Mika Waltarin: Suuri illusioni.

Kuvaa rakkauden ja elämän illuusioita. Opin siitä että elämässä on hyvä säilyttää edes jonkin näköisiä illuusioita, jotta pysyisi mielenkiinto elämää kohtaan yllä.

Hessen Arosusi myös ihan hyvä. Kuvaa ihmisen traagista olotilaa.

Camus'n Putoaminen. Kertoo siitä kuinka vaikeaa on pysytellä aallon harjalla.

Moi

Arosuden lukemisesta on kulunut monta vuotta. Muistan sen miehen joka oli päähenkilö, hivenen erakko. Hessen kirjoista oli muitakin hyviä; Demian, Kylpylävieraana Badenissa, Sirhatha. Lasihelmipelin lopussa on kolme kertomusta jotka olivat musta parempia kuin itse kirja, makuasia.

Waltarin Suuri illuusioni odottaa tarttumista kirjahyllyssä. Kuten Camusin Putoaminen. Sinuhen, Turmsin ja Mikaelin olen lukenut mutta niistä muistan vain pätkiä.

Mikael Hakimissa Turkkilainen pappi herää aamulla krapuloissaan ja totetaa "Kultaisen kaupungin kultaisesta hiekasta ei kasva mitään mutta suuresta sontaläjästä voi kasvaa kaunis kukka". Edellinen on jotenkin lohduttavaa.

En ole lukenut Frankliniä. Voisin toki kirjastosta lainata joitain hänen kirjojaan. Sen verran tiedän, että hän keksi Logoterapian ja puhui elämän tarkoituksesta.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Minulla auttaa usein ahdistukseen lukeminen.

Olen viime aikoina ollut todella ahdistunut. Ahdistun ihan mitättömistä asioista. Minulla toki on todettu tuo ahdistuneisuushäiriö. Ja on lääkitys siihen.

Yleensä kun ahdistun niin hikoilen hirveästi. Mutta tässä kysymys teille: Onko ihmisille täysin normaalia ahdistua päivittäin? Kun katsomme tätä maailman menoa niin tuntuu että on.

Peterson sanoi että ihmisen ns. normaali olotila on olla ahdistunut. Kun mietitään että millainen kauhujen paikka maailma saattaa olla, niin onhan se sitten normaalia.

Elämä on niin kuin Eino Leino sanoi: Toivoton taisto taivaanvaltoja vastaan.

Jatketaan kuitenkin taistelua.

Luulen että minua vaivaa eniten se, että pohjimmiltani minun persoona on niin hataralla pohjalla.

Yritän koko ajan tehdä itsestäni vahvempaa. Olen siinä jossain määrin onnistunutkin.

Mutta kun sen takia minulla on ollut vaikeuksia elämäni aikana, että minä koen kaiken liian isosti. Ja ajattelen välillä liian negatiivisesti asioista.

Nyt vielä naapuri sanoi, että yläkertaan on muuttanut joku hullu, joka on aiheuttanut tulipalon joskus yms.

En tiedä mistä saan aina valon elämääni. Jostakin sellaisesta että on kuitenkin parempi elää kuin kuolla.

Sieluni on jotenkin sellainen ahdistuva, mutta kuitenkin toiveikas vaikka toivo usein onkin häilyvää.

Jotenkin niin että suurimman pimeyden keskeltä löytyy aina valo.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Moi89

Kysymys on tietenkin mikä on normaalia ja mikä epänormaalia? Molemmat perustuu sopimuksiin ja ihmisten päätöksiin.

Ehkä kysymys tulisi asettaa onko elämä mielekästä jos joka päivä on ahdistunut? (Minulla on ollut aamuahdistus joka ikinen aamu keväästä asti - toisinaan ahdistus hälvenee päivän mittaan toisinaan ei)

Löysin Kirjastosta Viktor E. Franklinin kirjoja; " Ihmisyyden rajalla " ja " Logoterapia - avain mielekkääseen elämään "

Ihmisyyden rajalla kertonee keskitysleiristä ja siellä oivalluksesta...en tiedä pystynkö lukemaan keskitysleiristä juuri nyt...

Ehkä silmäilen molempia?

Minulla on myös lääkitys ahdistukseen mutta se ei juurikaan auta. Aamusta olo on lähinnä kauhua joka muuttuu ahdistukseksi, sen jälkeen surullisuudeksi. Toisinaan jos aamupäivästä on ohjelmaa voi olo mennä ahdistuksen kautta siedettävään olotilaan.

psyykkeen haurauden takia yritän kirkastaa itselleni miksi elän. Edelleenkin roikun Jumalan mysteerissä kiinni joka on antanut maailmaan ihmisiä/profeettoja kertomaan itsestään. Tai Profeetoille on annettu kyky ymmärtää että jumaluus asuu meissä ihmisissä ja koko maailman kaikkeudessa. Hindut sanoo että maailman sielu Brahman ja ihmisen sielu Atman tulisi olla yhteydessä toisiinsa. Syy miksi elän yritän saattaa oman sieluni maailman kaikkeuden sielun kanssa yhteen. Hengittelemällä, kävelemällä, jne. Edellinen on minun syy elää vaikka toisten syy on hyvin saman kaltainen. Edellinen on pohjimmainen syy - päällä on sitten hyvin arkisia syitä.

Tänään en kerkeä lukemaan kun on ohjelmaa - mutta huomenna ehkä?

89:lle olisin ehkä peloissani jos tietäisin että yläkerrassa asuu joku ihminen joka on sytyttänyt tulipalon? Mutta emme tiedä onko häneltä jäänyt kahvinkeitin päälle tai puuroliedelle vahingossa? Ihmiset paisuttelee toisten asioista aika mahdottomia juttuja.

Moi89

Kerroit sairaudesta joka alkoi 13 - vuotta takaperin. Minäkin sain selventävän diagnoosin 2008 tuki ja liikuntaelin sairauteen jolla myönnettiin 50% invaliditeetti. 2017-vuodesta saakka edellä mainittu sairaus on hivuttanut huonompaan suuntaan. Minulla oli "kansanparantaja" käytössä 15-vuotta mutta hän kuoli 2012. En saa oikein apuja mistään muuta kuin uinnista, avannosta, kesäisin pyöräilystä ( jos olisi rahaa ostaisin selaisen fatbiken jolla voisin ajaa talvisin...kuntopyöräily on puuduttavaa).

Tiedän että negatiivinen ajattelu omasta sairaudesta ei ainakaan paranna sairautta - mutta kun mieli on maassa on lähes mahdotonta ajatella positiivisesti. Siis pääsen kävelemään, viemään koiria, pystyn valmistamaan ruokaa, lukemaan, kirjoittelemaan tänne, jne enkä osaa olla kiitollinen kuin ehkä sekuntin kaksi?
Edellinen myös yksi syy miksi karsastan ristin uskoa (en jeesusta enkä Jumalaa) Kun elämä hiertää niin tää elämä on kärsimystä eikä siitä pääse yli eikä ympäri.

Olen tavannut ristittyjä ihmisiä joiden tatsi elämään on hyvin luottavainen ja jopa iloinen. En tiedä ovatko he kasvaneet lapsesta asti ristinuskoon ja heidän mieltään ei horjuta asiat joiden alle minä esim. murskaannun. Kun en kykene ottamaan ristin uskon pakettia niin en pysty se on sama kuin en pysty positiiviseen ajatteluun. Mutta voi olla että vuoden kahden päästä pystyn ajattelemaan positiivisemmin, kuka tietää?
Roikun Jeesuksen viitassa, polvistun Buddhan eteen, ja hengitän Jumalan antamaa pyhäähenkeä näihin pystyn nyt! Kukaan ei voi sanoa onko edellinen väärin minun kohdallani - ainoastaan Jeesus, Buddha, tai Jumalan mysteerinen henki voi puuttua ajatuksiini jos heillä on tarve.

Tai jos joku haluaa sanoa että olen väärässä niin hänellä on todella suuret "saappaat" ja varmaa tietoa itse Jumalalta🤗

Tuosta Jumalasta: Ajattelen välillä niin kuin Ivan Karamazov, Karamazovin veljeksissä. Miten voi hyväksyä Jumalan joka antaa pienien lasten kuolla? Hän vetoaa siihen kirjassa.

Voi toki uskoa Jumalaan, mutta että hyväksyy hänet on eri asia.

Toki voi olla kaikkivoipa Jumala taivaassa, mutta aika kehnoksi hän on maailman luonut.

Olen usein miettinyt että miten voi luottaa Jumalaan? Miten voi tulla uskoon? Toisaalta kunnioitusta kyllä uskoville myös. Mutta mietin että kun katselee tätä maailman menoa, miten voi uskoa että Jumala on tämän kaiken luonut? Maailmassa on niin hirveästi vääryyttä, vikoja, sairauksia, kuolemaa. Näiden asioiden takia minun on hirveän vaikeaa uskoa Jumalaan.

Toki sitten sanotaan että Paratiisissa kaikki on hyvin. Haluaisin niin kovasti uskoa siihen. Mutta luulen että kuolema on kaiken loppu. Ei ole mitään rajaa mitä ylittää. Aika ja avaruus loppuu kuolemaan. Meidän täytyy vain jotenkin selvitä hengissä aina seuraavaan päivään. En tiedä miksi, mutta se on meidän DNA:n kirjoitettu. Maailman perimmäinen tarkoitus on hengissä selviäminen. Evoluutio on kaiken takana.

Ymmärrän toki minkä takia Jumala ajatus niin kiehtoo ihmisiä. Taivaassa kaikki olisi hyvin. Olisi ikuinen onni ja rauha.

Mutta Jeesuskin sen ristillä sanoi: Jumalani, miksi minut hylkäsit?

Meille on annettu vain tietty aika. Voimme käyttää sen haluamallamme tavalla. Voimme olla vaikka kännissä koko ajan. Tietenkin silloin aikaa on vain vähän. Mutta eksistentialismi on avartanut mieliä siten että se toteaa ihmisen olevan radikaalisti vapaa. Ei ole mitään valmista olemusta ihmisellä. Olemus luodaan elämässä. Oleminen on ensin ja sitten vasta olemus. Tähän minä luotan. Ihmisen vapauteen joka luo hirvittävän vastuun. Sami Pihlström sanoi kirjassaan: Elämän Ongelma, että ihminen on vastuussa jokaisesta elämänsä sekunnista.

Tuo vastuu voi tuntua hirveän painavalta, mutta toisaalta, mitään muunlaista elämää ei loppujen lopuksi ole. Me joko kannamme vastuun tai muserrumme sen alla.

Sitten ahdistuksesta: En ole varma miksi ihmisen elämä tuntuu olevan pelkkää ahdistusta. Meidän psyykkeen rakenne on sellainen varmaankin, että meidän täytyy kantaa huolta mitättömistäkin asioista.

Kiitollisuudesta. En tiedä pystynkö siihen. Miten voisin olla kiitollinen tästä elämästä? Se on vaikeaa.

Sielusta en tiedä. Missä sielu oli ennen syntymää?

Loppuun: Haluaisin toki nähdä asiat niin että kyllä tämä maailma on hyvä paikka. Mutta se on vaikeaa, koska meillä on niin paljon tietoa ihmisestä, maapallosta ja maailmankaikkeudesta. Ja lisää tulee koko ajan. Jumalaan olisi toki ehkä hyvä luottaa. Mutta minua vaivaa eniten se että hän ei puutu maailman asioihin. Ainakaan suoraan. Se minua rassaa eniten.

Minusta elämässä ei ole mitään muuta ongelmaa kuin sairaudet ja kuolema.

Tavallaan ymmärrän joitakin ihmisiä jotka ovat alkaneet käyttää huumeita. En sitä toki kannata, mutta jotenkin pystyn ymmärtämään.

Kun elämä on palasina ja ahdistaa koko ajan, niin jotkut voi päätyä käyttämään.

Sitä minä ihmettelen, että onko tällä ahdistuksella jokin tarkoitus?

Mikä tarkoitus sillä voi olla? Minun lääkitys sentään vähän auttaa siihen.

Luin tuossa Timo Airaksisen kirjaa: Jäähyväiset uskonnolle.

Ihan mielenkiintoinen. Hänen mukaansa ihminen on joko monistinen tai dualistinen. Että tavallaan ihmisessä on joko yksi persoona tai sitten kaksi persoonaa jotka keskustelevat.

Hän puhuu myös siitä että kuinka outoja jotkin uskomukset ovat. Että voihan toki uskoa esim. sielunvaellukseen, että ihminen kuoleman jälkeen vaihtaisi ruumista ja hänen sielunsa siirtyisi toiseen henkilöön ilman muistoja, mutta miten sitä voi muka todistaa?

Sitäkin asiaa kirjassa pohditaan että minkä takia ihminen loppujen lopuksi haluaa tulla muistetuksi kuolemansa jälkeen? Jos kerran emme ole enää näkemässä tätä maailmaa.

Siinä onkin jotain erikoista, mutta ihmiselle tyypillistä. Että me emme halua unohtua. Vaikka en täysin käsitäkään että mitä merkitystä sillä on? Tuntuu vain olevan.

Moi89.

En tiedä todellakaan haluanko tulla muistetuksi kuoleman jälkeen...mieluummin eläessä täällä maanpäällä.

Toisaalta kaipaanko ikuista elämää ns. Taivaspaikaa, en tiedä?
Mieluumin täällä maanpäällä jos tuntisi elämällään olevan jokin merkitys!
Toiset ihmiset voivat saada merkityksen uskonnollisen tradition kautta, lapsien, koira, hevosen, auringonnousun tai laskun kautta se heille suotakoon!
Minua hämää tämä elämän mielettömyys...pari esimerkkiä. Hirvestäjä voi ampua hirveä ja se ei kuole...haavottuu ja kärsii monta päivää/kuukautta! Kaveri kertoi kehitysvamma laitoksesta minkälaisia asukkeja sillä on osa ja miten heitä hoidetaan, kauheeta! Lisäksi tuntuu että koko maapallo on "käymistilassa" paljon ristiriitoja ja konfliktejä...lisäksi ilmaston muutos!
Kun olin terveempi pystyin ajattelemaan että en voi juurikaan vaikuttaa Hirvestäjiin, Kehitysvammalaitoksiin, Afganistaniin, Talibaneihin, Kiinan ja Usan päästöihin ilmakehään. Amatzonin sademetsän kaatamiseen (no, en osta Brasilialaista soijaa)

Mihin voin vaikuttaa? Siihen mitä syön, juon, puenpäälleni...tuntuu mitättömältä mitta siinä on mun vaikutusmahdollisuudet.

Kerron vielä että mun jumala ei ytimeltään takaa iankaikkista elämää, tai hyvitystä tuonpuoleisessa. Kivut ja ahdistus jää kyllä tänne maanpäälle. Se jumala johon uskon pitää maailmankaikkeutta koossa ja antaa hengen kaikille eläville - ehkä hän myös sen ottaakin takaisin? Hän asuu maailmankaikeudessa ja osa hänestä on meissä henkenä joka on annettu hedelmöittymisen hetkellä. Miksi Hän ei puutu asioihin kuten raamatussa? Ehkä hän puuttuukin? Mutta raamattu kertoo Israelinkansan jumalasta. Ehkä niitä ihmeitä tapahtuu edelleenkin mutta niistä ei uutisoida tai kirjoiteta kirjoja (osasta kirjoitetaan) mihin hän puuttuu ja mihin ei on mysteeri johon en saa vastausta! Siksi en yritä vastakkaan...

Joskus täysi Ateisti kirjoittaa pyhiä sanoja - toisinaan uskossa elävä kirkkovaltuutettu sekaantuu lapsipornoon (kuten pohjanmaalla).

Maailma ei ole niin musta valkoinen kuten lehdistö, uskonnolliset traditiot, uutislähetykset antavat ymmärtää.

Miten ymmärtää maailmaa jos ei ymmärrä itseä?

Sokrateeshan sanoi että ainut asia minkä hän tietää on että hän ei tiedä mitään.

Luulen että nyt tieteen avulla tiedämme jo jotain. Mutta minusta tiede ei aina sovi ihmisen arkeen. Kun pitää tiskata, imuroida ja pestä pyykkiä.

Minua on välillä mietityttänyt tuo että onko ihminen lopulta vain monimutkainen kone? Ja kuolema on kuin virran katkaisisi tietokoneesta.

Sitähän ne filosofit on pohtineet, että onko ihmisen mieli deterministinen. Että onko meillä vapaata tahtoa? Toivottavasti on. Ainakin niin on hyvä uskoa.

Minä puolestani haluaisin että minut muistetaan, vaikka en tiedä tuolle halulle tarkkaa syytä. Kai minussakin sitten elää jokin kuolemattomuutta tavoitteleva henki.

Se on kyllä ihmisiin iskostunut asia, että kuolema nähdään vain siirtymisenä toiseen olotilaan. Mietin että vuosituhannet ihmiset ovat nähneet kaikenlaisia taivas näkyjä ja enkeleitä. Voiko ne kaikki olla vain psykoosia? Minkä takia ihmiset niitä näkevät?

Vielä siitä että luulen jos näkisimme maailman täysin objektiivisesti, niin tämä olisi karu paikka. Mutta välillä on hyvä nähdä asiat joittenkin linssien läpi. Jos elämä onkin vain subjektiivinen kokemus. Siis että elämä on sitä millaisena näemme sen. Mutta toisaalta on tiede, joka kumoaa meidän subjektiivisia näkemyksiä. Maailmassa on kuin kaksi puolta on humanistinen puoli ja sitten kylmä tieteen puoli. Ja näitä on vaikea liittää toisiinsa. Sehän tästä ihmiselämästä tekee välillä vaikeaa, kun tunnemme maailman kylmyyden.

Mietin että pystyykö oman elämän kulkuun kokonaisvaltaisesti vaikuttamaan?

Mietin välillä että niin moni asia olisi voinut mennä paremmin omalla kohdalla. Olisi toki huonomminkin. Mutta minua vaivaa se että elämä on ja on ollut niin vaikeaa. Ja kai se pääasia on että selviää jotenkin.

Minä vaan en tiedä mitä tehdä tämän ahdistuksen kanssa.

Sen takia sanoin että välillä ymmärrän huumeiden käyttäjiä, koska silloin kun on vaikutuksen alaisena niin ei varmaan tunne ahdistusta. Mutta väärä tiehän se on.

Mutta mikä on sitten oikea tie? Tuntuu että vääriä teitä on niin hirveästi ja oikeita vain muutama.

Olen miettinyt että kokeeko kaikki ahdistusta koko ajan? Minulla se tuntuu olevan päällä joka päivä.

Tiedän että elämässä tulee taistella omia syyttäviä ajatuksia vastaan. Luulen että ihmisen suurin taistelu on juuri omia negatiivisia ajatuksia kohtaan.

Luulen että ahdistus pitää vain kohdata. Ahdistusta ei voi välttää. Jos haluaa elää ilman mitään päihteitä, niin ahdistus on kohdattava.

Moi

Sama juttu tuon ahdistuksen kanssa - mitä sille tekisi?
Kuten omat negatiiviset ajatukset itsestä.

Ihmiskoneita ovat ne jotka eivät tunne mitään - edes ahdistusta...silti heissäkin on sama potenttia ihmisyyteen kuin meissä.

Lähinnä mietityttää onko toisilla ihmisillä "paremmat eväät" kohdata elämä? Voiko tai saako siitä olla kateellinen?

Mietin että jos tätä ahdistusta alkaisi "korjaamaan" huumeilla tai alkoholilla voisi mennä ojasta allikkoon.

Sokrates sanoi myös "tunne itsesi". Sokrateen aikana kreikkalaiset kävivät kysymässä neuvoa Delfoin oraakkelilta. Onko tämän päivän oraakkelit Psykoterapeutteja?
Missä sielu on ennen syntymää? Aasiassa puhutaan potentiaalista...se on potenttiaalisesti olemassa ja kun jotkut ehdot täyttyvät, maailmansielu puhaltaa siihen hengen...olkoon se vaikka ristillisesti pyhähenki.

Voisiko ajatella että kun Pyhähenki "puhalletaan" sieluun...Pyhähenki on mukana koko maallisen elämän ajan sielussa...sitten se palaa takaisin mistä lähtikin.

Tänään on näkynyt aurinko - silti minua on väsyttänyt niin että aamu koiralenkin jälkeen (klo10:00) torkuin yhteen. Lähden katsomaan uimahallia jos mahtuisin sinne sisään (korona rajoitukset...)

Luulen että kaikilla on jonkin asteista ahdistusta ainakin välillä.

Minäkin mietin noita "eväitä".

Tuntuu että minulla käynyt hirveän huono tuuri. Kyllä tämä elämä aika pitkälle tuurin peliä on.

Minulla on paiseet uusiutuneet selässä. Joudun taas syömään antibioottia. Sitten minulla laitetaan aina injektio kolmen viikon välein. Tuntuu että sairaudet ei lopu multa.

Ihmettelen välillä kyllä että miten minä jaksan tätä kaikkea? Miten syöpäpotilaat jaksavat taistella? Ihmeellinen on siinä mielessä ihminen, että hän jaksaa taistella.

Minulla muitakin kipuja välillä henkisiä ja fyysisiä. On tämä maailma loppujen lopuksi vain murheidenlaakso.

Mutta sitten kun ajattelee kuolemaa, niin kyllä sitä mieluummin on elossa.

Tämä ihmiselämä niin kummallista. Ainut mitä voi sanoa tästä, että tämä on jonkin sortin taistelu.

Minulla on vaikeuksia uskoa sieluun tai pyhäänhenkeen.

Luulen että maailma on pyhä, vaikka se on murheidenlaakso.

Minun on silti vaikea uskoa Jumalaan. Luulen että kuoleman kynnyksellä sitä uskoo Jumalaan, mutta muuten häntä ei tarvita. Sitten vasta kun toivo elämän puolesta on menetetty sitten turvautuisin ehkä Jumalaan.

Luulen että uskossa on kyse siitä, että ihminen haluaa maailmalle jonkin muun selityksen kuin mitä tiede antaa.

Haluamme että kuoleman jälkeen on Paratiisi. Haluamme että Jumala vastaa rukouksiin.

Voimme haluta vaikka mitä, mutta se ei välttämättä muuta maailmaa suuntaan eikä toiseen. Maailma on mitä se on. Me emme pysty kuin vähän vaikuttamaan siihen.

Maailmassa on evoluutio joka on kehittänyt ihmisen tietynlaiseksi. Maailmassa on fysiikanlait. Ihmisellä on tämä keho, jossa tapahtuu kaiken näköistä. En toki usko että me mitään automaatteja ollaan. Mutta en tiedä tuosta sielustakaan.