Toisaalta: toivon että Jumala on olemassa. Ihan vain sen takia että kuolemassa ei raukeaisi tyhjiin.

Siinähän suurin syy oikeastaan miksi ihmiset uskovat Jumalaan. Ettei olisi niin toivoton olo kuoleman edessä.

Minulla ei oikeastaan ole mitään vastausta Jumalan olemassaoloon tai olemattomuuteen.

Minä vain pyörittelen näitä asioita, koska ne ovat mielestäni tärkeitä. Vaikka eihän näistä saa varmuutta ikinä. Koko elämä on hyvin epävarmaa.

Alan olla taas ihan kuilun partaalla. Lääkkeet ei auta. Ahdistaa. Kuolema mielessä. Minkä takia venyttää elämää?

Raahaudun vain joka paikkaan. Yksinäisyys kalvaa välillä. Välillä ei.

Välillä mietin että vetäisi lääkkeitä yliannostuksen. Elämä on niin kärsimystä.

30 vuotta jo pakottanut itsensä elämään. 10 vuotta käyttänyt lääkkeitä.

Hirveää paskaa välillä kaikki. Uupumus iskenyt. Elämä liian hankalaa välillä... 🙁

Ärsyttää välillä eräät henkilöt, kun koko ajan vain syyttää minua kaikesta. Ja haluaa tahallaan haastaa riitaa.

Maailmassa kyllä riittää noita kusipäitä, jotka haluavat vain sekasortoa.

Parempi olisi vain olla yksin koko ajan. Mutta kun sekin alkaa tympäisemään.

Inhottavaa kun tuolla live-maailmassa on sellaista elämä välillä.

Hirvittävä ahdistus päällä. Pakko ottaa lääkettä. On tämä vain niin vaikeaa. Kun ei saisi oikein mistään nauttia, koska nautinnot vievät tuhoon.

Niin yksinäistä muutenkin välillä. Kamalaa. Köysi vain kaulaan, niin ei tarvitsisi enää kärsiä.

Minkä takia minun oloni on joka ikinen päivä tällainen? Pystyisiköhän Jumala vastaamaan siihen?

Kamala taakka tämä elämä. Välillä vain välähtää silmissä itsemurha ajatus. Kuinka vain luovuttaisi.

Se ajatus vainoaa koko ajan. Mutta samalla pitäisi löytää elämänkumppani. Tai en tiedä olisiko siitä apua, mutta voisi olla.

Kun voisikin vain kuolla. Mutta en uskalla. Ja siinä on se moraalinen puoli. Täytyy vain jatkaa katkerana elämää. Tämä nyt vielä kuitenkin on jonkinlaista elämää kaikesta huolimatta...

Moi

Eilen vasta ahdistus olikin päällä - vaikka ei tänäänkään helppoa ole.

Mistä olet hakenut elämän kumppania? Mä oon niin vanha pieru etten tiedä  jotkut puhuu Tinderistä ja vastaa vista treffi palveluista?

Mitä Jumala vastaa? Tai toivoisit hänen vastaavan?

Mä haluisin vastauksen siihen onko mulla "paikka" tässä maailmassa? Jos se on niin mikä se on?

Tinderistä lähinnä.

Jumalalta toivoisin vastausta kärsimyksen ongelmaan ja siihen että onko tämän elämän jälkeen mitään toista elämää.. Minulla ei ole mitään vastausta noihin asioihin.

Itse kyllä haluaisin myös siihen vastauksen, että mitä minun tulee elämässä tehdä...

Helvetti kun on taas vaikea olo. Kun pääsisi vain ikuiseen rauhaan.

En uskalla tehdä itsemurhaa. Pelkään kuolemaa liikaa.

Haluaisin vain helpomman elämän.

Aviolitto, perhe, koira, omakotitalo, työpaikka. Toisivatko ne helpomman elämän? Vai vaikeamman?

Minä en ole vastuussa kaikista näistä olotiloista. Siitä olen varma.

Tuntuu että sitä on elänyt ennen elämää sivusta katsojana. Ja nyt vasta alkanut elämään ns. oikeasti ja huomannut kuinka vaikeaa tämä on.

Yritän liikkua ja syödä terveellisesti. Mutta kun tällä elämällä on joku saatanallinen voima, joka yrittää murskata minut. Mikä se voima on?

Minkä takia elämä on kärsimystä?

Onko tämä kaikki vain sattumaa. Ja me kaikki ihmiset olemme vain sattumalta syntyneet. Että loppujen lopuksi ei ole mitään muuta kuin tämä kärsimys ja elämä. Ja kuolema ei johda mihinkään. Vaan se on ihmisen täydellinen tuho.

Nämä asiat ovat taas nousseet mieleen...

Moi

En tiedä kumpi on vaikeampaa oman elämän pääosan esittäminen. Vai sivusta katsojan?
Mutta raskasta elämä on lisäksi mieletön määrä avoimia kysymyksiä joihin ei saa vastauksia? Vai pitäisikö hyväksyä että ei saa vastauksia ja nekin elämällä...pieniä siruja totuudesta.

Vai onko sinusta Totuutta ylipäätään?

Haluaisin vain tietää totuuden Jumalasta. Se riittäisi. Jos vain tietäisin, että onko hän olemassa.

Muut kysymykset olisivat sen jälkeen aika laimeita.

Elämähän on tätä Jaakobin painia.

Mutta jos Jumala on olemassa ja hän sanoisi minulle suoraan, että mitä minuun pitää tehdä päästäkseni taivaaseen. Niin silloin elämällä olisi tarkoitus ja masennuskin kaikkoaisi. Ja elämä olisi paraatimarssi.

Mutta se epävarmuus vain kalvaa ja kalvaa. Kun vain pääsisi Paratiisiin, niin kaikki olisi hyvin...

Moi!

Mietin tässä miten Jumala ilmoittaa mitä pitäisi tehdä, ja onko hän olemassa meitä varten? Tuskin hän kirjettä lähettää... jotkut sanovat Jumalan puhuneen heille? Jumala ilmenee raamatussa sanana - jos luen raamattua en ymmärrä monista asioista juuri mitään...ja rupee ahdistamaan vielä enemmän.

Mietin tuossa että jos Jumala pistää meidät kirjoitteleen toisille ja tämä avaisi jotain? On tässä ainakin rehellinen fiilis kun kumpikaan ei väitä tietävänsä mitä pitäisi tehdä!

Onko oikein sanoa että me ollaan kadoksissa elämän suhteen? Vai onko se liian radikaalisti ilmaistu?
Kummallakin eksistentialistinen ahdistus kysymyksistä joihin ei voi saada varmaa vastausta.

Joskus olen toivonut että minussa olisi rohkeutta tehdä im. Tai en tiedä olisiko se rohkeutta, mutta kun sattuu henkisesti ja fyysisesti niin paljon koko ajan.

Kun voisi vain joku päivä luovuttaa. Ahdistus on välillä niin hirvittävän kova.

Schopenhauer joskus totesi että olisi ollut parempi kun ei olisi syntynytkään. Onhan se synkkä ajatus ja en ole itse sitä mieltä useinkaan. Mutta minkä takia pitää olla näin hirveästi kipua elämässä. Olen kuin jokin kolehdinkerääjä, jossa rahan sijaan saan lisää tuskaa elämän varrella.

Mutta en halua silti olla täysin pessimisti. Positiivisuus auttaa moneen asiaan. Mutta tällä hetkellä olo ei ole paras mahdollinen.

Olen vain niin totaalisen väsynyt. Väsynyt korona-uutisiin. Väsynyt ilmastonmuutokseen. Ja väsynyt kantamaan näin isoa kuormaa.

Olen miettinyt sitä että jos vain linnoittautuisin kotiini. En pitäisi yhteyttä keneenkään. Luulen että silloin kyllä im-ajatukset voimistuisivat, mutta kun elämässä joutuu koko ajan toimimaan ja tekemään asioita.

Siihen minä olen väsynyt. Koko ajan vain tekemään. Ja mikä sitten vanhuuden jälkeen odottaa kuolemassa? Se tuntuu karmealta.

Välillä ymmärrän niitä jotka käyttävät päihteitä. Välillä tajuan sen, että elämä on niin kovaa että pitää tarttua pulloon. Mutta luulisin että silloin kun tarttuu pulloon niin kuolema ei ole enää kaukana.

Mutta yksi kysymys joka vaivaa: Minkä takia ihminen vanhenee Raamatun mukaan? Vanhenee ja kuihtuu. Johtuuko se siitä perisynnistä?

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten.

Moi.

Perisynnin kautta ihminen tuli tietoiseksi hyvästä ja pahasta ja sitä kautta halusi tulla Jumalan kaltaiseksi. Siitä Jumala suuttui ja paiskasi kylmään maailmaan.

Mä ajattelen edellisen niin joka ei ole muuta kuin minun ajatus. Ennen syntiin lankeamusta ihminen oli eläin siis siinä mielessä että se ei pohtinut eilistä ja tulevaa vähän kuin lapsen kaltainen. Sille riitti kun sai ruokaa, nukkua, läheisyyttä, ja jonkun toimen yhteisössä (ai niin niitä ei ollu kuin kaksi Aatami ja Eeva)

Tietääkö kissa tai koira vanhenevansa ja ennen pitkää kuolevansa, tuskin? Jos kissoja on vaikka kaksi niin toinen jää kaipaamaan toista jos toinen kuolee.

Se ihmisen kirous on kun se pohtii tän maailman turhuutta, omaa vanhenemistaan, ja ennen pitkää kuolemaa. Ja edellinen kirous korostuu kun lähes kaikki ikäluokat elävät erillään tarha, koulut, työikäiset, eläkeläiset, senjorit, saattohoito.

Amazonin viidakoissa elää eristyksissä kansoja jotka elää yhteisöinä joissa vanhuksia kunnioitetaan ja heiltä käydään kyselemässä joitain neuvoja. Käykö meillä kansanedustajat vanhainkodeissa kyselemässä miten jossain asiassa olisi hyvä toimia, tuskin...ne käy kalastaan ääniä.

Ajattele jos me elettäisiin kommuuneissa joissa eläisi paljon ihmisiä lapsia, työikäisiä, vanhuksia...en tarkoita kommunistisia kommuuneita, vaan jotain hippi henkisiä kommuuneita joissa jokaisella olisi paikka, tehtävä, jne. Edellinen on utopia koska se kommuunni hajoaa kuitenkin ennen pitkää ihmisen perisynteihin, yleensä ahneuteen tai itsekkyyteen. Mutta pointti on se että voitaisiinko me ehkä paremmin kun ihmisillä olisi se tarkoitus siinä yhteisössä?

Jos miettii evoluutiota ja sitä että kuka ja koska ihmisistä sanoi "minä olen" koska sitä ennen ihmispopulaatio sanoi " me olemme " ja kuinka monta tuhatta vuotta edellisestä on?
Voihan syntiin langeamuksen ajatella evoluutio kertomuksena, vai voiko? Olenko mä liian liberaali?
Mulla on aika paljon asioita joita ajattelen lineraalisti.

Mulle tuo syntiinlakeamus kertomus menee yksiin evoluutio teorian kanssa- aika on vaan huomattavasti pidempi evoluutiossa.

Sitten maailmankaikkeuden luominen tapahtuiko se seitsemässä päivässä vai seitsemässä miljardissa vuodessa mulle edellinen on samantekevää koska kumpikaan tapa ei mua ahdista.

Hedelmöittyikö Maria neitseellisesti ja auttoiko Joosef ei ole ydin kysymys Jeesukseksta mun mielestä.

Siis mä olen varmaan liian liberaali kristityksi? Vastaan että oli niin tai näin ei edelliset asiat ahdista tässä hetkessä...vai luuletko että ahdistus poistuisi jos uskoisin kivenkovaan että maailmankaikkeus luotiin seitsemässä päivässä, Jeesus synty neitseellisesti, ja meidän ahdistus johtuu paratiisin langeamuksesta?
Ja ahdistuksesta pääsee ottamalla Jeesus sydämmeensä - arvaa montako kertaa olen pyytänyt?
Viisaat tai ylipäätään ne ihmiset jotka sanovat edelliseen asiaan edes jotain kertovat ettei pidä olla malttamaton - kyllä Jeesus tekee työtä sinussa se vain ottaa aikaa, no odotellaan sitten.

Uudessa testamentissa puhutaan ihmisistä jotka olivat odottaneet Jeesusta vuosikymmeniä sairastaen vaikeaa sairautta ja sitten Jeesus kosketti ja he paranivat.

Edelliseen peilaten mä olen hätäinen odottelija...

Ehkä meidän täytyy sairastaa vain tätä elämäntautia. Ja odottaa. Mitä pitää odottaa? En tiedä. Mutta kai se kärsivällisyys palkitaan. Odottaa maailmanloppua. Viimeistä tuomiota. Jos ajatteleekin elämän niin että tämä on vain hengissä selviämistä ja odottamista. Luulen että ne voisivat olla hyvät konstit.

Meillähän on tämä keho ja elimistö ja psyyke. Jos psyyke tavoittelee Taivasta ja keho maan päällistä elämää? Mutta eikö maan päällinen elämä ole tässä hetkessä se tärkein? Toki elämässä on paljon tuskaa. Mutta alan pikku hiljaa sisäistämään kristinuskon sanomaa. Että viimeinen tuomio voi jopa tulla aikanaan.

Mitä jos uskoisinkin Jumalaan ja noudattaisin Jeesuksen opetuksia? Ei siinä varmaan mitään pahaa olisi... Taidan alkaa lukemaan Raamattua.

Tuo kommuuni ajatus on siitä hyvä että ihminen tuntee siinä kuuluvansa johonkin ryhmään.

En loppujen lopuksi tiedä mistä tuo ahdistus tulee? Ehkä se tulee kuoleman pelosta. Elämä on elettävä tuhoamatta itseään luulen. En kyllä tiedä miksi. Elämä vain tuntuu olevan juuri sitä sitkeyden mittaamista ja jonkin odottelua. Haluaisin vain saada Jumalalta viestin, että milloin se tuomionpäivä tulee...

Moi!
Perustuuko uskonnot jotka uskovat elämän jatkuvan siihen että kuoleman jälkeen hyvitetään elämän "kolhut" niille jotka elivät niin kuin pyhässä kirjassa ohjeistetaan?

Entä jos ei toivo hyvitystä kuoleman jälkeen? Jos toivoo että hengittäminen, aivotoiminnot, ym. kertakaikkiaan loppuu.

Toki todennäköisin skenaario on että kun ihminen kuolee niin se on totaalinen loppu. Mutta en ymmärrä tätä elämää. Meillä on täällä hirveitä sairauksia ja murheita. Ja sitten pitäisi vielä kuolla joskus.

En tiedä tuosta hyvityksestä. Toivoisin vain että saisin kuoleman jälkeen jonkinlaisen rauhallisen olotilan. Jossa tavallaan vain kelluisi ikuisesti. Mutta aina toiveet ei toteudu.

Lähes kaikki uskonnot perustuvat johonkin ns. Pyhään kirjaan. Ja pyhissä kirjoissa annetaan ohjeet miten elää, jotta saavuttaisi jonkin autuaan tilan. En sitten tiedä voiko noihin kirjoihin täysin luottaa. Osa ohjeista saattaa olla jo aikansa eläneitä.

Mutta luulen että kun ihminen on täysin epätoivoinen, niin hän varmaan tarttuu noihin ohjeisiin kynsin ja hampain. Silloin sentään elämällä tuntuu olevan edes jokin tarkoitus. Toki tarkoituksen voi löytää kaikesta muustakin. Koska (niin kuin Camus totesi) maailma vastaa kysymyksiin hiljaisuudella. Joten pitää vastata itse noihin eksistentiaalisiin kysymyksiin. Tai edes yrittää jotenkin ratkaista niitä...