Moi.

Arvostan että olet päätynyt seuraavaan;" Olen alkanut välillä näkemään asiat niin ettei ole mitään mysteeriä. Sekin on pelottava näkökulma, mutta entä jos ihmiset tietävät jo lähes kaiken elämästä. Että me ei olla oltu missään ennen syntymää ja kuoleman jälkeen me ei olla missään. Siinähän se pelkistetty maailmankuva. Että tämä elämä on vain sattumaa. Eikä meillä ole mitään varsinaista tarkoitusta elämässä. Itsekin kyllä mielelläni säilytän silti jonkinlaisen mysteerin noiden asioiden ympärillä useimmiten."

Minäkin päädyn näkemykseen joka on hivenen toisenlainen siinä on mysteerille enemmän tilaa.

Mutta minulla on ongelma seistä päivästä toiseen näkemykseni takana. Toisinaan seison toisinaan en - riippuu paljolti päivän olotilasta.

Mitä luulet onko se ongelma kun ei voi seistä saman ajatusmallin takana päivästä toiseen vaan alkaa kyseenalaistamaan omaa malliaan harva se päivä?

Jos vois lyödä lukkoon asioita eika sitten enään vatvoa niitä voisi olla helpompi tapa elää?
Mutta kun maailma muuttu - pysyykö jokin muuttumattomana johon voisi nojata?
Uskon omaava ihminen sanoo että "Jumalan rakkaus on muuttumaton"

Mutta mulla ei ole tuota uskoa joka päivälle - ehkä hetkittittäin?

Onko im. muutumaton varma entiteetti joka poistaa tuskan ja sen jälkeen filmi on poikki ja seuraa ääretön olemattomuus?

En minäkään pysy aina samassa maailmankuvassa. Tai että minullakin se välillä menee sillä tavalla että tänään Jumala on olemassa, mutta huomisesta en tiedä.

Toisaalta luulen että se on useimmilla niin. Pääosin yritän vain jotenkin selviytyä tässä elämässä. Jollain ihmeen konstilla en ole vielä kuollut. Ja hyvä niin. Päiväni koostuvat aika lailla epävarmuudessa olosta. Olisi hienoa kun voisikin lyödä vain lukkoon jonkin näkökannan.

Ehkä ainut uskoni on vain tässä elämässä. Ja selviämisessä. En tiedä minkä takia pitää koko ajan vain taistella selviytymisen puolesta. Mutta niin tämä elämä tuntuu menevän.

Minä olen täysin kysymysmerkki tuon Jumala asian kanssa. Yritän vain jotenkin elää ihmiselle sopivaa elämää. Se on minun tehtäväni tällä hetkellä.

Moi!
jos tehdään johtopäätös että elämän epävarmuus, mielettöömyys, onko Jumala vai ei?, maailman pahuus/hyvyys, ei ehkä saatu päättää halutaanko syntyä tänne maailmaan? Edellisistä syntyvä ahdistus tuo im-ajatuksen jotta pääsisimme eroon noista epävarmoista kysymyksistä joilla kiusaamme itseämme.

Niin se johtopäätös on että im-ajatus on seuraus noista kysymyksistä joihin ei saa vastausta?

sitten jos noin on meidän tulisi pohtia, pohtia ja pohtia noita epävarmuutta lisääviä kysymyksiä joihin ei saada suoraa vastausta, mutta voimme todeta että osa kysymyksisä jää vaille vastausta siis tieteellistä - mutta voimme antaa kysymykseen itselle vastauksen joka tyydyttää itseä sillä hetkellä?

Im-ajatus seuraa noita ratkaisemattomia kysymyksiä - voiko se olla niin?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Korjaus

Luulen että asia on niin. Jos meille kerrottaisiin suora reitti Jumalan luo, niin eihän mitään ongelmaa olisi. Jos kerrottaisiin että kun elää tietyllä tavalla niin pääsee taivaaseen, niin minulle ainakin se olisi helpotus.

Mutta kun mitään tuollaista varmuutta ei ole. Elämä on pohjimmiltaan epävarmuuden säätelyä. Siinähän tulee sitten kysymys uskosta. Minkä vuoksi ihminen lopulta taistelee eteenpäin?

Minulla on välillä elämäni aikana ollut syvä usko Jumalaan. Mutta kun olen lukenut filosofiaa, niin tuo usko on vähentynyt. Ja muutenkin elämässä on sattunut sellaisia tapahtumia jotka ovat vähentäneet uskoa. Kysymys on ennen kaikkea siitä, että kannattaako uskoa Jumalaan...

Toisaalta luulen että jotkut voivat tehdä itsemurhan sen takia että uskovat pääsevänsä siten taivaaseen.

Im-ajatukset tulevat niin monista asioista. Mutta luulen että suurin syy im:ään on kärsimys. Jos ihminen kärsii yli sietokyvyn, niin luulen että silloin im voi olla lähellä. Toisaalta luulen myös että suurin osa ihmisistä kyllä kestää aika koviakin kärsimyksiä.

Kyse on myös sattumasta. Itsemurhan partaalle voi ajautua sattumaltakin. Mutta aivan niin kuin Camus'kin totesi: suurin filosofinen ongelma on itsemurha. Luulen että siinä on perää.

Camus puhui myös tuosta epävarmuudesta. Hän kutsui sitä: maailman hiljaisuudeksi. Että maailma ei vastaa ihmisen eksistentiaalisiin kysymyksiin. Ja se on juuri se suurin ongelma.

Oikeus kuolla, maanantaina Teema & Fem klo 19.00 sekä Yle Areena.

Katsoin tuota vähän matkaa.

Minulla taas im-kasetti jauhanut päässä koko aamupäivän. En tiedä milloin tulee (jos tulee) se piste että voisin tehdä jotain pahaa itselleni... Yritän vain järjestää menoja. Elämä tuntuu vain kauhealta sekamelskalta jossa täytyy vain jotenkin yrittää pärjätä. En voi nyt uloskaan mennä kun sataa niin paljon.

Selviytymiskamppailua kaiken aikaa. En tiedä onko elämässä kauheasti iloja. On vain selviytymistä.

Mitä mieltä HerKaramazov olet: Voiko elämä olla koskaan täysin hyvää?

Tarkoitan että voiko esim. joku päivä elämässä olla täydellinen? Itse en välttämättä usko siihen. Uskon että ihmisen tehtävä maailmassa ei ole se: että olisi vain onnellinen. Luulen että ihmisen tehtävä maailmassa on toimia moraalisesti oikein ja selviytyä niin pitkään kuin on mahdollista.

Jossain se raja tulee kuitenkin. En halua maalailla piruja seinille, mutta ihmisen elämä nyt vain on sellaista rajallista.

Luulen että ihmisen elämässä voi välähdellä täydelliset tuntemukset. Että hän jotain maisemaa katsoessaan tai kirjaa lukiessaan saa jonkin välähdyksen omaisen kokemuksen. Mutta se harvoin kestää pitkään.

Ihmisen elämä toki on silloin hyvää kun on aallon harjalla. Mutta kauanko siellä on mahdollista olla? Se on täysin eri kysymys.

Mietin vain sitä että ihmisen elämä on vain toistoa koko ajan. Sehän tästä tekee vaikeaa, kun pitäisi jaksaa tehdä samat asiat päivästä toiseen. Ehkä siinä se perusongelma...

Pakko kirjoittaa, koska olen nyt aivan siinä rajalla että miten kestän tämän olotilan.

Kävin lenkillä ja kaveri kävi kylässä, mutta siltikin hirveän tyhjä olo.

En ymmärrä miten ihminen voi kestää tällaista näin monta vuotta? En ymmärrä siis miten olen itse kestänyt. Miten kukaan muukaan voi kestää? Aivan äärirajoilla välillä. On niin hauras olo että pienikin virhe askel ja häviän tämän elämän pelin.

Peliähän tämä on. Että kuka kestää parhaiten...

Taas ollut vain itsemurha mielessä koko päivän. Joudun käyttämään tarvittavia lääkkeitä. Olisi niin hienoa, kun pääsisi johonkin Taivaaseen. Se voi olla vain unelmaa.

Toivon välillä kuolemaa, koska koen että minulla ei ole mitään virkaa elämässä. Toisaalta minulla on kavereita joita näen silloin tällöin. Se on hyvä asia.

Minä luulen että ihmiset syntyvät vain sattumalta. Että koko elämä on vain sattumaa. Nopan heittoa. Sitten mietin että minkä takia on moraalisääntöjä, jos kaikki olisi sattumaa? Minkä takia dna kehittyi sellaiseksi että ihminen tuli maailmaan? Mielettömiä juttuja. Kun toisaalta meidän elämässä ei ole mitään tarkoitusta. Mutta toisaalta on. Minkä takia niin monilla on kokemuksia Jumalasta? Minkä takia kristinusko hallitsi länsimaita niin kauan? Minkä takia ihmisellä on näin suuret aivot? Vaikka mitään pakkoa ei siihen ole... Vaikeita kysymyksiä...

Moi89

Elämä on aaltoja ei harjalla tai aallon pohjalla...patsi että aallon pohja jatkuu ja jatkuu.

Mietin että kumpi on moraalisesti parempi vaihtoehto? 1.päättää päivänsä.

2. nostaa kaikki rahansa ja ostaa lentolippu yhteen suuntaan, kauas (korona sotkee edellistä)

Jos vaikka rahat riittää Mexikoon niin siellä elää 2e päivän, jos onni on myötä löytää sieltä suomen konsulaatin ja ehkä he lähettää kotiin suomeen.

Lentolipulla katsottas onko pelihenkeä...kumpi?

2. vaihtoehto on parempi, mutta en tiedä mitä sillä saavuttaa.

Ainakin ehkä hetken helpotuksen.

On puhuttu että itsensä tappaminen joskus olisi moraalisesti hyväksyttävää, mutta en tiedä siitä. Minä olen siinäkin vain kysymysmerkki. Ehkä se sitten joskus on.

Mutta jos eläisi kuin viimeistä päivää? Tuhlailisi rahaa ja rellestäisi? Jokin kuitenkin pidättelee minua, onko se sitten usko Jumalaan. En tiedä. Elämähän on tuo sanomasi aallokko. Ja myrsky. Me olemme jatkuvasti siinä myrskyssä. Meille ei anneta rauhaa. Meidän on jatkuvasti tehtävä päätöksiä.

Mietin että välillä vain pitää elää kuin kone. Suorittaa ja suorittaa. Tehdä ja tehdä. Koko ajan pitäisi olla menossa. Koko ajan pelata tätä peliä. Pitäisi olla kalenteri täynnä menoja. Juosta ja lujaa.

Ja sitten kun on kaikkensa antanut. Kun ei enää jaksa tehdä mitään. Kun on jo kooman partaalla. Niin sitten ehkä im... Tällaisena välillä näen elämän. Suorittamisena vain.

Hädässä me täällä maailmassa ollaan. Olen tismalleen samaa mieltä eksistentialistien kanssa, että ihminen on neuvoton maailmassa. Tai että ihminen on heitetty maailmaan. Olen oppinut omaksumaan sen näkökannan ja luulen että se on lähellä totuutta.

Silloin on onnea jos ei ahdista hirveästi. Ihminen on tässä mielettömässä kosmoksessa täysin ihmeissään. Mitä tulisi tehdä elämällä? Nämä samat kysymykset vain toistuu ja toistuu.

Ja jos ei usko Jumalaan, niin mikä neuvoksi?

Maapallo vain jatkaa koko ajan radallaan. Se ei välitä ihmisestä. Ihmisenä olo on välittämistä. Tai ei ole pakko välittää mistään. Voi tietenkin syöksyä tuhoon. Sekin on valinta. Mutta jos aikoo elää, niin täytyy välittää lähes kaikesta. Kuolema on aina ratkaisuna myös. Mutta ihmisen täytyy olla äärimmäisessä hädässä silloin.

Mutta kun tajuaa sen että itse elämä on hädässä oloa, niin ei välttämättä tee im:ää. Meinaan sitä että jos tajuaa että tämä on elämää. Tämä ahdistus on elämää. Tajuaa sen että nautintoja on vähän maailmassa. Ja siltikin jatkaa vain hädässä oloa. Silloin ihminen oppii että on haettava pieniä iloja. Kärsittävä välillä. Huolehdittava monesta asiasta. Niin kuin jossain sanottiin että täytyy ottaa maailma harteilleen. Se ei välttämättä ole täysin väärä oletus.

Välillä täytyy vain olla. Senkin olen todennut hyväksi. Vaikka kirjoittelinkin että pitäisi olla koko ajan menossa. Mutta toisaalta, välillä vain ikkunasta katsominen ja oleminen riittää.

Kun vain yrittää että päivästä tulisi mahdollisimman onnistunut, niin se riittää. Loppujen lopuksi ei tarvitse olla mikään yli-ihminen. Kun vain hoitaa oman tonttinsa, niin sen pitäisi riittää. Toki voi tavoitella kaiken näköistä. Mutta useimmat asiat elämässä jää vain haaveeksi. Näin asiat näen.

Moi

Helppo olla samaa mieltä.

Seuraavaan kiteytyy paljon. "Kun vain yrittää että päivästä tulisi mahdollisimman onnistunut, niin se riittää. Loppujen lopuksi ei tarvitse olla mikään yli-ihminen. Kun vain hoitaa oman tonttinsa, niin sen pitäisi riittää. Toki voi tavoitella kaiken näköistä. Mutta useimmat asiat elämässä jää vain haaveeksi. Näin asiat näen."

Jos almanakka on täynnä viikosta, vuodesta toiseen sekin kuulemma ahdistaa. Juttelin kaverin kanssa joka on pyörittänyt firmaa 24/7 15-vuotta.

Tiedä sitten onko tämä hyvä kun roikkuu löysässä hirressä 24/7?

Ne pienet jutut on kai se juttu kun pysähtyy kävelylenkillä katselemaan jotain?

Mitä mieltä oot siitä kun pyytää Jumalaa auttaan elämässään niin elämä voi mennä huonompaan suuntaan itsen vinkkelistä katsottuna?

Jotkut taas sanoo että usein "se" vaan niin menee...

Siitä seuraa hämmennys ja mitä tässä pitäs tehdä/pyytää?

Luulen että Jumalaan uskominen ei välttämättä aina ole eduksi. Tai luulen että se on niin säkästä kiinni. Ateismissakin voi olla hyvät puolensa.

Jos uskoo että tämä on ainut elämä, niin siitä voi olla etua. Osaa arvostaa siten tämän elämän joitain asioita enemmän.

En ole hirveästi pyytänyt Jumalalta mitään, mutta ne kokemukset mitä minulla kuitenkin on, ovat aika pelottavia. Mieleen tulee sokea usko.

On toki vaikeaa olla palvelematta mitään itseään suurempaa, koska maailma on tällainen. Mutta minun käsitykseni on että elämä voi mennä huonompaan suuntaan, jos tavallaan luottaa liikaa siihen että kyllä se Jumala hoitaa asiat. Sillä mistä me tiedämme (jos Jumala on olemassa) että mitä hän meistä ajattelee? Ei Raamattukaan hirveän lempeää kuvaa Jumalasta anna...

Itse olen agnostikko. En siis tiedä onko Jumalaa vai ei. Tai että en ole puolesta enkä vastaan.

Olen huomannut että tykkään välillä siitä että olo ei ole paras mahdollinen. Se on paradoksaalista, mutta kärsimys voi välillä jalostaa ihmistä.

Olen jo aika tottunut kärsimykseen. Elän elämääni vain kellon mukaan. Ja yritån ennen kaikkea elää edes jonkin näköistä elämää. Ei sen tarvitse olla täydellistä. Kunhan se on jonkinlaista rutiinien suorittamista.

Ei elämä ole pelkkää nautintoa. Elämä on elossa säilymistä edes jotenkin. Kun edes jotenkin pystyn olemaan itsenäinen, niin se riittää. Voi olla kipuja ja ahdistusta, mutta kunhan vain pystyn taivaltamaan ja tekemään asioita, niin sen pitäisi riittää. En voi vaatia elämältä liikoja.

Ja elämä on ennen kaikkea haaste. Johon me vastataan omalla tavallamme. Elämä on pitkälti vain aika. Siis että kello määrää kaiken. Täytyy pitää rytmi. Siinä se avain.