Mitä mieltä olet HerKaramazov siitä, että ajattelee siten että elämä on vain biologista toimintaa? Minulla on vain tämä keho ja tämä mieli joita pitää huoltaa.

Sehän asettaa ihmiselle aivan erilaisen arvon kuin uskonnot? Siis että minä olen tavallaan kehittynyt eläin. Kun ruumiin toiminta pysähtyy niin minä kuolen ja katoan.

Siinä on mielestäni ehkä jotain lohduttavaakin.

Meillä on vain sitten tämä selviytymisvaisto jonka varassa olemme. Siis että meidän mielemme on sellainen että haluamme (useimmiten) pysyä hengissä.

Pakko ei ole elää. Mutta kuolema on usein niin tuskallista, että on ehkä parempi valita elämä.

Evoluutio on muokannut meistä tällaisia. Elämään pitää löytää itse jokin tarkoitus. Se tarkoitushan voi olla vaikka terveyden edistäminen. Jokainen hetki on kuitenkin ainutlaatuinen elämässä. Sillä me todella olemme elossa.

Olen miettinyt tuota että jokaista hetkeä pitäisi vaalia Mutta toisaalta ottaa myös vastuu jokaisesta elämän hetkestä.

On hyvä välillä vain olla. Ja vaikka sitten meditoida...

Moi

Mulle käy tuo biologinen vaihtoehto - tavallaan sitä olen elänytkin koska minulla ei ole ns. uskonveljiä/siskoja.

Kuoleminen ja katoaminen käy myös. Miksi haluta ikuista elämää? Eikö ikuisen elämän toivo ole jotain hyvitystä tästä elämästä...tai kuoleman lopullisuuden pelkoa?

Jos tietäisin kuolevani kahden tunnin kuluttua voisin alkaa jännittämään ja toden näköisesti pelkäämään, mitä? Niin mitä pelkäisin kuolemassa...sitä etten näe joitain läheisiäni lähinnä lapsiani ja koiraa?

Buddhalaisessa kirjassa; Pelko. On viisi totuutta - yksi niistä kuuluu "joudut luopumaan jokaisesta rakastamastasi asiasta tai olennosta ennemmin tai myöhemmin" Tuo totuus tulisi pitää mielessä joka päivä ehkä sanoa ääneen itselleen?

Mutta en voi sille mitään että sanottiinpa kuolemasta mitä tahansa, niin silti se pelottaa hirveästi. Mutta kun elämäkin on niin hirvittävän vaikeaa. Tuntuu että bensa meinaa loppua välillä.

Kyllähän se minuakin kalvaa että kun on kuollut niin ei näe enää läheisiä. Mutta silti eniten minua pelottaa että millainen se oma tila on silloin.

Toki tuossa Buddhalaisessa ajatuksessa on järkeä, että kaikesta joutuu lopulta luopumaan.

Minun ongelma on se että elämä on raskasta ja toisaalta kuoleminen pelottaa. Eli palloilen niiden välissä.

Ja sekin mietityttää että hengestä on niin vaikea päästä. Naru olisi varmaan kaikkein varmin vaihtoehto.

En vain jaksaisi koko ajan ravata paikasta toiseen. Haluaisin täydellisen rauhallisen mielentilan.

Olen vaan niin väsynyt välillä. Väsynyt yrittämään. Taistelemaan. Sitä tämä minun elämäni on nyt: silkkaa taistelua pelkoja, ahdistusta ja itsetuhoa vastaan.

En tiedä sitten jos löytäisin elämänkumppanin muuttuisiko elämä. Mutta olen niin väsynyt välillä etten jaksa edes hakea treffiseuraa.

Elämään jotenkin välillä niin kyllästynyt. Tätäkö tämä nyt sitten on?

Mutta täytyy armahtaa itsensä.

Tämä pimeys ei tee hyvää.

Mutta edelleen painotan sitä sisun merkitystä ihmisen elämässä. Ihminen pystyy moneen asiaan kun kaivaa vain sisun jostain. Ihmisen elämä voi olla vain pelkkää hengissä selviämistä sisun avulla. Ja aika usein asia onkin niin.

Mitä olet HerKaramazov mieltä tästä?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Ajattelin tuota kaikesta luopumista. Sitähän tämä koko elämä on. Olen miettinyt välillä että luovutan. Että elämä on liian rankkaa.

Kuitenkin jotenkin kituutan eteenpäin. Minulla on huonoja tiloja.

Olen miettinyt että mikä minua pidättelee enää? Miksen tee im:ää?

Toivotonta välillä, kun on niin väsynyt. Vaikka liikun ja syön aika terveellisesti, niin elämä lyö päähän.

Haluaisin vain nauttia elämästä. Ei minulla ole mitään muuta toivetta enää.

Vain puhdas nautinto. Mutta kun en saa nautintoa enää samalla lailla kuin ennen.

Tuntuu välillä että raahaudun joka paikkaan. Tätäkö on vanheneminen?

Elämä hakkaa minua tällä hetkellä. Kun edes olisi uskossa. Siitä olisi sentään varmaan jotain hyötyä...

Voiko uskoon tulla, vain sen takia, että ajattelee siitä olevan hyötyä?

Moi89

Luulen että meillä suomalaisilla kuoleman pelon tuo ristin usko joka asettaa vaatimuksia ihmisille - tosin useat vaatimukset on okei "rakasta muita kuten itseäsi" mutta harvoin kukaan ristitty osaa sanoa siihen jos ei rakasta ja kunnioita itseään johtuen vaikka elämän mielettömyydestä, masennuksesta, vastoinkäymisistä, jne.

Vaikka en osaa rakastaa sinua koska en välitä itsestänikään niin kuitenkin kunnioitan sinua rehellisyydestä - harvoin voi keskustella kuolemasta yhtä rehellisesti, kiitos.

Kaivoin ton Thich Nhat Hanhin kirjan Pelko vapaudu pelosta tietoisella läsnäololla. Ne viisi muistettavaa asiaa jotka olis hyvä kerrata päivittäin.

- Olen sellainen, että vanhenen. En voi välttää vanhenemista.

- Olen sellainen, joka sairastuu. En voi välttää sairastumista.

- Olen sellainen, joka kuolee. En voi välttää kuolemaa.

- Kaikki ihmiset ja asiat joita rakastan, ovat sellaisia, jotka muuttuvat. En voi välttää joutumasta näistä eroon.

- Perin seuraukset kehoni, puheeni, ja mieleni valinnoista. Minä jatkun omissa teossani.

Sisu voi näkyä myös tapana elää, eli se on tärkeää.

Mitä mieltä olet noista tulevaisuuteen kohdistuvista viidestä asiasta?

Viisaita kylmiä totuuksia.

Kiitos sinullekin hyvistä neuvoista ja viisaista sanoista.

Elämä on pelkkää muutosta. Ja kun kuolemme niin kaikki luultavasti vain pysähtyy.

Se itsensä rakastaminen on luultavasti tie hyvään elämään. Minulle se tuottaa vaikeuksia. Mutta se voi olla oikeastaan ainut ratkaisu näihin ongelmiin. Me elämme vain omaa elämäämme. Jokainen on oman elämänsä pääosan näyttelijä, oli se sitten komedia tai tragedia.

Täytyy vain nousta elämän pohjamudista. Kasvattaa henkistä sietokykyä. Nousta tavallaan kuvainnollisesti elämän yläpuolelle. Sitähän se kehittyminen on. Ja sitä me yritämme olla. Meidän tulisi olla sellaisia että emme kaadu pienestä tuulesta. Kuitenkin se juuri on elämässä vaikeinta: arvostaa itseänsä niin paljon että on kuin graniittia, joka ei helpolla murru.

Kristinuskossa on omat hyvät puolensa, mutta myös huonot. Olen miettinyt sitä että käännä myös toinen poskesi. En täysin ymmärrä sitä opetusta. Minusta ihmisen täytyy joissain tilanteissa myös puolustaa itseään. Sillä meidän täytyy suojella omaa elämäämme, kuin myös lähimmäisten.

Olen itse vielä kristitty, mutta silti epäilen joitain kristinuskon oppeja...

Tuntuu välillä siltä että mitä sitten jos teen itsemurhan. Mitä väliä sillä on? Yksi ihminen vain poistuu maailmasta, siinä se.

Olen vain niin kyllästynyt näihin kipuihin ja masennukseen. Elämä tuntuu vain hengissä selviämiseltä.

Prkl kun olisi rohkeutta kuolla...

Pitää vain armahtaa itsensä. Ei tässä muuta voi. Täytyy vain yrittää pitää toivoa yllä. On tämä elämä kovaa. Sen voin ainakin todeta. Kun pitäisi pitää elimistö balanssissa. Ja mieliala korkealla.

Teen varmaan itsemurhan tänä talvena, jos vointini ei kohene. Anteeksi nyt kun näin synkästi kirjoitan, mutta minä en vain jaksa enää tätä helvettiä.

Ahdistaa niin paljon. Ja lääkkeet eivät auta. Olisi vain niin helppoa kuolla. Tai vaikeaahan on henki riistää, mutta sitten saisi ikuisen rauhan. En jaksa enää näitä kipuja. Ja en jaksa enää olla ahdistunut ja masentunut.

Joskus vain tuntuu että kuolema olisi paras vaihtoehto.

Moi89

En tuomitse jos päädyt tekoon - mutta en kehotakkaan...kenen kanssa mä sitten kirjoittelen? (näin itsekäs ihminen on se ajattelee vain itseään)

En tiedä olenko kristitty mutta toden näköisesti katson maailmaa ja muita uskontoja kristillisten "silmälasien" lävitse.
Budhalaiset munkit ovat tehneet poltto itsemurhia ei itsensä takia vaan protestoidakseen jotain mielivaltaa...heidän itse murhiaan ei ole tuomittu.

Me länsimaiset varmaan kammoksutaan polttaa itsensä bensalla keskellä jotain toria, tai jonkin instituution edessä? Venäläinen toimittaja nainen poltti itsensä tässä taannoin Venäläisen poliisilaitoksen edessä.

Mä en tiedä mutta musta ei ole polttamaan itseäni hengiltä!

Dalai Laman kirjassa hän kertoo yhdestä läheisestä munkistaan joka teki itsemurhan sen takia kun hän olisi halunnut tehdä Laman kanssa jonkin buddhalaisen harjoituksen mutta Lama sanoi että eikö tuo harjoitus kuulu nuoremmille siis lapsille?
Laman ystävä teki itsemurhan jotta syntyisi uudestaan lapseksi ja saisi tehdä tuota kyseistä harjoitusta.

Lamalta kysyttiin muisteleeko hän kyseistä munkkia ja hän vastasi "joka päivä"

Tiesitkö että jälleensyntymisoppi kuului varhaiskristillisyyteen noin 300-vuotta. Sitten Konstantinopolin Uskonkokouksessa äänestettiin uudelleensyntymis opista ja se hävisi täpärästi. Sitten evankeljumeista poistettiin Jeesuksen viittauksen uudelleen syntymään.

Miksei edellistä asiaa kerrottu meille jo peruskoulussa - tai miksei edellinen asia ole yleisessä tiedossa?
Mulla herää heti ajatus kuinka paljon raamattua on muutettu instituution tarpeiden mukaiseksi? Mitä muuta olennaista sieltä on poistettu? Onko se enään pyhä kirja kun sitä on muutettu aikojen saatossa?
Kuinka paljon muita pyhiäkirjoja on muutettu?
Jos edellisen kärjistää alkaa vaikuttaa että aina uusi opetussuunnitelma kuten peruskoulussa ja yritetään edetä sen mukaisesti.

En väitä etteikö raamatussa ole paljon käyttökelpoisia viisauksia mutta kannattaako siihen fanaattisesti uskoa?

Jos päädyt ensi talvena siihen tekoon niin otetaan yhteyttä livenä ja käydään Idän junalla Ulan batorissa kääntymässä - en yritä puhua sinua ympäri.

Mutta toisaalta. Ihminen elää silloin kun hän ei ole kuollut. Loogisesti.

Jos elämä onkin vain sitä että me lykätään kuolemaa koko ajan. Meillähän olisi jatkuvasti mahdollisuus kuolla. Me voisimme oikeastaan koska tahansa valita kuoleman.

Mutta aina tulee halu kuitenkin nähdä seuraava päivä.

Niin kuin ollaan puhuttu, me emme tiedä mikä tarkoitus tällä elämällä on. Voihan olla että tarkoituksena on vain elää hyvä elämä ja sitten päästä Taivaaseen. Mutta ei sitäkään kukaan tiedä että onko näin.

Olen tässä miettinyt että jos ainoa toivo on tässä maan päällisessä elämässä, niin se toivo on aika pieni. En ihmettele yhtään minkä takia Euroopassakin keskiajalla kristinusko oli hallitseva asia. Se johtui siitä että ihmiset eivät uskaltaneet katsoa maailmaa tarkoituksettomana paikkana. Heidän piti saada jokin turva kun kuolema vei ihmisiä jatkuvasti.

Nyt me olemme siinä tilanteessa että Jumala on ns. kuollut niin kuin Nietzsche totesi. Ja elämme aika ateistisessa yhteiskunnassa. Mutta toisaalta: onko näin parempi?

Jos meiltä viedään kokonaan usko, niin mihin se meidät johtaa? Jos elämä on kurjaa ja sitten Jumalaakaan ei ole, niin mitä meidän tulisi elämästä ajatella? Täytyykö vain pitää tämä biologinen kone käynnissä? Jääkö meille muuta vaihtoehtoa?

Mitä sitten kun sairastumme? Ja jos tautia ei pystytä parantamaan?

Niin paljon on ihmisiä kuollut nuorena. Ja emme ole pystyneet tekemään sille mitään.

Vielä herää tämän Jumalan kuoleman jälkeen kysymyksiä: Minkä takia me olemme olemassa, jos me kuolemassa tuhoudumme täysin? Ja minkä takia me ylipäätänsä lykkäämme itsemurhaa? Toki se on varmastikin hyvä asia että lykkäämme. Mutta olisi hyvä tietää myös syy tuolle lykkäämiselle. Minkä takia meidän halumme elää on niin kova? Onko se seurausta juuri siitä, että oletamme kuoleman tuhoavan meidät kokonaan?

Näitä samoja kysymyksiä taas. Mutta kun en pääse niistä eroon.

En minä varmaan siihen tekoon päädy. Kituutan vain tätä elämää eteenpäin.

Noista Pyhistä kirjoista en tiedä. Niissä on paljon viisautta usein, mutta sitten jotain älyttömiäkin juttuja.

Sen takia varmaan ihmiset uskovat niihin kun niistä saa lohtua. Minä myös saan.

Hyvä idea tuo juna. 🙂 Mutta toivon että en päädy siihen lopulliseen tekoon.

Yritän käyttää vain tämän loppu elämän filosofiaan ja näiden asioiden pohtimiseen.

Palaan vielä siihen ajatukseen että ehkä ihminen on vain biologinen kone. Ja jos näin on niin Pyhät Kirjoitukset suurimmalta osin ovat väärässä.

Yritän jotenkin pitää tämän koneen kunnossa. Sillä kuolema on niin mystinen asia että sitä ei pysty käsittämään. Toisaalta myös niin traaginen.

Moi
aloin lukemaan ajatuksella tuon  Thin Nhat Hanhin kirjaa pelko (zenbudhalaismunkki). Siinä munkki kertoo "jumalan valtakunnan" olevan tietoisuuden "ankkuroimista hetkeen". Sitten kirjassa on yksinkertaisia harjoituksia millä tuoda "mieli kotiin".

Luin tämän saman kirjan kuusivuotta takaperin kun olin aallon pohjalla - nyt kirja tuntuisi aukeavan taas paremmin...siis konkreetisemmin.

On jotenkin kornia kun zenbuddhalainen selittää uuttatestamenttiä/ mutta toisaalta kaipaisin kristittyjä jotka avaisivat zenbuddhalaisuuta.

Minusta John Lennon piisissään Imagine kertoo minusta juuri tästä jutusta.

Jos kukaan ei ole profeetta omalla maallaan on hyvä pystyä siirtämään ajatukset toiseen tapahtumaan/aikaan ja silti säilyttää ydin.

Mä oon miettinyt oikeesti idän juna reissua jo pitkään - saa nähdä saanko toteutettua sen?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Mitä elämässä HerKaramazov sinun mielestäsi pitäisi tehdä? Siis ylipäätänsä? Täytyykö vain välttää kuolemaa?

Ihminen on niin oudossa tilanteessa elämässään. Hän tietää kuinka haurasta kaikki on ja silti pitäisi toimia. Pitäisi vain koko ajan edetä elämässä, mutta mitä kohti? Me emme saavuta täydellisyyttä ikinä. Ja mitä se täydellisyys sitten on? Kaikki on vähän hajalla. Olennainen asiahan on jatkaa hengittämistä. Jos kaiken ydin on hengittäminen?

Me ollaan tavallaan kuin jossain pelissä. Jossa meillä on tietyt vapaudet, mutta hyvin rajoitetut.

En pysty täysin ymmärtämään tämän pelin syvintä ideaa. Jos esim. Jumala olisi meidät tänne luonut. Niin minkä takia hän on niin epäreilu joillekin? Vaikka Raamatussakin kyllä sanotaan että ne joilla on niin saavat lisää ja ne joilla ei ole otetaan sekin pois mitä heillä ei ole. Tai jotain sinne päin.

Onko tässä elämässä vain paiskittava hommia niin kuin joku raksatyöläinen? Ja edettävä loppua kohti vain tekemällä ja tekemällä? Onko vain tehtävä asioita niin kauan kunnes nääntyy? Ei siinäkään tunnu olevan mieltä.

Toisaalta sitten en näe pelkässä nautinnossakaan merkitystä. Jos yhtään meinaa elää, niin elämä ei voi olla pelkkää nautintoa. Toki se voi olla hetkittäin, mutta loppu peleissä aivan niin kuin Dostojevskikin sanoi elämä ei voi olla vain kakun syömistä.

Ymmärrän kyllä että elämä on tietynlaista taistelua. Ainakin taistelua omia sisäisiä mörköjä vastaan. Mutta mietin sitä että minkä takia aina pitää voittaa itsensä? Joka ikinen päivä. Miksei meillä ole sellaisia päiviä että voisimme vain syödä sitä kakkua? Elämä on juuri sen takia niin haastavaa että joka ikinen päivä on kuin jokin ottelu omaa mielikuvitustansa vastaan. Siinä suurin haaste...