Jouduin taas ottamaan rauhoittavan. Tekisi vain mieli porata, kaikki paha olo pois. Kuinka kammottavalta tuntuukaan välillä elämä. 🙁

En haluaisi nähdä elämää synkkänä. Haluaisin vain iloita. Mutta kun olotilojaan ei aina voi valita.

Olen miettinyt kaverin itsemurhaa. Yhtä hyvinhän minäkin olisin sen voinut jo tehdä. Mutta kun en ole.

On sellainen ahdinko päällä että ei tässä voi muuta kuin syödä Temestaa ja rukoilla Jumalaa.

Ei tällaista tilaa kyllä toivoisi kellekään...

Moi89

Tänään oli aika vaikea päivä mutta iltaan päästiin kohta nukkuun.

Voimia!

Joo. Kiitos.

Nyt vähän helpompi olo jo. Eilen oli kyllä todella vaikea päivä.

Onneksi kuitenkin selvisin.

Moi89

Se että joutuuko vastuuseen itsemurhasta? Se pitäisi esittää sille joka elämän on antanut jolla en tarkoita vanhempia...vaan sitä joka "puhaltaa hengen" soluihin jotka alkavat jakautua.

Kukaan ihminen ei ole siihen vastaan tai ylittää valtuutensa. Jotain arvauksia voi heittää mutta nekin on arvauksia.

Ehkä se vastaus pitää kaivaa omasta "sydämmestä" ja sinne ei pääse kuin itse.

Kun meditoi esittää kysymyksen itselle "kuka minä olen" ja jos saat vastauksen edelliseen, niin sitten voi esittää lisää kysymyksiä, luulen?

Sehän onkin se vaikein kysymys, että kuka minä olen. Olenko vain soluista rakentuva biologinen olento? Vai jotain enemmän?

Siinä itsemurhassa on usein kysymys myös moraalista. Mutta jos kuolema hävittää kokonaan ihmisen, niin sitten ei voi olla enää vastuussa mistään.

Siinä juuri se ongelma: Jos itsemurha on moraalisesti väärin, mutta toisaalta, kuolema hävittää ihmisen. Niin mitään moraalin tuntoa ihmisellä ei enää ole.

Mutta toisaalta jos Jumala on olemassa, niin ihminen voi joutua vastuuseen.

Mutta mistä me tiedämme onko Jumalaa?

Olen välillä ajatellut että meillä on vain tämä elämä ja tämä elimistö. Täytyy vain yrittää jotenkin hoitaa velvollisuutensa ja yrittää edes vähän nauttia.

Mutta elämän kannalta kuitenkin ratkaiseva kysymys on: Onko Jumalaa?

Käsitän olevani soluista rakentuva biologinen olento jonka voi purkaa biologisiksi osiksi - lisäksi epäilen että joku osa minussa on muuta kuin soluja en tiedä onko se harha vai totta? Yritän ottaa selvää siittä...

Jumalastakin yritän ottaa selvää...

On kummallista kuinka me ihmiset emme voi valita että haluaako syntyä maailmaan, mutta kuoleman voi valita. Mutta kun kuolemassa on niin iso epävarmuus. Mitään siitä ei voi tietää. Voimme elää normaalia elämää ja silti haluta kuolemaa.

Kun ei vain tiedä että mikä on elämän punainen lanka? Sillä Jumala ei vastaa. Sehän on juuri se ongelma, että Jumala ei vastaa. Ainakaan suoraan.

Elämähän on ikuista painia näitten uskon-kysymysten kanssa. Ja sitä että milloin kärsimys on liikaa ihmiselle. Voiko ihminen kärsiä niin syvästi, että itsemurha olisi jotenkin oikeutettu teko? Että Jumala, jos hän tuolla jossain on, olisi myös sitä mieltä että im kyseisen henkilön kohdalla on oikeutettu.

Mistä sitä voi tietää?

Ainut mitä voi on vain siirtää itsemurhaa kauemmaksi ja kauemmaksi. Että ylittää itsensä aina välillä.

Mutta tuo kärsimyksen ongelma on valtava: Ihminen syntyy maailmaan ja sitten hän voi kärsiä lähes koko elämän. Siis että elää 80-vuotiaaksi ja kärsii vaikka 60 vuotta putkeen. Miten sellaista voi jaksaa? 60 vuotta. Se on hirvittävän pitkä aika ihmiselämässä.

Tai sitten oli keskitysleirejä ja syyttömiä ihmisiä vietiin sinne. Syyttömiä lapsia. Ja heidät teloitettiin. Missä on Jumala silloin? Mikä voi olla sellaisen ihmiselämän tarkoitus, jossa ihminen on vasta lapsi ja ns syytön ja hänet tapetaan? Olisiko ollut silloin parempi sitten ettei hän olisi syntynyt ollenkaan?

Nimittäin välillä käy mielessä: Onko onni syntyä maailmaan? Siis jos ajatellaan että ihminen kärsii esim. masennuksesta koko elämänsä. Ja mikään ei auta. Pitäisikö siinä tilanteessa eutanasia sallia?

Maailma tuntee onnettomia ihmiskohtaloita.

Ainut oikeastaan mitä ihmisellä on, on toivo Jumalasta. En näe mitään muuta oikeastaan mihin tarttua hädän hetkellä. Siis vaikkei Jumalaa olisikaan, niin eikö kannata silti jollekin ihmistä korkeammalle suunnata rukouksensa? Pakko vain luottaa Jumalaan sillä muuten elämä vaikuttaa aika toivottamalta...

Mitä olet mieltä HerKaramazov?

Mietin että miten Jumalasta pystyy ottamaan selvää? Kun eikö se juuri ole ihmiselämälle tyypillistä että meillä on epätietoisuus uskon asioista? Jos Jumala olisi päivän selvä asia, niin eihän kenenkään tarvitsisi ahdistua maailmassa. Siis jos kaikki tietäisivät että Jumala on olemassa niin kaikki olisivat tyytyväisiä. Sillä Taivastenvaltakuntakin olisi täten olemassa.

Mutta siinä se ongelma, vaikka kuinka rukoilisimme niin emme tiedä meneekö rukous perille.  Aivan niiin kuin Juhani Rekola oli joskus todennut kun oli ollut sodassa: yhtä lailla luoti tavoitti rukoilevat kuin muutkin.

Jos ihminen onkin vain soluista muodostuva monimutkainen olio? Sehän on tietenkin täysin materialistinen kanta ja se voi olla vääräkin. Mutta semmoisen kuvan esim. tiede antaa.

Mietin että olisiko kuitenkin kaiken perusta tasapainoinen elämä? Oli sitten Jumalaa tai ei. Mutta kun toisaalta ihminen sitten on olento, jonka on hirveän vaikeaa päästä tasapainoon. Kun koko ajan pitäisi tehdä jotain eikä voi oikein lorvailla.

Aivan kuin koko elämä olisi vain liikkeellä oloa. Tavallaan pakenemista. Tehtävien suorittamista. Jne. Että me ei tulla koskaan täysin valmiiksi. Että on vain tavallaan niin kuin tie syntymästä kuolemaan jossa me vain ajamme ja olemme liikkeessä. Tällaisena itse olen kokenut elämän...

Mitä mieltä olet?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Moi89

Se että me puhutaan kärsimyksestä ja ahdistuksesta on toisenlaista jos sitä  vertaa ihmiseen jonka maailma kaatuu kun kännykän lasiin tulee särö.

Välillä etsin oikeutusta päättää päiväni - toisinaan kammoksun ajatusta koska ihmiset joilla on esim. neliraajahalvaus tai jokin vamma joka tuo joka hetkeen sietämätöntä kipua ei päätä päiviään, toisinaa rakastaa elämää?

En vähättele ahdistusta yhdistettynä maailman käsittämättömyyteen ja Jumala mysteeriin joihin emme saa vastausta elinaikanamme, tai sitten saamme?
Karehdin ihmisiä jotka ovat "kasvaneet" Jumalyhteyteen jo lapsesta - onko se oikein karehtia? Onko heillä elämä helpompi kuin minulla tai sinulla emme voi sitäkään tietää?
Minun peruskoulu luokka kavereista kaksi on tehnyt itsemurhan, kaksi on kuollut tapaturmaisesti, kaksi sairastaa tällä hetkellä sairauksia jotka eivät lupaa montaa kuukautta, tai vuotta.

Miksi?

En tiedä?

Kun sinä elät nyt vaikka minun ikäisekseni (51-v) montako sairautta joudut kokemaan, tai löysitkö elämän kumppanin, menetitkö elämän kumppanin tai lapsen tuonelle, kuoliko viereltäsi muita kavereita, tai kuolitko itse jossain onnetyomuudessa, vastasiko Jumala sinulle, pystytkö löytämään rauhan tähän elämän epävarmuuteen?

Jos jokin on varmaa niin se on elämän epävarmuus ja kysymykset joihin joutuu antamaan itselleen jonkin vastauksen jotta voi elää huomiseen. Koska elämä muuntuu joutuu taas vastaamaan itselleen niihin samoihin kysymyksiin vuodesta toiseen.

Me voidaan toisiltamme kysellä samoja kysymyksiä ja olla toisillemme peilinä, mutta syvimmillään me tuotetaan se vastaus hetkeen itse.

Edelliseen toteamukseen peilattuna mun itsetunto on niin heikko että en voi nojata omiin päätelmiini koska olen niin hauras juuri elämää koskevien kysymysten osalta.

Mikä rakentaa ihmistä? No, onnistumiset, toisten ihmisten hyväksyntä, se että joku on kiinnostunut minusta tällaisena, jne.

Loppujen lopuksi minä voin hyväksyä sinun kysymyksesi - mutta minulla ei ole niihin vastauksia! Kuten huomaat minäkin kysyn lähes samoja asioita kuin sinä. Jos emme voi vastata toistemme kysymyksiin kysymme korkeemmalta taholta vastauksia.

Hän vastaa jos Hän haluaa - Hän on voinut jo vastatakkin meille molemmille mutta emme näe vastausta tai se ei mielytä meitä?

Ja taas me ollaan täällä epävarmuudessa jota pitäisi pystyä sietään sen epävarmuuden itsensä takia, kai?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Mietin tässä taas koko ajan im:ää. Musta on välillä tuntunut siltä että elämäni lopulta päättyy im:ään. Koska olen välillä aina niillä jaksamisen rajoilla.

Joudun syömään lääkkeitä, jotta oloni olisi edes vähän siedettävämpi.

En olisi ikinä uskonut että elämäni ajautuu tällaiseen tilaan. Että 30-vuotiaana olen jo melkein kuin jokin vanhus, joka miettii joka päivä kuolemaa.

En vain sitten tiedä mikä olisi paras tapa kuolla? Sillä elämä tuntuu jotenkin niin väsyttävältä välillä. Että pitäisi jaksaa tätä maailmaa ja näitä toistuvia päiviä vielä vuosia. Sehän on se kamalin ajatus että jos joudun vielä kitumaan vuosikymmeniä.

Mutta en tiedä oikein tuon itsemurhan kanssa. Kaveri teki sen. Olen siitä asti miettinyt vakavasti sitä vaihtoehtoa. Elämä on välillä niin ahdistavaa. Kun vain saisi rauhan. Mutta kun päähän tulee päivittäin syyttäviä ajatuksia ja ajatus kulkuja.

Haluaisin vain olla vapaa murheesta ja tuskasta. Sen takia joudun syömään välillä rauhoittavia. Ei tämä elämä ole kyllä helppoa. Kuolema voisi antaa rauhan. Mutta jaksan kuitenkin vielä sinnitellä elossa. Vaikka maailma ja elämä ovat mitä ovat. On vain niin vaikea enää nauttia elämästä. Se on se suurin ongelma.

Moi89

Minulla on sama homma että joudun syömään lääkkeitä masennukseen ahdistukseen.

Mitä jos hyväksytään että im. ajatukset kuuluu meidän elämään?
Minulla oli ensimmäinen vaikea masennus jakso kolmekymppisenä kävin silloin terapiassa ja käsittelin suhdettani omiin vanhempiin usean vuoden.

Sitten tuli vähän helpompi jakso olin naimisissa kymmenen vuotta ja meille syntyi kaksi tyttöä (nyt 15 ja 17-vuotta) erosin 2012.

Nyt tämä masennus on kestänyt reilun vuoden, tietty viimeisen 20-kymmenen vuoden väliin mahtuu ahdistuksia, pelkoja, im. ajatuksia mutta sinne mahtui jotain muutakin.

Ihmisen pitää käsitellä joitain asioita tietyissä kriiseissä, viisaat sanoo.

Mutta nyt mä en tiedä mitä mun pitäisi käsitellä? Katsoa että elämää on takana ja jonkin verran edessä. Olet varmaan lukenut että muutama vähän yli viiskymppinen on lähtenyt mm. aortan repeämällä puhun noista ihmisistä joista kirjoitetaan lööppejä - mutta kuolee niitä muitakin josta lööppejä ei kirjoiteta.

Pitäisi olla kiitollinen jos saa hetken rauhaa murheesta ja tuskasta. Välillä tuntuu ettei semmoisia hetkiä ole. Tai sitten ne hetket ovat sellaisia jolloin murhe ja tuska on lievempinä aistittavissa?

En minäkään voinut kuvitella että elämä on näin raskas murheen laakso jossa taivalletaan. En osaa olla edes kiitollinen lapsistani vaikka silloin kun olen heidän kanssaan minun on helpompi olla. Sama juttu kun vien koiria ulos se tuntuu raskaalta lähtiessä mutta palatessa on helpompi.

Minä en ole lyönyt lukkoon millä tavalla tekisin poistumisen "näyttämöltä" useat tavat ovat niin brutaaleja että ne kammottaa. Jos olisin sveitsin kansalainen eutanasia maksaisi 3000e.

Toisaalta im. toteuttaminen vaatii aika paljon vaivaa ja luulen että jos rupeisin tekemään asioita siihen suuntaan minua alkaisi ahdistaan vielä enemmän koska omatunto puuttuisi peliin, luulen?

Mitä luulet onko "omatunto" samaa ihmisen sielun osasta joka on ikuinen? Siis jos ajatellaan että ihmisessä on palanen ikuisuutta?

Se on kyllä totta että kännykän rikkoutuminen on pieni kärsimys (vaikka kärsimys sekin) verrattuna siihen ihmisen eksistentiaaliseen angstiin. Siis siihen että ihminen voi olla aivan tuuliajolla. Että mikään ei ole omissa käsissä. Että kituu vain jossain nurkassa. Ja sille ihmiselle sanoisin että se on elämää.

Jos elämästä karsitaan kaikki mukavuudet pois, niin tuntuu että jää vain kysymys Jumalasta ja ahdistuksesta. Näistähän me puhutaan. Ja kummatkin on yhtä kysymys- merkkiä. Mutta on hyvä tietää ottaa muutkin ovat samassa veneessä kuin minä.

Minun elämässä ei ole vielä tullut hirveää kuoleman aaltoa lähipiirissä. Mutta tietenkin parin kymmenen vuoden päästä, jos jollain ihmeen kaupalla olen vielä elossa, niin on varmaan kuollut tuttuja monta. Mutta on kummallista ajatella niin kauas, koska tuntuu että yhdestä päivästäkin selviäminen on niin iso taakka, etten voi mennä kuin päivä kerrallaan.

En käytännössä tiedä miksi haluan kuitenkin selvitä koko ajan eteenpäin. Ehkä se on geeneissä. Selviytymisvaisto.

Tuosta Jumala asiasta. Minulla ei ole sellaista Jumala-vaistoa. Niin kuin ehkä joillain on. Minulla ei ole sellaista varmuutta. Kuin joillain. Tunnen että kyseenalaistan kaiken. Ja se on välillä rankkaa. Kun ei voi vain heittäytyä Jumalan syliin. Vaan täytyy koko ajan vain miettiä että: missäköhän se Jumala on? Näin pandemian keskellä sitä miettii vielä enemmän.

Mutta toisaalta sitten maailmassa on se kaunis puolikin. Luonto esimerkiksi. On ihan mukavaa välillä vain seurata eläimiä. Se rauhoittaa.

Samassa veneessä me kuitenkin kaikki olemme. Oli se sitten uppoava tai ei. Ja vertaistuki on kyllä sitä parasta tukea, Sen olen huomannut... 🙂

Luulen että omatunto on ihmisen ydin. Se määrittää meitä. Se puhuu tavallaan meille. En tiedä onko se ikuinen, mutta ainakin elämän mittainen.

Sen takia puhutaan niin paljon moraaliarvoista, koska omatunto koko ajan pommittaa niitä mieleen.

Olen miettinyt tuota lukkoon lyömistä. Ehkä täytyy vain antaa ajan virrata. Elää tavallaan säästöliekillä. Yrittää edes vähän nauttia välillä. Esim. nyt puiden kirjavista väreistä.

Kuoleminen on niin vaikeaa ettei sitä haluaisi välttämättä yrittää. Jokin hirttäytyminen olisi varmin tapa varmaan. Mutta kammottaa välillä sellaiset ajatukset.

Olen oppinut jotenkin vain auraamaan esteet, sillä niitä on ja paljon. Ainakin toistaiseksi olen vielä elämän syrjässä kiinni. Tämä maapallohan on kuin saattokoti, jossa ilot on kaivettava väkisin jostain.

Se minua mietityttää että: Jos Jumala todella on olemassa, niin minkä takia hän loi ihmisen kuolevaiseksi? Se varmaan sitten liittyy siihen Paratiisista karkoitukseen...

Mutta jos otetaan tieteellinen näkökanta, niin ihminen kuolee varmaan sen takia että maailmaan mahtuisi uusia ihmisiä. Mutta tuohonkaan vastaukseen en ole oikein tyytyväinen.

Jos elämän tarvisi kiteyttää johonkin sanaan niin se olisi varmaan: ongelma.

Moi.

"Tuosta Jumala asiasta. Minulla ei ole sellaista Jumala-vaistoa. Niin kuin ehkä joillain on. Minulla ei ole sellaista varmuutta. Kuin joillain. Tunnen että kyseenalaistan kaiken. Ja se on välillä rankkaa. Kun ei voi vain heittäytyä Jumalan syliin. Vaan täytyy koko ajan vain miettiä että: missäköhän se Jumala on? Näin pandemian keskellä sitä miettii vielä enemmän."

Edelliseen on helppo yhtyä valehtelisin jos väittäisin omaavani jonkin Jumala-vaiston...tai sitten en ole tietoinen siitä?
Siis sama juttu mun on vaikea niellä asioita pureskelematta - varsinkin uskon asioita. Olen nähnyt niin paljon pahaa mutta myös hyvääkin, silti tämä masennus kallistaa maailman pahaksi.

On totta että luonto on nyt kaunis, ja on mukava kuunella sateen ropinaa kattoon. Mutta tämä sairaus kääntää maailman 10% hyvää 90% mielettömyyttä. Aikaisemmin olen saanut käännettyä lääkityksellä  suhteen 50/50% mutta nyt on sitkeessä elämän halu. Tuntuu että ssri lääkkeet ei toimi tai käännä aivojen kemiaa paremmaksi - siksi tää jakso (huom! Jakso) on tarvottava vaikka "saappaat hörppii" lähes joka päivä.

Haluisin myös antaa taakkani hetkeksi pois Suuremmalle Voimalle, mutta en tiedä pyydänkö väärin vai kantaako Voima jo taakkaani. Mieli on niin sekava tuon Jumal kysymyksen kanssa - sitä ei voi järjellä päättää mutta myönnän että uskoni on yhtä heikko kuin elämän haluni.

Tää on aika hyvä "Tämä maapallohan on kuin saattokoti, jossa ilot on kaivettava väkisin jostain."

Musta huumori kukoistaa kun eletään syvissä vesissä!

Jos pidät todella mustata huumorista: E. M. Cioran; Katkeruuden Syllogismejä. Lähentelee Soren Kierkegaardin ; Välisoittoja.

Cioran ei paljon kyllä uskoon perusta jos muistan oikein...taidan selata kirjaa...

Ongelmat voidaan ratkaista - Mysteeriä taas ei, joku viisas kiteytti.

Mulle elämä on myös mysteeri kuten Jumala, kuolema, syntymä, jne.

Olen alkanut välillä näkemään asiat niin ettei ole mitään mysteeriä. Sekin on pelottava näkökulma, mutta entä jos ihmiset tietävät jo lähes kaiken elämästä. Että me ei olla oltu missään ennen syntymää ja kuoleman jälkeen me ei olla missään. Siinähän se pelkistetty maailmankuva. Että tämä elämä on vain sattumaa. Eikä meillä ole mitään varsinaista tarkoitusta elämässä. Itsekin kyllä mielelläni säilytän silti jonkinlaisen mysteerin noiden asioiden ympärillä useimmiten.

Minullakin tuota masennusta sen suhteen että elämän halu tuntuu välillä tökkivän. Vaikka minullakin on tuo mentaliteetti että läpi harmaan kiven.

Olen joskus lukenut tuota Ciorania. Oli kyllä synkkää tilitystä. 😀

Itsekin näen välillä maailman jotenkin pahana. Tai jotkut ihmiset tuolla kaupungilla.

Luontoa pidän arvossa. Se antaa usein voimaa kun akussa on vain muutama prosentti enää jäljellä. 🙂