Olen miettinyt noita parisuhde asioita. En tiedä pystynkö ikinä olemaan parisuhteessa kenenkään kanssa?

Olen niin väsynyt. Haluaisin vain eristäytyä maailmalta. Mutta kun en voi.

Minulla alkaa ensi viikolla ammattillinen kuntoutus selvitys. En tiedä miten onnistun siinä.

Minun itsetuntoni on niin kamalan hataralla pohjalla. Olen ollut tällainen aina. Koulussakin oli vaikeaa.

Tämä elämä on niin hemmetin vaikeaa muutenkin. Ja sitten kun on itsellä sellainen persoona, joka ei haluaisi olla kenenkään seurassa. Sitten on tuo jatkuva pimeys ulkona ja sisällä.

Olen tinderiä koittanut. En tiedä miksi. Minut on lopulta tuomittu yksinäisyyteen. Ja vielä kun on tällainen pandemia, niin yksinäisyys vaan kasvaa.

En ymmärrä itseäni, siinä mielessä, että torjun kaikki naiset jotka yrittävät lähelleni.

Sitten minä möllötän vain kotona ja masennun.

Kyllä tämä elämä voikin olla sitten kovaa...

En vain jaksaisi enää puhua kellekkään ikinä... 🙁

Moi89

Mulla on joitain kavereita joihin pidän yhteytyä lähinnä puhelimella. Yhtä kaveria näen livenä mutta hän on aika usein humalassa...montaa tuntia en jaksa olla selvinpäin humalaisen seurassa vaikka hän ei olisi niin kovassa kännissä.

Yhteen aikaan nuorempana halusin seurustelu suhdetta mutta työnsin pois naiset jotka olisivat ehkä halunneet tutustua. Jälkeenpäin ymmärsin että en uskaltanut lähteä seurusteluun etten pettyisi, taas.

Tänä aamuna ei ollut infernaalinen ahdistus - ihmettelen?

Minulla on varmaan sama että pelkään niin paljon sitä pettymistä. Vaikka voisihan parisuhde olla jonkin näköinen seikkailu.

Sillä luulen että koko elämä on seikkailu.

Olen nyt Kelan ammattilisessa kuntoutus selvityksessä.

Ihan hyvä olo, kun on saanut tehtyä noita tehtäviä.

Psykologin kanssa juttelin myös. Meni hyvin.

Olen alkanut käsittämään, mitä elämässä pitää tehdä: jotain työtä.

Se on ikävää jos kaveri koko ajan humalassa. Ei pysty oikein mistään varmaan keskustelemaan.

Tajusin oman tilanteeni tänään: minun on vain taisteltava. Jos elämästä voi jotain sanoa niin sen että se on haaste. Välillä jopa hengissä selviäminen on haaste. Jotain järkevää on tehtävä. Ja sen takia on taisteltava omia sisäisiä mörköjä vastaan.

Sillä pahin mörkö on se sisäinen mörkö. Joka sanoo ettei sinusta ole mihinkään. Eipä elämässä paljon muuta tarvita kuin rohkeutta kohdata tuo mörkö ja kukistaa se.

Toivon että teillä kaikilla on rohkeutta! Sitä tämä maailma huutaa.

Välähti yhtäkkiä mieleen: mitä jos elämän tarkoitus on rakastaa? Mitä jos millään muulla ei olekaan väliä muuta kuin rakkaudella? Jos rakkaus pelastaa?

Välillä mietin että onko minusta jatkamaan? Saan välillä lohtua ajatuksesta, että ei täällä kenenkään pakko ole olla.

Tiedän että im:ää pidetään pahana tekona. Tiedän että aikanaan im:n tekijöitä ei haudattu kirkkomaahan.

Tiedän että on hyvä elää. Kuitenkin se on niin kamalan vaikeaa.

Moi89

Siinä rakkaudessa varmaan piilee salaisuus? On kovin vaikea rakastaa kun ei ole itse tullut pyyteettömästi rakastetuksi - aina siihen on liittynyt ehtoja.

Luulisin että edellisestä syystä on myös ehdollistanut rakkauden itseään kohtaan? Parisuhteissa olen usein ja oikeastaan poikkeuksetta aina alkanut suojaamaan itseäni kun on tullut riitoja...suojaamaan mahdollisen eron tuomalta tuskalta. Kun edellistä ajattelee psykologisesti parisuhteessa jossa ollaan riidelty pitkään ja minä suojaan itseäni rakkaudentunteilta etten pettyisi ollaan tilanteessa jossa riita suurella toden näköisyydellä jatkuu.

Sitten kun on parisuhteessa kaksi ihmistä jotka molemmat pelkää jätetyksitulemista ollaan vielä kimurantinmassa tilanteessa.

Edellinen rakkaudettomuus siirtyy helposti Jumalsuhteeseen, tai suhteeseen maailmansielun kanssa. Maailmansielu ei voi eikä varmaan halua hylätä meitä koska olemme samaa energiaa hänen kanssaan.

Jos ja kun Jumala loi meidät omaksi kuvakseen hänkin saattaa olla kyrpiintynyt maailman menoon...itsekkyyteen, sotiin jotka käydään vielä hänen nimissään🤔, rakkaudettomuuteen, jne.

Voiko Jumalakin masentua?

Parintunnin kuluttua on oikeudenkäynti jossa minä ja vaimoni ollaan todistamassa kun yksi humalainen puolituttu tunkeutui kotiimme, ja rupesi väkivaltaiseksi. Hän oli niin humalassa että sain painettua hänet maahan ja vaimo soitettua poliisit jotka saapuivat 40min kuluttua.

En jaksa käydä lävitse sitä uhkausten määrää mitä hän lateli kun pidin häntä lattiassa.

Pelottaa, ahdistaa, mieli on hämmennyksissä - vaikka oikeudessa ei voi sattua mitään väkivaltaista eikä Tuomari anna huudella törkeyksiä. En ole kertonut tästä mutta nyt kun oikeudenkäyntiin on noin kaksi tuntia avaudun.

Kaikkeen sitä joutuu tai pääsee tässä elämässä...toivotan itselleni ja muille voimia tiukkoihin tilanteisiin...ja muutenkin.

Rakkaus oli heitto vain. Kyllä maailmaan paljon muutakin mahtuu. Rakkaus voi toisaalta olla tuhoisaakin, jos esim. rakastettu pettää.

Luulen että jos Jumala on olemassa, niin hänellä on angsti. Hän varmaan miettii että miksi loi maailman...

Jos minulta kysytään niin luulen että maailma on jonkinlainen kone vain. Mutta siinä tullaan sitten siihen ongelmaan, että onko ihmisellä vapaata tahtoa. Jos maailma on kone ja ihminen on kone. Niin kaikki on determinististä. Eli kaikelle on aina alkusyy. Kausaliteetti. Ja ihminen ei ole vapaa. Koska hän toimii kuin robotti. Ja hän ei voi todella tehdä jotain omasta tahdostaan. Siltä osin tuo kone-teoria ei välttämättä pidä.

Tässä juuri se ongelma, että onko ihmisellä mitään sielua? Siis onko tietoisuus sielu? Joka selviää kuoleman rajan taakse.

Näitähän ne filosofit on ikuisesti pohtineet. Näitä ns. kirottuja kysymyksiä, joihin ei välttämättä ikinä saa vastausta. Mutta joo...

Tsemppiä oikeudenkäyntiin.👍

On kyllä tämä elämä vaikeaa. Olen tehnyt Kelan ammattillista kuntoutus selvitystä etänä. Tuntuu että olen aika puhki. Väsyn hirveän nopeasti.

Tekee mieli vain kuunneella Leevi and the Leavingsia ja kappaletta jossa lauletaan: "Eihän elämä paljoa antanut, sateenkaari päättyi nakkikioskille." Siinä on jotain syvällistä. Ajatus että tämän elämän aarre voi olla juuri tuo nakkikioski. Että meidän ei tarvitse olla muuta kuin olemme ja aarre voi löytyä vaikka sitten lihapiirakasta. Että se riittää. Siinä on jotain sellaista joka kuvaa tätä ihmiselämää. Että tämä riittää.

Meidän ei tarvitse olla mitään superihmisiä. Meidän taakkamme voi olla se että nyt pitää mennä ostamaan sitä maksalaatikkoa K-kaupasta. Ja matkalla sinne voi kokea jonkun välähdyksen onnesta, mutta sitten sekin hiipuu. Ja ihminen palautuu jälleen normaalitilaan. Jossa voi vähän selkää kolottaa. Ja mielessä olla huolia kuinka selviää hammaslääkärin käynnistä.

Sitähän ihmiselo syvimmillään on. Arkisten asioiden tekoa ja niistä selviytymistä. Niin luulen.

Kuitenkin tämä kaikki voi tuntua kovin tylsältä. Jos sanotaan että ihmiselämän tarkoitus on vain hoitaa arkiset tehtävät.

Kyllä ihmisen täytyy myös unelmoida ja kehittyä. Me saamme toki olla superihmisiä, en sitä kiellä. Sehän voi olla myös tarkoitus. Mutta korostan sitä että meidän ei tarvitse aina olla. Vähempikin voi riittää siihen että selviää elämässä...

Moi

Oikeudenkäynnistä selvitty ja oikeus voitti...tunkeutuja tuomittiin mutta ei siitä sen enempää.
Gjösta sanoitti elämää tarkkanäköisesti elämän makuisesti. Mulla on kausia kun kuuntelen Leevi and the leavingsejä.

Jos Jumala miettii että tossa noi maan matoset "soosaa" vaikka hän on sanellut lukemattomia kirjoja joista voisi ottaa oppia että vastuu toisista, kaikista elävistä, maapallosta, ja ilmakehästä on se juttu! Eikä ihmiset ota "ongeensa". No, hänellä on kyllä aikaa odotella - aika ei koske häntä.

Lähden käymään kaupassa - raportoin välähdyksistä!

😀 Hyvä jos onni välähtää! Hyvä jos oikeusjuttu on nyt sitten käsitelty.

On totta että on otettava vastuu monista asioista. Mietin vaan että elämä on toisaalta niin traagista, että tekisi mieli heittää lekkeriksi.

Olen miettinyt sitä että sen takia varmaan ihmiset pilaavat luonnon, koska elämän traagisuus painaa päälle. Jos on niin että mitään after lifeä ei ole, niin mitä väliä sitten on millään? Voi joku ajatella. Vähän niin kuin Dostojevskikin sanoi: Jos Jumalaa ei ole, niin kaikki on sallittua.

Ajattelen usein Camus'n kirjoituksia. Eri toten hänen ajatusta elämän puhtaasta liekistä.

Hän oli ateisti ja ajatteli että maailma on absurdi paikka. Että kun ihminen kohtaa maailman todellisuuden niin se kohtaaminen on absurdia. Koska maailma ei kerro ihmiselle mitään elämän tarkoituksesta. Hän kutsui sitä maailmanhiljaisuudeksi.

Camus'n idea oli kapinointi absurdia tilaa vastaan. Sen takia hän piti muun muassa itsemurhaa huonona vaihtoehtona, koska kun on kuollut niin ei voi enää kapinoida. Sen takia hän puhui elämän puhtaasta liekistä, että tuo liekki on pidettävä yllä ja mahdollisimman korkeana. Ja tuo liekki on ihan arkinenkin elämä jota vie koko ajan eteenpäin.

Kannattaa lukea Sisyfoksen myytti -kirja. Siinä hän avaa näkemystään.

Se on auttanut paljon. Että toki uskontojen kauttakin voi löytää toivon. Mutta myös toivoa on vaikka mitään yliluonnollista maailman luojaa ei olisikaan.

Kun elämän vain kohtaa silmästä silmään, niin ehkä elontaakka vähän helpottaa. Kun ajattelee että eihän meillä ole mitään hävittävää. Meillä on vain tämä elämä, jonka puolesta kapinoida kaikkea kauheaa vastaan. Siihen minä uskon.

Mieleeni tuli Arthur C. Clarken novelli The Nine Billion Names of God. Tarinassa Tiibetiläiset munkit pyrkivät listaamaan kaikki mahdolliset Jumalan nimet. He uskovat, että ihmiskunta on luotu tätä tarkoitusta varten, ja kun kaikki nimet on kirjattu ylös, Jumala päättää universumin. Munkit hankkivat tietokoneen, jotta tehtävä saadaan suoritettua nopeammin. Lopulta tietokone tulostaa viimeisen nimen, ja kaikki tähdet katoavat taivaalta.

Mitä jos ihmiskunnan tarkoitus on selvittää Jumalan nimet, ihmisen tietoisuuden tai maailmankaikkeuden salat? Mitä jos koko maailmankaikkeus lakkaa olemasta kun kaikki selviää? Kyynisesti ajattelen että ihmiskunta todennäköisesti tuhoaa itsensä ennen sitä. Toivon olevani väärässä. Arvellaan että maailmankaikkeudessa on tai on ollut muitakin älykkäitä sivilisaatioita. Ehkä riittää että jokin toinen sivilisaatio selvittää salaisuudet.

YK:n ennusteen mukaan maailman väkiluku saavuttaa yhdeksän miljardia vuonna 2037. Ehkä tuo 9 miljardia on se maaginen raja, joka johtaa koko sivilisaatiomme romahdukseen. Huuhdellessani kierrätykseen meneviä purkkeja tiskiveden jämillä mietin, onko tässä kaikessa mitään järkeä. Jotkut eivät edes viitsi yrittää. Pienituloisena kulutan joka tapauksessa keskiverto suomalaista vähemmän. Onko työnteossa ja talouskasvussa oikeastaan mitään järkeä, jos se johtaa vain suurempaan kulutukseen ja luonnon tuhoutumiseen?

En tiedä onko minulla mitään annettavaa elämän mysteerin selvittämiseen. Jos nyt vain keskittyisi siihen, että pääsisi ylös sängystä ennen puoltapäivää, ja saisi joulusiivot ja leipomukset tehtyä. Välillä tulee välähdyksiä, mutta ne ovat pieniä kuin tähtien tuikahdukset, jotka oikeastaan ovat häiriöitä Maan ilmakehässä. Ehkä onni tosiaan on vain häiriötila. Toisaalta masennuksenkin sanotaan olevan häiriötila.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: Korjattu pari typoa

Moi!
Toi Tiibetilaisistä kertova tarina on hyvä🤗 Luulen että ei ole olemassa jotain maagista rajaa milloin maailma/maapallo romahtaa.

Uskon että maailman kaikkeudessa on olemassa sivilisaatioita - silti en usko UFOihin, ristiriitaista🤭

Aina kannattaa miettiä minkä kautta kukin päätyy päätelmiinsä Dostojefskin ja Camusin suhteen...toisella oli syynsä uskoa ja toisen ei, silti luulen että kummatkin olivat mahdolliselle maailmansielulle rakkaita?

Kun tää korona poistaa maapallolta muutaman promillen ihmisiä, niin sen jälkeen tulee biljardi-virus joka nappaa 20% väestöstä...minutkin siinä samalla, ehkä?

Tänään autoin rakennusmiestä laatoittamaan autotallin perähuoneen...kun puuhastelee jotain tapahtuu kai pieniä välähdyksiä koko ajan? Kun hommat loppui ja istuin juomaan teetä totesin olevani taas yksin tässä hiljaisessa pimeydessä (ahdisti hiukan) - toisaalta jos olisi valoisaa ja meluista se voisi olla epämielyttävämpää...edellinenkin oli välähdys!✌️

Tuntuu välillä että koko oleminen on jotenkin häiriötila.

Mutta jos ajattelee lyhyellä perspektiivillä, niin elämä on ihan okei. Mutta jos ajattelee että 30 vuoden päästä luonto on tuhoutunut ja apokalyptiset olot maapallolla, niin silloin elämä on kysymysmerkki. Ajattelen että pitää nauttia pulla kerrallaan, eikä murehtia että pian ne loppuvat.

Ja eihän tulevaisuudesta tiedä. Teknologia kehittyy ja lähdemme kohti tähtiä. 🙂

Eihän elämässä loppujen lopuksi ole mitään punaista lankaa. Me vain elämme elämän läpi ja sillä se on sitten selvä. Yritämme vain elää mahdollisimman pitkään. Siinä koko elämän idea. Me ollaan vapaita...