Moi

Muista että kukaan ei vaadi sinua uskomaan mihin et halua!

Kyllä sitä ahdistusta on kaikilla ihmisillä mutta kyllä kai voidaan puhua saidaudesta minun kohdalla kun ahdistus lamauttaa, tai tekee ajatus pyörästä pois pääsyn todella vaikeaksi ( en tiedä mitä tarkoitetaan pakko ajatuksilla?), vie ruokahalun, kaventaa elämää, enkä löydä merkitystä elämälleni.

Viktor Frankl selvisi neljästä keskitysleiristä - ja minä en pysty selviämään vaikeasta masennuksesta vaikka en oleskele keskitysleireillä...absurdia.

Jokaisen ihmisen hätä on subjektiivinen kokemus ja ihminen voi tehdä elämästään sisäisen keskitysleirin jota kukaan muu ei näe. Tullaan siihen että ihmisen tulisi pystyä kuvaamaan sisäinen tunnetilansa niin hyvin että ole selviäisi muillekkin...edes yhdelle ihmiselle joka osottaisi myötä tuntoa.

Mun ensimmäiset 20-vuotta elämästä perustui ruokaan, nukkumiseen, ja murrosiän jälkeen kiinnostukseen vastakkaiseen sukupuoleen. 25-vuotiaana ymmärsin vasta että ihmisellä on paljon muitakin ulottuvuuksia.

Suurin syy tuohon ulkoiseen näkökantaa johtunee vanhemmistani (olen käsitellyt asiaa terapiassa, paljon). 1-5-vuotiaana minulla oli jo aika ajoin hätä kun kukaan ei nähnyt, kuullut, tai ymmärtänyt minua. Sairastus lähes aina jos joudun tekemisiin ihmisten kanssa jotka eivät ymmärrä ihmisen syvempiä ulottuvuuksia.

Okei saan valita ihmiset jonka kanssa elän ja olen yhteydessä - hankaluus on se että parisuhteesta jossa on yhteinen talo, laina, jne. Ei lähdetä kovin köykäisin perustein. Ja varsinkin kun mahdollinen ero on jo minulla toinen...alan katseleen peiliin miksi parisuhteet epäonnistuu...mikä minussa on vikana?

Edelliset asiat pitäisi pystyä hyväksymään ja elää ne lävitse tuli ero, tai parisuhde jatkuu?

Epätietoisuuskin on raastavaa...

Itse olen ihan noviisi parisuhde asioissa. En tiedä löydänkö koskaan ketään. Minua ahdistaa joskus seura niin paljon. Tietenkin olisi hienoa rakastua. Mutta kun minussa on se luonne että epäilen kaikkea. Olen jotenkin niin pessimistinen kaikkea kohtaan. Ihmisen yhdessä oloa ja koko elämää. Tiedän että tarkoitus saattaa löytyä toisesta ihmisestä. Mutta kun välillä on sellainen erakoitumis olo. Että haluaa vain pohtia ihmisen olemassaolon mysteereitä ja Jumalan mysteeriä. Haluaa vain syventyä niistä kirjoitettuihin kirjoihin yksin.

Mutta sitten taas huomaan, että kun olen pitkään yksin, niin minua hirvittää tavata ketään. Se on juuri sitä tasapainottelua: haluan olla yksin, mutta kun tuntuu että maailmassa  ei pärjää jos on koko ajan yksin. Mutta olen ajautunut siihen.

Ja mun täytyy taas alkaa ravata terkussa kaikkien terveyshuolien takia.

Se on toki totta että tuo ahdistus voi muuttua sairaudeksi. Minullakin kävi niin.

Minä 20-vuotiaana luulin että maailmassa on vain seksi. Mutta olin aivan ulalla. Maailma on todella monimutkainen paikka. Tärkeintä on olla mahdollisimman terve.

Ei noita keskitysleiri asioita voi oikein verrata nykyaikaan. Luulen että ihmisellä on jokin tietty vaihde sisällään, että kun olot ovat hirvittävät, niin hän kääntää sen vaihteen ja selviää niistä. Jordan Petersonkin sanoi että kaikista pimeimmässä paikassakin loistaa aina pieni valo.

Kukaan ei toki vaadikaan minua mihinkään uskomaan. Jos johonkin uskon niin uskon tähän mitättömään elämään tällä hiekanjyväsellä avaruudessa. Ajattelen että loppujen lopuksi meidän huolet on aika pieniä kosmisessa mittakaavassa. On vain tämä pieni sininen planeetta, jossa ihmiset kärsivät ja lopulta kuolevat. Mutta sen tiedän että jos minulla ei mitään muuta ole, niin minulla on ainakin tämä elämä. Tämä keho, jonka yritän pitää kunnossa.

Ihmeellistä on kyllä elämä. Ja se täytyy ottaa vakavasti.

Uskon vain siihen että tulee vielä hetkiä jolloin koen onnellisuutta. Eihän sitä muuta voi toivoa.

Huumeet ovat todellisuuspaon äärimmäinen muoto. Viime kesänä naapurit päättivät siirtyä pössyttelystä kovempiin aineisiin. Todella epämääräistä porukkaa alkoi ravaamaan porraskäytävässä. Kaikki helposti rahaksi muutettava hävisi kellaritiloista. Yöaikaan oli siinä määrin häiriöitä etten viime kesänä juuri nukkunut.

Hätkähdyttävintä oli kuitenkin eräänä päivänä porraskäytävässä vastaan tullut nuori mies. En ole koskaan nähnyt ketään niin riutuneen ja rähjäisen näköistä ihmistä. Ja se haju... Hän haisi siltä itseltään. Vastaani käveli epäkuollut, zombie. Ihminen joka on siinä tilassa on käytännössä jo kuollut. Hän tuskin välitti enää mistään muusta kuin siitä mistä saa seuraavan huumeannoksen.

Oli absurdia katsoa kun huumekauppaa käytiin kirkon parkkipaikalla. Jumalan silmien edessä. Poliisia ei narkkarit kiinnostaneet, eikä kaupungin sosiaalitoimea, sillä ei ole resursseja, ja aikuiset ihmiset saavat tehdä mitä haluavat. Vuokranantajaa sentään kiinnosti kämpän kunto, joten naapurit ja heidän huumekaverit saivat häädön. Apua olisi koko porukka tarvinnut, mutta mistä sitä nyt saisi.

Avasin viime viikolla edellisenä jouluna saamani viinipullon. Join sitä yhtä pulloa kolme päivää, ja lopulta kaadoin jämät viemäriin. Sen piti olla jotain parempaa viiniä, mutta se ei maistunut oikeastaan yhtään miltään. Söin myös rasian suklaakonvehteja, nekään eivät maistuneet miltään. Olenko tosiaan niin masentunut ja ahdistunut, etten saa mitään nautintoa mistään.

Kaikki tapahtumat on peruttu, joten ne vähäisetkin ihmiskontaktit on poissa. Ihan liikaa tulee oltua neljän seinän sisällä, ja lähipolutkin on tullut tallattua 1001 kertaa. Ahdistaa ajatus, että ensi vuosikin on luultavasti samanlainen, sillä ei niitä rokotteita vielä kaikille saada. Mikä on koronan jälkeinen uusi normaali? Olenko silloin jo liian erakoitunut?

Moi

Jos totta puhutaan niin ei kaksikymppisenä mieleen mahtunut muuta kuin seksi - se on vahva vietti.

Minulla on muutama masentunut kaveri joka rakentaa maailmansa niin että "jos saisin hyvän naisystävän - masennukseni parantuisi". Edellisessä tapauksessa nainen olisi kainalosauva...en usko että kukaan nainen tai mies haluaa olla kainalosauva?
Apulanta laulaa " et voi kiivetä ketään toista ihmistä pitkin itseesi " jotenkin noin.

Musta vaihe sisältää aina valon jyvän kuten kiinalaisessa symbolissa. Tavallaan se jin jang symboli on koko ajan liikkeessä eli suuri onni sisältää surun jyvän.

Minusta tuntuu että oma jin jang symboli on jäsähtänyt paikoilleen siis sisäinen elämäni - maailma pyörii antaa pyöriä sen vaan -Eput. Kun maailma pyörii meidän tulisi uskaltaa hypätä sen pyörteeseen. Mutta nää pelot, fyysiset sairaudet jarruttaa, en uskalla!
Lisäksi korona rajoittaa!

Lähtisin heti johonkin avohoitolaan jos pääsisin siellä tapaisin livenä ihmisiä jotka kamppailee samoista jutuista kuin me. Nykyään ei pääse hoitoo ennen kuin on vaarallinen, itsetuhoinen, tai psykoosissa.

Elämä täytyy ottaa vakavasti - ja samalla nauraa omille virheille joka on tässä tilassa himppasen vaikeaa!

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Mitä olette siitä mieltä, että sanoi tiede mitä hyvänsä maailmasta, niin silti ihmisen elämä ei varsinaisesti välttämättä muutu?

Siis kun ihmisen elämä on kirjojen, elokuvien ja musiikin maailmassa useimmiten. Siis tavallisen ihmisen tavallinen elämä.

Joten, niin kuin Dostjevskikin sanoi Kellari loukossa: Mitä sillä on merkitystä ihmiselämälle että kaksi kertaa kaksi on neljä?

Siis hän tarkoitti, että loppujen lopuksi sanoi matematiikka tai fysiikka mitä tahansa, niin ne ovat jotain muuta kuin tavallisen ihmisen elämää.

Ihmisen elämä kuitenkin on sitä samaa taistelua, mitä se on ollut jo satoja vuosia. Tiskaamista ja siivoamista. Ystävien tapaamista jne.

Niinhän se Wittgensteinkin sanoi: "Että vaikka kaikkiin tieteen ongelmiin olisi saatu vastaus. Niin ihmiselämän ongelmia ei olisi vielä käsitelty." Tai jotain sinne päin.

Mitä tekee tiedolla siitä, että maailman kaikkeudessa on miljardeja galakseja? Onhan se toisaalta hieno tietää. Mutta ei se arki elämää pahemmin muuta. Silti me jonotamme ruokakaupassa tai viemme auton korjaamolle.

Tavallinen ihminen elää usein täysin eri maailmassa kuin missä tieteentekijät.

Voi toki elää tieteenmaailmassa. Silloin usein ei ole paikkaa elämässä Jumalalle. Silloin varmaan kaikki on vain matematiikkaa.

En toki tiedä auttaako Jumalaan uskominen arki elämässä. Uskoi Jumalaan tai ei niin silti joutuu varomaan vaaroja. Silti joutuu yrittämään elää hyvää elämää.

Joten ihmisen elämä on yleensä ongelmallista. Ainut mitä voi ajatella että on jonkin näköinen sankari joka taistelee elämässä eteenpäin. Parempaa en nyt keksi.

Harmaatirppa: Kyllä ne huumeet varmaan on viimeinen asia mitä kokeilee. Esim. heroiini on varmaan sellaista myrkkyä, että kuolema tulisi jos sille tielle lähtisi. Voi ainakin olla nyt siihen tyytyväinen ettei ole missään huumekoukussa.

HerKaramazov: Sitä kai joutuu itsensä varaan rakentamaan elämän ja se on raskasta, vaikka toisaalta elämä usein on aika raskasta. Kuitenkin itse vielä näen jonkinlaisen valon. En ole varma mistä se valo syntyy. Ehkä jotenkin siitä että vielä on elämänhalua. Ja vielä pystyn kuitenkin jotenkin nauttimaan elämästä. Avohoitolaa en tällä hetkellä kaipaa. En tiedä auttaisiko se edes, kun on vain eksistentiaalisia ongelmia.

Moi 89 ja Harmaatirppa!
Vuosituhannen vaihteessa pääsin seuraamaan mitä huumeiden käyttö on muutama lapsuuden kaveri käytti täyspäiväisesti kunnes toinen kuoli 2005. Ja toine hakeutui hoitoon.

En nähnyt heitä joka päivä, viikko, tai kuukausi mutta se on karmeeta katsoa sivusta. Siihen liittyy paljon lieve ilmiöitä ja läheisetkin kärsii. Huumeet mieletään pahaksi joka on okei mutta olette kuulleet varmaan uskontojen nimissä tehdyistä kaameista asioista. Usein uskonnot mielletään hyväksi, mutta ei käytäntö ole aina niin.

Huumeporukoissa puukotukset, aseet, väkivalta on usein arkipäivää - niin kuin tässä elämässä ei olisi tarpeeksi haastetta.

Ihmisten täytyy tehdä ne "konttaukset" elämän kanssa - ihminen ei kovin usein opi kuin niistä vääristä valinnoista.

Mietin jossain vaiheessa elämää että kun olen käsitellyt ristiriitaiset suhteeni vanhempiini saisin elää rauhassa lopun elämää. Mutta ei elämä on kuin olisin sipuli jota kuoritaan kerroskerrokselta...lopulta ei jää kuin ydin ja sekin voi olla niin että se ydinkään ole muuta kuin lainassa oleva "elämän henkäisy"

Tiedettä on myös psykiatria ja sen luomat teoriat...tieteestä on apua ja samalla haittaa - tieteellistä tietoa tulee kokoajan ja sen käsitteleminen ja sulattaminen edellisiin tieteen tietoihin on monimutkaista.

Elämän perus jutut ei kai ole monimutkaisia - mutta ajattelukoneisto vääntää sen erilaisille ulottuvuuksille, plus tunteet sotkee niin tuntuu että kun tavoittelee rauhaa niin se on kuin liukas saippuan pala joka karkaa koko ajan.

Mika Waltarin Suuressa Ilusionissa sanotaan että: rauhaa ei ole muuta kuin kuolemassa. Mutta kuolema ei voi olla elämän tarkoitus. Sehän on elämän vastakohta.

Mitä jos ei edes yrittäisi saada täydellistä rauhaa tässä elämässä. Eikö kaiken perusta ole kuitenkin erilaiset aktiviteetit? Ja menot. Ja voihan sen rauhan löytää melskeestäkin luulen. Jos vain on aktiivinen ja järjestää itsellensä toimintaa, niin ehkä siitä toiminnasta saa sen mielenrauhan.

Ihmisen elämähän on sellaista aallokkoa. Mieli heilahtelee.

Luulen että suurin asia tässä elämässä on kuitenkin aika. Meidänhän täytyy elää kellon mukaan. Jos siis ei halua olla ihan hunningolla. Mutta silti tiedemiehetkään ei tiedä tarkalleen mitä aika on. Siinä on kyllä mysteeri.

Minun lähipiirissä ei onneksi ole huumeiden käyttäjiä.

Joskus nuorempana kun tuli juotua alkoholia, niin menin aika huonoon kuntoon. Ja lopetin käytön heti. Kaverini luultavasti teki itsemurhan sen takia, kun oli alkoholisti. Ainakin luulen niin.

Vielä tuosta mielestä: Se on kumma kun se menee niin laidasta laitaan. Ei tavallaan jää ikinä mihinkään. Elämäkin tuntuu vain prosessilta. Ihan kuin ei haluaisi että mikään on valmista. Vaan aina tulee uusi päivä ja sitten taas uutta toimintaa. Ja kun jotain saa valmiiksi niin sitten on taas uuden asian kimpussa.

Eli luulen että täytyy vain nauttia matkasta tai ns. prosessista, sillä se voi olla ainut elämä mitä meillä on.

Moi!

Paha voi paljastaa jotain hyvääkin. Ihminen hakee kemikaaleilla/huumeilla mielentiloja yleensä positiivisia. Sitten kun on ehdollistanut itsensä kemikaaleihin on varmasti vaikea löytää tavis elämästä jotain positiivista, luulen?

Täydellistä rauhaa tuskin saavuttaa mutta jos hetkittäin sekin on hyvä ja mieluumin ilman kemikaaleja.

Valaistumista on jo valaistumisen tielle lähteminen...

Waltarilla on tietty tematiikka kaikissa suurissa romaaneissaan se kertoo varmaan Mikasta itsestää jotain.

Nuorempana alle kaksikymppisenä liikuin kaikenlaisten ihmisten kanssa minulla ei ollut varmaan itsesuojelu vaistoa, tai kielsin sen? Nykyään kaveri ystävä piiriin kuuluu enään muutama ihminen.

Niistä alle kaksikymmpisenä tuntemistani (tai kuvittelin tuntevani)  olen yhteidessä kahteen ihmiseen ja he eivät käytä huumeita ehkä alkoholia jonkin verran. Olen joutunut "reivaamaan" itseni irti "vanhoista tutuista" osa on jo kuollut mutta niistä jotka ovat elossa en oikein voi tavata heitä koska siitä ei seuraa mitään hyvää.

Tuntuu että elämässä olen joutunut rajaamaan paljon pois jotta mieleni edes jotenkin kestää. Elämästä sanotaan että se on "sarja luopumisia"...ehkä se niin on?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Elämässähän luovutaan pikku hiljaa kaikesta ja lopulta omasta elämästä. Ainut mikä voi auttaa on että yrittää edes vähän nauttia tästä matkasta.

Luulen omalla kohdallani että jos olisin liian iloinen niin sekään ei ole hyvä. Avain niin kuin Karamazovin veljeksissäkin sanottiin että liiallisen onnenkin takia voi tehdä itsemurhan ja olen tuosta aivan samaa mieltä Dostojevskin kanssa. Joillekin ihmisille (kuten ehkä minullekin) liiallinen ilo tuottaa jotenkin niin kovan levottomuuden että siinä voi syöksyä im:ään jopa nauraen. Olen huomannut kyllä tämän asian omalla kohdallani. Pysyn balanssissa kun olen välillä yksin.

Mutta toisaalta: miksei sitä voisi vain iloita ja kuolla sitten? Jos kerran tämä maailma ei mitään muuta tarjoa kuin tätä samaa päivästä toiseen. Niin miksei sitten vain kierrä juhlasta toiseen? Iloitse että kerran on elänyt. Hautaan me kuitenkin joudutaan.

Mutta toisaalta sekin on huono näkökanta. Elämä on tavattoman monimutkaista. Kun kaikkea kohtuudella.

Enkä minä tiedä enää minkä vuoksi elän. Pitäisi löytää jokin asia tai ihminen, mutta en tiedä. Me olemme loppujen lopuksi vain kehittyneitä eläimiä. Meillä loppujen lopuksi on sama kohtalo kuin millä eläimellä tahansa. Eli maatuminen.

Ei sitä voi enää toivoa muuta kuin että pääsisi taivaan iloon. Kun maan päällä iloa en oikein tahdo kestää.

Olen miettinyt tuota huume juttua. Mitä jos ihminen kuolee lähi aikoina kuitenkin? Miksei hän voisi käyttää huumeita ja kuolla sitten? Eikö se olisi sama asia, ainut vaan että pystyisi nauttimaan loppu elämästä? Toki kuolla voi monella tavalla.

Tuntuu välillä siltä että elämä on vain jonkinlainen välähdys. Tietoinen välähdys. Aivan niin kuin raketti syttyy ja räjähtää, näyttää hienon kuvion ja sammuu pois. Kuolema on koneen sammuminen. Ei sen enempää. Toki itse kuoleman prosessi on hankala. Mutta kuolleena minua ei enää ole. Totaalinen loppu. Ainakin siinä on se hyvä puoli ettei joudu Helvettiin.

Juuri tuo tavis elämä on jotenkin niin julmetun tylsää, mutta silti elän sitä.

Vielä im:stä. Minulle tulee välillä sellaisi portaaleja im:ään. Semmoisia levottomuus kohtauksia että ajattelen välillä silloin sen lopullisen ratkaisun tapahtuvan.

Juuri äskenkin näin kavereita ja vitsailtiin. Ja kun he olivat lähteneet niin minulle avautui tuo portaali. Se kestää muutaman minuutin. Olisi voinut toteuttaa aikomukset mutten tehnyt sitä.

Juuri sellaisten tilanteiden jälkeen se portaali aukeaa.

Jos suoraan nyt sanon niin minun elämä on pelkkää taistelua im:ää vastaan. Sen takia olen tämän ketjun perustanut.

Minua on auttanut eniten Camus'n idea että täytyy kapinoida elämän puolesta. Täytyy olla puhdas elämän liekki. Intohimo elää elämäänsä. Ja tehdä päätökset elämän puolella.

Toivottavasti eletään vielä pitkään.👍

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: Parantelu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Moi89!

Dostojefvski pistää oivalluksia monien eri ihmis tyyppien suuhun...ei pelkästään ns. hyvien ihmisten.

Minulle im. ajatuksia tulee toivottomuuden puuskissa. Silloin kun koen etten juurikaan voi vaikuttaa asioiden kulkuun - pitäisi muokata mieltä "joustavammaksi". Veikken voi juurikaan vaikuttaa joihinkin ulkoisiin asioihin voin silti päättää miten asennoidun niihin...kuulostaa helpolta mutta sitä edellinen ei ole ainakaan minulle.

Kone sammuu kun edellytykset sen käymiseen loppuu esim. Bensiini. Ihmisenkin elämä loppuu kun sille elämälle ei ole enään edellytyksiä.

Elämän edellytyksistä on pidetäävä huolta ravinto, liikunta, nukkuminen, liitän tähän mielen notkeus jota yritän kehittää.

Se on "merkitys" taistella itsemurhaa vastaan...hyvä merkitys!

Nämä ajatuksesi seuraamiset ovat kuin tulen liekin leimahteluja, ollakko vaiko eikö olla siinäpä vasta pulma!

Elämä tuntuu välillä siltä että se on minulle liikaa. Mutta silti menen ihan äärirajoilla.

Camus'lta olen saanut kyllä paljon lohtua. Se että hän luokittelee itsemurhan ainoaksi todelliseksi filosofiseksi ongelmaksi.

Eihän täällä toisaalta pakko ole olla. Mutta itsemurha jotenkin karmaisee.

Mietin vain sitä että onko sellaista rajaa jolloin itsemurha olisi jotenkin hyväksyttävä? Tiedän että kristinuskossa sitä ei oikein hyväksytä. Eikä liiemmin muissakaan uskonnoissa.

Tahdolla on iso voima tässä elämässä. Tahdolla voi pysyä hengissä.

On jännää että itsemurha ei aina ole toivottomuudesta johtuva, vaikka yleensä varmasti on. Nimittäin jos ihminen on sellaisessa tilassa, ettei pysty vastaamaan teoistaan. Niin silloin im:n voi tehdä vaikka iloisena.

Olen Sami Pihlströmin kanssa kyllä täysin samaa mieltä siitä että ihminen on vastuussa elämänsä jokaisesta sekunnista. Se on minusta hyvä elämänohje.

Onkohan tuo koneen sammuminen sitten pelottavaa? Sitä mietin...

Moi

Oliko tää minulle?

"Nämä ajatuksesi seuraamiset ovat kuin tulen liekin leimahteluja, ollakko vaiko eikö olla siinäpä vasta pulma!"

89:lle!

Jos täällä elämässä ei ole tarkoituskaan painella "säästöliekillä"? Sopisi tuohon edelliseen "ollakko vaiko eikö olla siinä vasta pulma?"

Minusta tuntuu etten voi olla enempää elossa tällä hetkellä...lähden sairaalaan katsomaan tytärtäni...hänelle tehtiin sappirakon poisto. Saan ilmoituksen kun hän on herännyt.

Edellisestä johtuen olen käynyt kaikki kauhu skenardiot lävitse tänään. On niin pieni olo - en voi kuin katsoa yllä viistoon vaikka Jumala on täällä ihmisten keskellä eikä missään pilven päällä, oletan?

Toivottavasti tyttärelle kuuluu hyvää.

Minun on pakko nyt sanoa, että olen sellaisessa hiidenkirnussa että alta pois. Toivottavasti en syrjäydy.

Olen vakavasti miettinyt koko elämän tarkoitusta. Jos se on vain tämä kituminen, niin en tiedä mitä tehdä.

Sillä jokaisen kaverin kanssa olon jälkeen, mietin itsemurhaa. Jokaisen sosiaalisen tilanteen jälkeen mietin myös im:ää.

Haluan jättää hyvän kuvan itsestäni maailmalle. Vaikka tekisin sitten im:n. Haluan kuitenkin olla hyvä kaveri. Vaikka tekisinkin joskus sen im:n.

Minulla vain on se ongelma, että minua on aikanaan kohdeltu kaltoin. Sitten sairastuin. Ja sen jälkeen elämä ollut aika myrskyä.

Jos voisin muuttaa mennyttä niin muuttaisin paljon asioita.

Nyt elän vain tällaista hengissä pysymis elämää. Minulla on välillä kovia kipuja ja masentuneita mietteitä.

Jos en mitään muuta jätä maailmalle omasta elämästäni, niin ainakin sen että olin hyvä ihminen lähimmäisilleni ja kavereille. Ja että tein parhaani sairaudesta riippumatta. Tämä elämä vaan on niin kova tanssi kaveri, että se vie välillä syövereihin...