokin hauras vaasi, joka voi murtua koska tahansa.
En uskalla murtaa itseäni.
Hatun nosto niille jotka elävät vanhaksi. En ymmärrä miten itse voisin elää enää vuosikymmeniä, jos lääketiede sitten ei keksi mitään mullistavaa lääkettä näihin vaivoihin.
En enää itsekään tiedä: miksi taistelen? Miksen vain luovuta? Varmaan siksi että sisälläni on se elämän tahto. Mistä Schopenhauerkin puhui. Tahto nähdä aina seuraava päivä, vaikka vointi on tällainen.
En jaksa enää ravata terkussa. Tämä lääkitys ei ole hyväksi minulle, mutta parempaakaan ei ole.
Haluaisin vain vapauttaa itseni tästä elämästä.
En ymmärrä miten jaksan tämmöistä elämää. Ei mahdu käsityskykyyni.
En enää osaa sanoa Jumalasta mitään. Ehkei se sitten ole tärkeääkään. Jumala joko on olemassa tai ei ole. Se ei ole minusta kiinni.
Elämä tuntuu menevän nopeasti ja alati kiihtyvästi. Ahdistus kumpuaa siitä, että oma elämä muistuttaa Päiväni murmelina elokuvaa. Toiset menee eteenpäin, mutta huolimatta omista muuttuvista valinnoista, seuraava päivä on käytännössä samanlainen kuin edellinen päivä.
Silti elämän nopeus on harhaa. Jos nyt miettii vuotta 1981, 1989, tai 1997, mikä oikeastaan on muuttunut? Kaikesta kehityksestä huolimatta tavallisen ihmisen tavallinen elämä ei ole juuri muuttunut. Läppäri, kännykkä ja talven lumettomuus on uutta. Kaikki muu ympärillä on jotakuinkin samaa kuin 80-luvulla. Miten tavallinen ihminen voisi muuttaa mitään?
Kärsit selvästi taisteluväsymyksestä. Fyysisten vaivojen kanssa se tulee aina välillä eteen. Siitä on yli 10 vuotta kun viimeksi oli täysin kivuton päivä, en edes muista miltä tuntuu olla kivuton. Onneksi välillä on päiviä jolloin melkein unohtaa kivut. Harmi jos edes kävelylenkit ei auta. Veden kosketus auttaa minulla kipuihin, mutta uimahalli on taas kiinni koronan takia.
Tutkimusten mukaan yksinäisyyden tunne voimistaa kivun kokemusta, sillä yksinäisyys aktivoi samoja aivoalueita kuin fyysinen kipu. Yksinäisyys ja kosketuksen puute aiheuttaa kipua. Väsyttää tämä krooninen yksinäisyys.
Yritän jouluna taas esittää, että kaikki on ihan hyvin, koska en halua kuormittaa sukulaisia omilla ongelmillani. Tiedän sen johtavan siihen, että joulun jälkeen on entistä kurjempi olo. Onko se tuo lähestyvä joulu, joka kummittelee mielessäsi? Uusi vuosi ei ole yhtään sen helpompi, kun tajuaa ettei taas tänäkään vuonna saanut mitään aikaan.
Se voi olla että kipuni on sen takia voimakasta, kun olen paljon yksin. Mutta toisaalta minä hakeudun yksinäisyyteen usein. Sehän tässä se kummallinen asia on, että toisaalta haluan olla yksin, koska sosiaaliset tilanteet kuluttavat niin paljon. Mutta sitten en kuitenkaan halua olla koko ajan yksin.
Olen tinderiä välillä käyttänyt, mutta kun olen niin väsynyt, niin en varmasti jaksaisi mennä mihinkään treffeille. Joskus parikymppisenä kävin. Mutta ei niistä mitään vakavaa syntynyt.
10 vuotta on pitkä aika kärsiä kivusta. Itse olen kärsinyt 5 vuotta ja sekin on jo aika pitkä. Onneksi olen tottunut jo jonkin verran ja kipu on lieventynyt.
En ole ajatellut joulua paljoakaan. Tuntuu että sekin on vain tavallinen päivä muiden päivien joukossa.
Kun katson nyt ulos ikkunasta, niin näen pelkkää harmautta. Tämä sää kuvaa kyllä mun tilaani. Ja juuri se Päiväni murmelina tuntuu tutulta.
Myytti sisyfoksesta tulee myös mieleen, että pitää pyörittää kivi mäen päälle josta se taas vierii alas ja jatkaa sitä työtä ikuisuuden.
Sitä en ymmärrä että voiko ja saako elämästä nauttia? Kun luulen että nautinnot vievät hautaan. Esim. alkoholi tai vastaavat.
Tämä väsymys varmaan on sitten taisteluväsymystä. Kun tietäisi edes että minkä puolesta taistella... Jos minulle todistettaisiin että Taivas on olemassa, niin en eläisi enää päivääkään täällä maanpäällä. Mutta kun sitä ei voi todistaa mitenkään.
Paljon olen virheitä tehnyt elämäni aikana. Olen toki niistä oppinut. Mutta näitä sairauksia en ole pystynyt välttämään.
Elämä on siitä kummallista että ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, mutta kuitenkaan monet eivät nauti sosiaalisista tilanteista. Minäkin raahan itseni niihin pakolla. Koska ne ovat kuitenkin tärkeitä tilanteita. Ihminen hioutuu niissä. Hänestä tulee vahvempi. Juuri sen takia niihin tilanteisiin on mentävä. Ja juuri sen takia varmaan jotkut sanoo että onnellisuus ei ole elämän tarkoitus. Tai siis se että meillä olisi koko ajan hirveän hyvä olo. Jordan Peterson puhui siitä, että on otettava vain jokin päämäärä mitä kohti elämä kulkee. Jokin tavoite. Ja pitää siitä kiinni kynsin ja hampain.
Luulen että siinä voi olla jotain itua, että meidän täytyy hyväksyä kivut ja muut epämukavat olotilat ja vain taisteltava jotain asiaa kohti. Elämä ei loppujen lopuksi ole mikään riemukulkue.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: korjailu
Moi
"Keinuttelua kuilun reunalla", mitä siellä kuilussa on? Periksi antaminen?
Schopenhauerin mukaan jos on olemassa "mahdollisia muita maailmoita" niin tämä meidän maailmamme on huonoin kaikista koska jos se olisi pikkasenkin huonompi niin se luhistuisi.
Schopenhauer kärsi ilmeisesti myös masennuksesta?
Murtuva vaasi on hyvä vertaus.
Kierkegaad "jos en olisi tuhoutunut - olisin tuhoutunut"
Jos täällä pitääkin "murtua" jotta rupeaa katsomaan toisesta vinkkelistä maailmaa, elämää, itseään?
Jos mikään ei ole muuttunut kahdeksankymmentä luvulta kuin muutama ulkoinen seikka - niin minusta tuntuu että oma ajatteluni on ainakin hivenen muuttunut en tiedä huonompaan vai parempaan?
"Taisteluväsymys" en voinut kuvitella 10-15-vuotiaana että joudun taistelemaan elämän merkityksestä siis sen etsimisestä...elin tuolloin kahdeksankymmentä luvulla.
Uimahallien sulkeminen pienentää elinpiiriä kuten avatouinti paikkojen kiinni olo.
Minun ei tarvitse tavata kuin vaimon sukulaisia, ne ei ahdista niin paljon kuin omat sukulaiset. Lapset tulee poikeen ensiviikolla se on mukavaa, he tietävät että kärsin masennuksesta mutta olen kysynyt että "kannatteko huolta isän sairaudesta" nuorempi sanoi "ettei tressaa mutta olisi mukava jos parantuisin".
Olisi varmaan mahdollista parantua masennuksesta, mutta parista muusta sairaudesta ei, paitsi jos koen "ihmeparantumisen".
En tiedä lyhentääkö tai pidentääkö minun lääkitykseni elin ikääni - mutta ne ei vaikuta jos kaadun tuolla ulkona jäätiköllä ja kajautan pääni niin että murmelin elämä loppuu siltä osin.
Kuilussa näkyy tuhoutuminen.
Schopenhauer on saattanut olla monessa asiassa oikeassa, vaikka oli synkkä filosofi. Tai ehkä juuri siksi.
Kai maailmassa sitten pitää tuhoutua ja nousta kuin feenix-lintu tuhkasta jälleen elämään takaisin.
Koko ajanhan lähenemme vanhuutta. Koko ajan kauheus siintää edessäpäin.
Mutta on sanottu että tosi kristitty taistelee kuin sotilas tämän elämän puolesta.
Vaikken ole tosi kristitty, tai en tiedä olenko edes yhtään kristitty. Niin silti tämän taistelun minäkin käyn vielä elämän puolesta.
Virheitä on sattunut. Pahojakin. Mutta kuolleena niitä ei voi enää korjata. Kaikki on tehtävä tässä elämässä. Elämä on synkkä tie läpi rämeikön. Mutta toivoa silti voi vielä olla vaeltaa tuossa rämeikössä.
Kierkegaard puhui että pitää olla asia jonka takia elää tai kuolla. Ja jos löytää jonkin semmoisen asian niin on vain sinniteltävä siinä kiinni. Mitään takeitahan ei ole että se olisi ainut oikea asia minkä valita. Mutta kuitenkin se loikka johonkin asiaan on tehtävä.
Enpä minäkään olisi osannut lapsena kuvitella, kuinka kova paikka maailma on.
Täytyy vain todeta että elämä on aina nyt ja tässä. Vaikka miettiikin menneisyyttä tai tulevaisuutta.
Moi!
Nää kirjoitukset päivittyy hassusti.
Mulla on ollut elämässä erilaisia suuntia. Ensimmäinen ajatus (ammattikoulu) työ, asunto, auto, tyttöystävä, ja viikonloppuna ravintolaan...tämä elämän tapa mureni töiden loppumiseen ja parisuhteen kariutumiseen. Seuraavaksi lähdin opiskelemaan liikuntaa...viimeisenä opiskelu vuonna selkäsairaus katkaisi "liikunnan siivet" valmistuin kuitenkin. No, kun ammattikoulutus (raksa), liikunnanohjaaja ei toiminut masennuin useaksi vuodeksi ja lähdin taas opiskelemaan tällä kertaa kuvataiteilijan amk. Elämässä tuli takaiskuja, avioero, läheisten kuolemia, en pystynyt suorittamaan loppuun amk tutkintoa 177op./240op. loppuivat voimat...masennus palasi...selkä kipu paheni.
Minun tarvii taas kokoilla itseäni - eikö tää koskaan lopu? Siis jos saan jostain kiinni fyysinen terveys tai psyyke pettää...
Elämä on kuin kokoa, rakenna, hajoa, kokoa, rakenna, hajoa ja tarkoitan lähinnä psyykettä.
En tiedä mutta luulen että ihmisen täytyy tehdä virheitä jos mielii elää, ja oppia? Ei oikeat valinnat opeta niin hyvin kuin väärät!
Olen tulossa katkeraksi vaikka kuinka inhoan sitä piirrettä - täytyy kai sekin hyväksyä itsessä.
On käsittämättömän vaikeaa hyväksyä että taas ollaan pisteessä nolla.
Toisaalta vaihtoehdot elämän suhteen alkavat vähenemään iän, sairauksien johdosta, niin mitä jää jäljelle siihen olisi tartuttava. Ja toisaalta mulle ei kelpaa mikä tahansa...sydämmen on oltava mukana. Masennus hiljentää sydämmen ääntä silti se on ainoo mitä kuuntelen, tosissani.
Tällaista tänään...sunnuntai iltana.