89 on aivan supertaitava vaihtamaan näkökulmia, lopputuloksena tietty harmonia vaikka joskus tuskaisuus tihkuu rivien välistä. Mutta sitähän elämä välillä on.

Jumala on kaikkialla. Jokaisessa joka avannut sisintä rakkaudelle. Ylhäällä ja alhaalla ja oikealla ja vasemmalla. Jokaisen tuntee, ympäröi meitä jokaista. Yksikään miksi ei jää vaille vastausta kun Jumalalta kysyy kun loppupeleihin asti päästään.

Mutta minkä takia sitten Jumala sallii sairaudet ja kärsimyksen? Vaikka häntä rukoilee, niin tuntuu ettei saa vastausta.

Mitä tästä maailmasta tulisi ylipäätään ajatella? Kun ihmiselämäkin kerran loistaa ja sitten luhistuu. En halua luhistua. Haluan elää maan päällä ilman vaivoja ikuisesti. En tarvitse kuolemanjälkeistä elämää. Tarvitsen vain terveen elämän maan päällä.

Mutta mitä se terve elämä sitten on? Kaikilla on jokin murhe tai vaiva. Minkä takia emme pysty luomaan paratiisia maan päälle?

Raamatussa sanotaan että synnin palkka on kuolema. Mutta mikä tuo synti sitten on? Onko vauvana kuollut ihminen syntinen? Onko meissä muka sitten joku perisynti, jostain Aatamista johtuva? Jonka takia me kaikki kärsimme? Näinhän Raamattu opettaa.

En tiedä tuosta opetuksesta sitten: Jumala tuntuu olevan julma, kun Hän rankaisee koko ihmiskuntaa yhden ihmisen takia.

Ja sitten sanotaan että Jeesus avasi taivaat. Mutta onko Jumala todella niin julma että antoi poikansa kitua ristillä ja kuolla hirvittävällä tavalla vaikka olisi voinut antaa ihmiskunnalle muutenkin anteeksi?

Tuntuu siltä että jos Jumala on olemassa, niin hän ei välttämättä ole hirveän lempeä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Vielä maailmasta: On synkkä ilma. Pandemia riehuu. Itsellä masennusta. Siinä kolme syytä miksi toteuttaa im.

Kuitenkin pystyn vielä jotenkin elämään. Vaikka välillä tuntuu että tämä maailma on liikaa minulle. Aivan kuin olisi ikuisessa yössä.

Lääkitys auttaa jonkin verran. Mutta kuka sitä tietää milloin täältä lähtee.

Tuntuu välillä kuin olisin nähnyt jo tarpeeksi. Silti jatkan olemista. Samat kaavat toistuu. Ikuinen kiertokulku.

Nämä ovat juuri niitä eksistentiaalisia ongelmia mistä Camus puhui. Maananta, tiistai, keskiviikko, torstai jne. Aina vain päivä ja yö. Päivä ja yö. Maa pyörii. Vuodenajat vaihtuu. Mutta mikä tarkoitus on tällä kaikella, jos ei ole Jumalaa? Se minua eniten syö.

Itsemurha ei ole rikos Suomessa. Minulla vaan ei ole uskallusta tehdä sitä...

"Mietin vain sitä että onko sellaista rajaa jolloin itsemurha olisi jotenkin hyväksyttävä?"

Ajatuksesi sivuaa eutanasiaa. Mikä on se kipujen ja kärsimyksen määrä jolloin kuoleminen on armollisempaa kuin eläminen? Mikä on hyvä kuolema? Itse kammoan ajatusta siitä, että olisin tilassa, jossa mieleni on vankina ruumiissa, jota en voi ollenkaan hallita. Ettei minulla olisi mitään tapaa kommunikoida muiden ihmisten kanssa. Tai jos olisin täysin vegetatiivisessa tilassa. Silloin en toki tuntisi kipua, mutta olisiko mitään järkeä pitää pelkkää ruumista elossa. Itse asiassa tämä pelottaa enemmän kuin kuolema.

Kipu ja särky muistuttaa minua siitä että olen elossa. Tosin mielummin olisin elossa ilman kipuja ja särkyjä. Miksi Jumala on luonut jotain näin vajavaista ja huonosti toimivaa? Ehkä ihminen on vain Jumalan epäonnistunut kokeilu. Ehkä hän on vain jättänyt meidät oman onnemme nojaan. Kenties Jumala on kuin Joulupukki, uskon asia, joka saa meidät tekemään hyvää toisille ihmisille.

Im-ajatusten sijaan minulle tulee mukavien hetkien jälkeen eräänlainen tyhjä musta tila. Se on kuin hyvä olo joka tulee siitä kun on päässyt kiipeämään korkean kallion päälle, mutta joka yhtäkkiä vaihtuu siihen että tajuaa kuinka korkealta voi tippua. Jokin mielessä lyö hyvän olon välittömästi pois. Se on eräänlainen retaliate-efekti. Jotenkin se pitäisi vaimentaa, mutta miten? Ärsyttävää kun sama efekti ei toimi huonojen hetkien kanssa.

minäitse89 kirjoitti:
Raamatussa sanotaan että synnin palkka on kuolema. Mutta mikä tuo synti sitten on? Onko vauvana kuollut ihminen syntinen? Onko meissä muka sitten joku perisynti, jostain Aatamista johtuva? Jonka takia me kaikki kärsimme? Näinhän Raamattu opettaa.

Ei kai, tai sit me on luettu Raamattua ihan erilaisten linssien läpi? Mun lapsuutta voisi kai kutsua melko uskonnolliseksi (kävin pyhäkoulussa, ja olin melko paljon erilaisissa seurakunnan toiminnoissa mukana), ja ne lähteet/ihmiset jotka siltä ajalta muistan kyllä hyvin systemaattisesti pitivät yllä nimenomaan rakastavaa/armahtavaa Jumala-käsitystä.

Harmaatirppa: Olen kuullut että Hollannissa on annettu armokuolema joskus masentuneellekkin. Itse arvostan kyllä hyvää elämää, mutta mitä jos elämä ei olekaan hyvää. Tai miten sitä mitata sitten? Kun jotenkin vain ymmärtäisin tämän olemisen pointin. Toki esim. opiskelu voi luoda merkitystä. Mutta kun olen välillä täysin poikki. Tuosta hyvästä olosta: En enää tarkalleen tiedä mitä se on? Pystyykö sitä täysin saavuttamaan. Esim. huumeillahan saisi hetkittäisen hyvän olon, mutta tuskin se on kannattavaa. Pelkkä hedonian metsästys voi johtaa siihen, että ottaa esim. alkoholia ja lääkkeitä sekaisin, kun etsii niin vimmalla hyvää oloa.

Minä luulen että kohtalainen olokin välillä kelpaa. Tai ainakin omalla kohdallani näin on.

Kipuja on ja masennusta. En enää tiedä kumpi niistä on pahempi asia.

En jaksa pelätä mitään koronaa. Minulla on niin paljon muitakin huolia ja vaivoja, että mitä yksi korona on niitten rinnalla. En tietenkään sitä halua itselleni, mutta en pysty sitä täysin kammoamaan sillä luulen että tämä minun masennus on tällä hetkellä vaarallisin vaiva minulle.

Tuntuu että luonto yrittää kukistaa ihmisen. Ihminen on vieras maailmassa.

Viktor Franklinin mukaan ihminen kestää kärsimyksen jos hänen elämällään on jokin tarkoitus. Luulen että siinä on kaiken avain. Tarkoitus jonka vuoksi elää. Mutta entä sitten kun ei pysty tekemään asiaa jonka on valinnut tarkoitukseksi? Jos sairastuu? Mikä virka on enää sellaisella ihmisellä? Onko kuntoutustuella oleva ihminen täysin hyödytön yhteiskunnalle? Mitataanko ihmisen arvo vain työllä mitä hän tekee? Onko ihminen pyhä olento, jos Jumalaa ei ole? Jordan Petersonin mukaan ihminen on Jumalankuva ja täten jokainen ihminen on arvokas. Mutta entä jos maailma kulkee kohti ateismia? Jos jonain päivänä unohdetaan Jumala? Tippuuko myös ihmisen arvo? Eli onko se vain työ joka ratkaisee ja raha?

Iät ja ajat länsimainen yhteiskunta oli kristinuskon pauloissa. Entä jos meillä ei olisi nykyäänkään oikein mitään teknologiaa ja eläisimme pienissä mökeissä ilman sähköä. Ja Kristinusko hallitsisi kaikkea. Silloin elämä olisi varmasti vaikeaa, mutta ainakin meillä olisi Jumala johon luottaa. Tässä juuri tulee tämän teknologia yhteiskunnan ongelma: Me ajaudumme kohti ateismia ja palvomme vain tietokoneita. Ja siinä voi käydä niin että ihmisen arvo unohtuu kun alamme vain kehittämään yhä parempia tietokoneita. Niinhän kävi silloin 1900-luvun alussa että kun aseet kehittyivät ja muukin teknologia niin alettiin sotimaan, sillä teknologia kumosi uskon Jumalaan. Ja ihmisestä tuli itsestä Jumala, joka saattoi hallita muita ihmisiä väkivallalla. Se oli juuri se Jumalan kuolema, mistä Nietzsche puhui.

Luulen että im-ajatukset ovat välillä ihan normaali reaktio. Kun katsoo tätä maailmaa. Luulen että elämä on vain jonkin näköinen sovinto itsensä kanssa, että jatkaa vain eteenpäin kun on päättänyt ettei luovu leikistä. Ainakaan vielä.

Tuosta kivusta: Luulen niin että jos kerran ihminen on ns. vieras tässä maailmassa, eli on niin että hänen kehonsa ja mielensä ovat vieraita tällä maapallolla. Niin siitä seuraa se että maailma ei tavallaan tue ihmistä. Ihmisen on kehitettävä konstit pärjätä tällä olemuksellaan maailmassa. Koska ihmisen tietoisuus on niin paljon kehittyneempi kuin minkään muun olennon. Tässä juuri se ongelma, että ihminen on lähes liian tietoinen maailmasta. Lintujen täytyy lentää, kalojen uida. Mutta ihmisen tehtävän määrittelee vain ihminen itse ja ihmiselle ei ole mitään määrättyä tehtävää. Siitä on kyse eksistentialismissa. Ihminen syntyy ilman tehtävää.

Tunnistan myös tuon tyhjän olon sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Se tulee minulle välillä. Mutta usein sosiaaliset tilanteet saavat minut levottomaksi. Silloin tulee välillä niitä vaarallisia hetkiä jolloin miettii lääkepurkkia.

Soroppi: Uusi Testamenttihan puhuu tuosta armeliaasta Jumalasta. Mutta minusta siinä on juuri se ongelma, minkä sanoinkin, että minkä takia Jumala oli sitten niin armoton pojalleen? Kun sanotaan että Jumala rakasti ihmistä niin paljon että antoi ainoan Poikansa, niin eikö tuossa ole jotain brutaalia? Minkä takia uhrata ketään? Jos hän on kerran kaikkivoipa Jumala? Minkä takia Jumala sitten aikoinaan vihasi niin ihmiskuntaa että lähetti tulvia ja muita vitsauksia? Niin kuin Vanhassa Testamentissa sanotaan.

Luulen kyllä että maailma on menossa kohti ateismia ja se voi olla huono tai hyvä asia. Aika näyttää...

Minulla taas kerran hengen ahdistusta, joka johtuu luultavasti deodorantista. Tai en minä tiedä mistä.

Joka päivä on jokin vaiva: jos se ei ole hengen ahdistus niin se on masennus tai jokin kipu kehossa.

En tiedä miksi valitan aina? Varmaan siksi että voin purkaa oman mieleni ja ulkoistaa sen.

Ihmisen elämä yleisesti ottaen on kyllä niin vaivaista välillä että alta pois. Silti elämä on aina parempi kuin kuolema. Sillä kuolleena ei voi enää muuttaa asioita ja maailmaa. Kuolleena koko peli on pelattu.

Luulen että elämä on kuin jokin tietokonepeli. Tämä peli loppuu kuolemaan. Se on game over. Tämä peli on kaikki mitä on.

Julmaa ja raakaa peliä. Ja ihminen voi tehdä vain tiettyjä asioita. Ihminen on niin rajallinen olento.

Emmehän me loppujen lopuksi tarvitse kuin hyvän elämän. Mutta se tässä kaikessa on niin vaikeaa ettei tiedä minkälainen elämä on hyvä elämä? Kun elämää ei saa pysäytettyä mitenkään. Jos nyt on hyvä olo, niin ei ole takuita että se jatkuisi koko päivän.

Kun kaikki virtaa. Onko elämän ainut päämäärä sitten pysyä tässä virrassa niin pitkään kuin mahdollista? Herää kysymys siitä että jos elämä on vaihe kahden tyhjyyden välissä, niin mitä silloin ajatella koko olemisesta?

Elämä on surullista, ankeaa, masentavaa. Mutta silti me elämme ja se on ihmeistä suurin. Se on voitoista suurin. Me kaikki tiedämme elämän synkkyyden, mutta me itse olemme se valo maailmassa. Jos vain hyväksymme sen. Me itse lopulta ohjaamme tätä laivaa.

Elämä on rankkaa, se on täysin selvää. Välillä toki on helpompiakin hetkiä.

Luulen että elämässä on myös metafyysinen puoli. Että meidän tietyt toimet vaikuttaa ns. sieluun. Kuten jos me valehtelemme tai petämme jonkun.

Siltä pohjalta voisi ajatella että on olemassa Jumala, joka seuraa toimiamme. Toki ei välttämättä, mutta saattaa olla.

Ajattelen asian niin että jos ihminen on yksin ja tekee jotain pahaa, niin ainakin Jumala näkee sen. Jos siis oletamme että on Jumalaa.

Ja siitä kumpuaa moraali ihmiskuntaan.

Toisaalta jos Jumalaa ei ole, niin mistä tuo moraali sitten oikein kumpuaa? Minkä takia me tunnemme syyllisyyttä jos kerran moraaliarvoilla ei ole mitään metafyysistä lähdettä?

Jos ei olisi mitään metafysiikkaa, niin kaikki voisivat riehua miten sattuu maailmassa. Vallitsisi täysi anarkia. Mutta meissä ihmisissä on loppujen lopuksi se moraalinen puoli. Ja hyvä niin.

Moi!
Meni melkein kolmepäivää sairaalassa tyttören kanssa nyt hän on kotona ja paranemaan päin❤️

Vanhemman tyttären kanssa olin lastenpolilla reilun viikkon noin 15-vuotta takaperein ihosairauden tiimoilta. Vietin yötä vanhempain huoneessa ja luin  siellä yöpyneiden ihmisten hätähuutoja lastensa puolesta...ne olivat kauheeta luettavaa.

Tuskin kukaan ihminen osaa vastata minkä ikäisenä kukin astuu perisynnin vaikutuspiiriin - ehkä se ei olekkaan se olennaisin asia Jumalan kohdalla?
Mä lähden siitä että "maailman sielu" (millä nimellä sitä kukin kutsuu...) antaa kaikelle elolliselle hengen jolla elää - ja myös sama instanssi ottaa hengen pois kun päivät on luettu.

Ongelmallisin juttu on miten tuo "voima" tukee tai on tukematta elollisia tuon syntymän ja kuoleman välillä? Ehkä Voima rakastaa ja tahtoo hyvää meille, mutta me ei aina ymmärretä metodeita miten Hän toimii...

Onko jokin raja jolloin itsemurha on sallittu? Freud sai eutanasian kun hänen huulisyöpänsä oli edennyt riittävänpitkällä...hänen lääkärinsä antoi "riittävän" määrän morfiinia Freudin pyynnöstä.

Ihminen joka lopettaa tupakan polton saattaa kantaa mukanaa tupakka askia vuosikausia lopetuksen jälkeen.

Jos suomessa olisi eutanasia sallittu ja se maksaisi vaikka 1000e, niin se tieto että voin lopettaa oman kärsimykseni koska tahansa jos tonni löytyy. Edellinen tieto voisi auttaa jaksamaan tätä elämää koska ei tarvitsisi päätänsä vaivata onko päivienlopetus sallittu vai ei. Lähinnä yhteiskunta ja uskonnolliset traditiot antaa ymmärtää että ei hyvä heilu jos päättää päivänsä itse. Koska im. tematiikkaan liitetään häpeä, helvetti, ja epäonnistumisen riski se saa ihmisen ristiriitaisten tunteiden valtaa.

Mä yritän elää, toistaiseksi. Pahalta tuntuu, ahdistaa, selkää särkee, yritän jatkaa kuitenkin.

Hyvä että paranee.

Elämisen jatkaminen on aina kunniallista. Mietin että onkohan elämässäkin vain kyse kunniasta? Ja myös kuolemassa. Olisi varmasti kunniallisempaa kuolla, jos sillä tavalla pelastaisi viattomia ihmisiä. Kuin kuolla oman käden kautta esim. masennuksen takia.

Luulen todella että elämässä ja kuolemassa on vain kyse siitä että miten ne vaikuttavat toisiin ihmisiin. Mehän ajattelemme että kuoleman jälkeen meistä on kuitenkin jokin jälki jäänyt toisiin ihmisiin. Sehän on itse asiassa sitä kuolemanjälkeistä elämää.

Olen miettinyt tuota eutanasiaa. Se voisi olla vapautus. Toisaalta elämä on aina arvoituksia täynnä. Huomenna voikin olla parempi päivä kuin tänään. Mutta minuakin voisi helpottaa se tieto että jos tonnilla saisi eutanasian Suomessa, niin ei tarvisi ainakaan itse itseään tappaa. Koska se on vaikeaa puuhaa,

En tiedä tuosta ns. Voimasta. Kant ajatteli että Jumala, sielu ja kuolemanjälkeinen elämä ovat transendaalisia ajatuksia, joten me emme voi tietää niistä mitään. Ne ylittävät ihmis ymmärryksen.

Luulen että siinä on perää. Meidän ymmärrys on hyvin rajallista. Toki me voimme kuvitella kaikenlaista. Mutta mikä se totuus sitten on? Kuka senkin sitten tietää?

Olen ajatellut että tämä maanpäällinen elämä on vain esteiden voittoa. Me itse luomme usein nuo esteet. Mutta joka päivä meidän pitää rikkoa niitä, muuten elämästä ei tule mitään.

Nuo kaikki mitä sanoit: pahat olot ja masennus. Nekin tavallaan on vain esteitä. Tai olotiloja jotka pitää voittaa toimimalla maailmassa. Meidän täytyy toimia, tehdä asioita maailmassa. Muuten emme pääse eteenpäin tai emme selviä hengissä täällä...

En tiedä enää kuinka jaksan tätä elämää. Kuolema on jotenkin niin kiehtova. Vaikka loppujen lopuksi kaikki varmaan loppuu silloin.

En tiedä miksi minua kiehtoo niin kuolema. Se varmaan liittyy jotenkin kärsimykseen. Kunnia kyllä niille jotka elävät esim. 80-vuotiaaksi. Minulla niin paljon vaivoja että en tiedä sitten tavoitanko noin korkeaa ikää.

Mutta sitä ihmettelen että miten elämän kokonaisuutena pystyy käsittämään? Että me synnymme tänne ja sitten jossain vaiheessa alamme kärsimään. Tämä kaikki tuntuu niin absurdilta, että ensin meidät pakotetaan maailmaan ja sitten se tuottaa vain kärsimystä. Ja lopulta kaikki katoaa. Siis jotain täysin erikoista on elämä.

Siinä Camus kyllä oli oikeassa että absurdilta tämä kaikki tuntuu.

Täytyy vain jotenkin pitää pää pystyssä ja kohdata maailman kovuus. Joko kohdata maailman kovuus tai sitten täristä jossain sängyn pohjalla. Ensimmäinen vaihtoehto on paljon parempi. Ihmisen täytyy joka päivä kohdata tuo sama kovuus. Elämä on niin vaikeaa, että tuo kovuus voi olla ainoa asia joka loppujen lopuksi pelastaa.

Loppujen lopuksi meidän täytyy kohdata oma kuolemamme. Toivottavasti ei liian pian. Mutta ainakin ajatuksen tasolla. Mutta tuo kovuus on aina elämän puolella. Ja voi vain toivoa että kuolema on lyhyt ja kivuton. Näin synkkänä näen tämän elämän. Vaikka toisaalta on elämässä nautintojakin. Mutta ennen kaikkea on luonteen lujuus...

Tunnen välillä niin että koko olemassa oloni on silkkaa taistelua. En haluaisi lähteä mihinkään kodista, mutta kun on pakko. Olen viime päivinä ajatellut paljon im:ää.

Tiedän että im on huono teko. Mutta kun tuntuu siltä ettei jaksaisi koko ajan vain taistella. Koko pirun elämä ollut tällaista. Eikä se muutu.

Tuntuu että kurotan vain koko ajan jotain valoa kohti, mutta en saavuta sitä.

Aivan kuin olisi pimeässä tunnelissa jonka päässä on valo esim. taivastenvaltakunta. Mutta en tavoita tuota valoa. Käytän ponnisteluun kaikki voimat mitä minulla on. Silti en tavoita päämäärää...

Moi89 + muu Kompanja.

Oletko kuullut sellaista sanontaa että jo "Tiibetin Buddhalaiset lopettaisivat rukoilemisen maailman katolla kaikkien elollisten puolesta maailma kaatuisi." Tiedän että on olemassa muidenkin uskontokuntien edustajia jotka rukoilevat/ajattelevat apua kaikille eivätkä vain oman uskontokunnan edustajille.

Mitä luulet kuinka paljon on näitä universaaleja ajettelijoita jotka rukoilevat meidänkin puolesta, siis koko maailman populaatiosta? Siis maailmassa?

Jos Jumala onkin dialogi meidän ihmisten kanssa hän reagoi mitä häneltä pyydetään ja samalla pitää maailmankaikkeutta kasassa - itsekkyydessä ihminen on vailla vertaa...ainakin minä. En rukoile sademetsien puolesta, ilmastonmuutoksen, panepidemian loppumisen puolesta, kolmannen maailman ihmisten puolesta, sodassa kärsivien ihmisten puolesta, jne.

Lähinnä "ota sairaudet ja ahdistus pois - auta tytärtäni parantumaan" aika kuppikuntaista. Jos pystyisin rukoilemaan "auta kaikkia elollisia kärsimyksissä" ajattelisin laajemmin ja minä kuulun "kaikkiin elollisiin" mitähän tuollaisesta rukouksesta olisi hyötyä? Tai hyöty näkökohta on väärä voisi puhua avusta.

Mietin pistyisinkö muuttamaan ajatteluani universaaliksi? Helppoa se ei ole...mutta Työkyvyttömyys eläkkeellä ja Kuntoutustuella voisi olla muutama minuutti aikaa rukoilla kaikkien elollisten puolesta. Myös kaikkien itsemurhankanssa painiskelevien sekä itsemurhan tehneiden puolesta.

Tää ei ole nyt ihan filosofinen juttu mutta mitä mieltä olet 89?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Rukous voi rauhoittaa mieltä. Mutta ei mielestäni ole mitään näyttöä, että se toimisi mitenkään muuten.

Toki hädän hetkellä me usein rukoilemme. Vaikka olisi täys ateisti, niin hädässä voi silti päästä rukous.

Olen ajattelut asian niin että yritän elää tätä elämää niin pitkälle kuin sietokyky kestää ja sitten kun se on ylittynyt, niin saatan turvautua rukoukseen.

Ja jos rukoilisin, niin en varmaan minäkään rukoilisi koko maailman puolesta.

En pysty näkemään kuitenkaan maailmassa Jumalan kätten töitä. Se on minun taakkani. Liikaa on saanut kärsiä, jotta pystyisi täysin luottamaan Jumalaan.

Yritän käyttää aikani muuhun kuin rukoiluun. Vaikka rukous voikin olla mielelle välillä hyväksi.

Haluaisin kysyä sinulta HerKaramazov: Onko sinulla ollut tai on tällä hetkellä kavereita tai tuttuja joiden kanssa vietät aikaa paljon, vaikka he ovat mielestäsi ärsyttäviä?

Minulla on sellainen ongelma, että pelailen kaiken näköisiä pelejä yhden ns. kaverin kanssa. Mutta minua välillä ärsyttää hänen koko olemus. Kuinka kiero hän välillä tuntuu olevan.

Kuitenkin minä pidän häneen yhteyttä, kun pelkään että loppujen lopuksi minulla ei ole enää ketään kaveria jonka kanssa pelailla.

Tuntuu että maailmassa on niin hirveästi ihmisiä jotka ärsyttävät. Ja kuitenkin heidän kanssaan joutuu olemaan tekemisissä.

Onko sinulla tällaista ongelmaa?