Elämä on aina riski. Elämässä ei voi saavuttaa mitään, jos ei ota riskejä.

Luulen että silloin elämä on rikasta, kun haastamme itsemme. Emme jää sängyn pohjalle, vaan todella elämme.

On toisaalta turha murehtia koko ajan että miten tässä käy. Jeesuskin sanoi että päivä kerrallaan. Jotain kohti tässä koko ajan mennään. Se on selvää.

Moi!

Toki Camus päätyi filosofiaansa maailmansotien jälkeen. Sillä hän näki kuinka absurdia sota on. Hän näki ettei Jumala auta sotilaita. Maailmansodat oli kyllä se käänne kohta koko länsimaitten historiassa. En ymmärrä kyllä minkä takia edes sodittiin. Eihän sodalle yleensäkään ole ikinä mitään hyvää syytä.

Tuntuu että korona-aikaan on jo tottunut.

Jokaisella sukupolvellahan on omat ongelmansa. Elämme toki sellaisessa maailmantilanteessa että vaikka koronasta päästäisiinkin eroon niin sitten tulee ilmastonmuutoksen tuottamat ongelmat. Maailma on ongelmallinen paikka ja meidän ihmisten on useinkin hankala elää täällä. On toisaalta ihme että on ihmisiä olemassa, mutta toisaalta on sitten tuo karu todellisuus jossa taudit jyllää ja ihmisiä kuolee.

Oli välähdyksiä tai ei, niin elämää on katsottava silmästä silmään. Muuta vaihtoehtoa en näe...

Moi!
Varmaan sodat muuttaa ihmisen asennoitumista maailmaakohtaa - lähes yhtä paljon kuin "kivinen lapsuu ja nuoruus"

Noin vuosi takaperin tuli dogumenttejä ylenteemalta niissä valotiin minkälaisen elämän filosofi oli elänyt päätyessään näkemykseen maailmasta. Melko usein minua kiinnostaa jonkun tietyn filosofin elämä melkein enemmän kuin se mihin hän päätyi ajatuksissaan. Camuksen ja Sartren ajatusten pääteemat on selkeitä. Nietzchen ajatuksia on melko vaikea tulkita, kun ajatukset heittelee laidasta laitaa. Kierkegekaadin ajajatukset ovat pitkälti sotaa Hegelin filosofiaa vastaan. Wittgesteinin filosofian alku on melkein vastakohta hänen myöhemmälle filosofialle.

Karl Jasper ei ole minulle hirveän tuttu. Spinoza tai Leibnits kertoi monadologiasta ja monadeista, en muista. Anteeksi Filosofien nimien väärinkirjoittaminen!

Tänään välähti kaupassa ja ostin valkoisen joulutähden❤️.En ole mitenkään joulukielteinen mutta en voi hyvin ihmispaljouden keskellä varsinkin jos taustalla soitetaan joulumusaa, ja tungetaan...varsinkin nyt korona aikana.

Edellisestä johtuen en änge itseäni kauppoihin Joulukuussa - onneksi saa tilata lahjat postin kautta tyttärille, huh.

Lähden viemään koiria sitten lyhyehkö sauvakävely jonka jälkeen alan odottaan tyttäriä...tänään tehdään pitzaa

Välähdyksiä etsimään tällä kertaa pihalta...!!!

Minuakin kiinnostaa kyllä filosofien elämät, mutta kyllä eniten tutkin heidän ajatuksiaan.

Sartren ajatukset kyllä aika ateistisia, hän painottaa ihmisen vapauttu. Nietzschen yli-ihminen nousee mieleen. Kierkegaardilla uskon loikka. Jaspersilla uskonnollista eksistentialismia, lähinnä niitä eksistentialistisia kriisejä koskevaa kirjoittelua. Spinozan ajatus oli että luonto on yhtäkuin Jumala. Leibnizia en ole lukenut.

Minäkään en aina viihdy isoissa joukoissa.

Hyvää pizzan tekoa.

Edu Kettunen joskus puhui että onni välillä hulmahtaa. Siitä sain oikeastaan tuon välähdys idean. 🙂

Minua kiinnostaa heidän usko. Mikä heitä on kantanut? kuka rakastanut?

Luulen että noilla filosofeilla ei ollut mitään perinteistä uskoa. Tai oikeastaan harvoilla noista oli uskoa Jumalaan tai sitten heidän uskonsa oli täysin poikkeavaa muitten uskosta.

Luulen että heitä kantoi maailman ymmärtämisen halu. Että he jaksoivat jatkaa eteenpäin koska heitä ajoi elämän mielekkyyden tavoittelu ja yritys tiivistää elämä kirjoituksissaan.

Sitähän filosofia oikeastaan on elämän tiivistämistä ja elämän tarkkaa analysointia.

Luulen että filosofia voi kantaa hyvin ihmistä. Se että saa tutkia elämää ja ihmismieltä on erittäin palkitsevaa.Kun saa kyseenalaistaa erinäisiä uskomuksia, niin aukeaa täysin uudenlaisia maailmoja.

Mietin tänään sitä, että ehkä elämän kutsuun pitää vastata tietyllä kovuudella. Siis että toki rakkaus ja armollisuus muun muassa ovat tärkeitä. Mutta se mikä todella vie elämässä eteenpäin on tietty lujuus ja kovuus maailman kylmyyttä vastaan. Siis se että meidän täytyy jotenkin hioutua tässä elämässä sellaiseksi että pieni tuuli ei meitä kaada. Tietyn näköinen selkäranka on aina säilytettävä ja tavallaan jonkinnäköinen ylpeys. Ennen kaikkea kunnia.

Maailmassahan tärkeää on säilyttää moraalinen kunnia. Oli sitten tilanne kuinka hankala tahansa, niin kun nostaa pään puskasta ja alkaa todella elämään, siis kohtaa maailman juuri niin kovana kuin se ilmenee. Niin ehkä me saamme mieleemme jonkinnäköisen palkinnon. Jonkinnäköisen välähdyksen siitä että nyt olen pelannut tätä elämänpeliä oikein.

Tällaisia pohdin tänään. 🙂

https://www.youtube.com/watch?v=SO5bBtO26Cw Tästä luennosta on ollut paljon hyötyä. Siinä puhutaan itsemurhasta ja kuinka siihen pitäisi suhtautu.

Siinä on mielenkiintoinen ajatus, että itsemurha on liian optimistinen asia. Todelliset pessimistit eivät tapa itseään. Ja myös ajatus, että täytyy vain rauhoittua ja jatkaa elämää kaikesta huolimatta, on ollut hyödyksi.

Moi!

"Minua kiinnostaa heidän usko. Mikä heitä on kantanut? kuka rakastanut?"

On vaikea tietää mihin edellämainitut filosofit uskoivat loppu metreillä? Nietzschen elämän viimeiset vuodet olivat historian mukaan mielisairauden ja pedin sävyttämät - hänen siskonsa piti filosofia välillä esillä rahaa vastaan...aika kauheeta.

Sartren ehdoton vapaus oli se mitä hän painotti joka oli hänen uskonsa, muistelisin? Kierkegaad oli ristinuskon rakasta mutta ei yltänyt kristityksi omin mittapuin mitattuna.

Mikä kantaa ketäkin? Toisia kantaa viha, usko erilaisiin traditioihin, usko itseen kantaa kunnes sairastuu, usko toisiin ihmisiin, usko hyvän voittamiseen.

Mitenkä mitataan tai määritetään kuka on rakastanut? Rakastanut Jumalaa, hetero miehenä naisia, maailmaa/maailman kaikkeutta?

Mä rakastan lapsiani, koiriani, kissojani välillä yritän rakastaa apstraktia käsitettä maailman kaikkeus. Rakastan keskustella merkityksellisistä asioista esim. usko, on varmaan paljonkin asioita joita rakastan mutta masennus sairaus meinaa estää näkemästä niitä.

Luovuutta minusta tarvitaan elämässä. Kovuuden näen periksiantamattomuuteta joka on jotain uskoa moraaliin ja omiin tekemisiin.

Totuuden nimessä aika orpo olo kun jää yksin tänne kotiin metsän keskelle kun tyttäret lähti. Tunteet alkaa ottaa vallan yksin jäämisen pelosta...tai en kai yksin voi jäädä koska olen samaa energiaa kuin koko maailmankaikkeaus, silti maailmankaikkeus on niin apstrakti käsite että sen kanssa kommunikointi on haasteellista.

Tuntuu taas elämä vaikealta. Kyllä se rakkaus on hieno asia.

Kun vielä rakastaisi elämää koko sydämmestään.

Minä liikun välillä liian synkissä vesissä, mutten oikein pääse niistä pois.

Jokainen sekunti toki elämässä on tärkeä.

Kun vain voisi olla jotenkin vapaampi. Sitä toivon tällä hetkellä.

Elämä on vain jatkuvuutta. Päivä, yö, päivä, yö. Täytyy vain pysyä kyydissä. Onnesta en tiedä. On vain aika joka laukkaa. On vaikea olla täysin onnellinen. Petersonin mukaan onnellinen elämä ei voi olla elämän tarkoitus. Hän painottaa että pitää olla jokin muu asia johon luottaa koko elämän ajan. Jokin päämäärä mitä tavoitella. Jokin on pakko olla. Tai sitten me ajaudumme hedoniaan. Me emme välitä enää terveydestä emmekä huomis päivästä. Vaan syömme koko ajan, katsomme komedioita ja makaamme sohvalla. Voiko se olla elämää? Epäilen.

Luulen että elämässä on vain haastettava itsensä. Tehtävä vaikeitakin asioita. Oltava jollain tavalla mukana tässä leikissä.

Elämä on hauras. Mutta silti meidän on välillä annettava kaikkemme. Vain siten voi elämän tuntea mielekkäänä. Ensin jokin tavoite ja sitten sille tavoitteelle on annettava kaikkensa. Tai niin paljon kun vain pystyy.

Olen huomannut kolmenkympin jälkeen, että elämä on rauhallista, mutta välillä aika tylsää. Kuitenkin jaksan taistella. Jaksan vielä elää. Sehän on se ydinkysymys. Että jaksaako elää? Kyllä jaksan. Elämälle voi sanoa kyllä, vaikka se onkin välillä pirun vaikeaa. Taistelu elämän puolesta on se kovin ja tärkein taistelu. Sille näytän peukkua.👍

Moi!

On ollut kiirettä silti olen ehtinyt oleen ahdistunut, ja tirauttaan itkun.

Peukku sille että nyt on kohtuullinen olo 👍

👍

Mietin liikaa im-ajatuksia. Im ei ratkaise mitään. Se vain lisää kysymyksiä.

Im on niin hirvittävä teko, että sitä on vaikea käsittää.

Vaikka me olisimme vain sosiaalisia eläimiä, niin silti meillä on arvo. Meillä on arvo toisten ihmisten silmissä ja täten myös omissamme. Tiedän kyllä että vanhuus tulee ja vaivat. Mutta niin kauan kuin pystyn elämään, niin minä elän. Niin kauan kuin pystyn taistelemaan niin minä taistelen.

Aivan turha on luovuttaa vielä. Tulevaisuudesta ei tiedä oikein mitään, mutta vielä ei ole luovuttamisen aika. Olen näyttänyt itselleni, että minä pystyn elämään. Minä pystyn menemään sovittuihin sosiaalisiin tilanteihin. Ja siinä koko elämän ydin. Sosiaaliset tilanteet. Niihin on vaikea mennä, mutta silti menen. Elämä ilman taistelua ei ole elämää. Elämä täytyy ottaa sen kaikessa karuudessaan vastaan. Hyväksyä se ja jatkaa olemista. En tiedä muuta lääkettä tähän ongelmaan.

Moi89

Mä ajattelen tänään niin että meillä molemmilla on olemassa ne "palikat" millä mennään/eletään vaikka välillä ahdistaa ja im-ajatukset vaivaa.

On särkyjä ja pelkoja...silti ollaan eletty kirjoittusten sivussa monta kuukautta.

Yritän sanoa että jokainen elämä niin sinun kuin minun on omallainen ja niitä työkaluja elämään etsitään päivittäin/viikottain. Pysymätyömyys ja muutos on elämän luonne...kun saa palikat kasattua tietyyn ajan jaksoon niin taas ne on hajotettava ja kasattava uudelleen...vaikka kuinka muuraisi torni ei kestä loputtomiin. Tornilla tarkoitan ajatusrakennelmaa.

Jos jotain pysyvää haluaa sanoa niin maailmankaikkeudessa on sama määrä energiaa koko ajan se muuttaa vain muotoa. Jossittelun aiheita on loputtomasti. Tässä tänään, nyt elän, huomisesta en tiedä!

On hyvä jos pytyy kunnioittaan toisen ajatusrakennelmaa vaikka se ei täysin vastaa omaa. Kaikilla on omanlaisensa ajattelu, ja sillä mennään!

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Tuo on totta että välillä rakennelma pitää hajottaa. Tai ainakin osaksi purkaa, jos siinä on vikoja.

Tuo energia asia on varmasti totta.

Olenko käsittänyt oikein että ajattelet panteistisesti maailmasta? Maailman sielu jne.?

Minulla erilainen rakennelma, mutta kaikilla omansa.

Itse taivun enemmän eksistentialismin puoleen. Erityisesti Camus on ollut suuri innoittaja.

Mietin tässä että tuleeko sulle ikinä (niin kuin minulle tulee) ajatus heittää kaikki lekkeriksi?

Siis että ei enää välittäisi päivärytmistä, eikä terveellisestä elämästä?

Minulle nimittäin tulee sellaisia tavallaan välähtäviä tilanteita, että yhtäkkiä ajattelen: mitä sitten?

Ajattelen että jos elämä ei tästä muuksi muutu, niin miksei sitten vain käyttää väärin lääkkeitä ja vaikka juopotella?

Olen välillä niin kyllästynyt. Kun elämä on liian tasaista välillä.

Tiedän kyllä että nautintojen polku vie usein helvettiin. Ihan konkreettisesti.

Minulle vain tulee sellaisia ideoita joskus, että valvoisi yöt läpeensä. Polttaisi tupakkaa ja joisi kaljaa. Kävisi baareissä jne.

Tiedän että varmasti olo menisi silloin huonoksi. Mutta kun minulla on välillä se ns. mitä väliä, mentaliteetti. Miksi taistella koko ajan tätä loputonta taistelua?

Tuleeko sinulle Herkaramazov tällaisia ajatuksia ikinä?