Mikä tässä elämässä on kun mihinkään ei voi olla täysin tyytyväinen? Nyt olen sentään tutustunut hengellisiin kirjoihin. Minua mietityttää tuo Jeesus asia. Ei siihen oikein mitään varmuutta saa. Jokin kanta siihen on kuitenkin otettava...

Aloitan uuden ketjun...

Okei. Minä en vain enää jaksaisi. Syön tuota Temestaa, kun se auttaa. Minulla on vain niin huono olla välillä. Halu kuolla. Vaikken im:ää teekään. En tiedä mikä siinä kuolemassa niin kiehtoo? Varmaan se ettei tarvitse enää kärsiä. En vain sitten tiedä että mihin sitä joutuu jos tekee im:n? Eipä noista asioista kukaan tiedä. On vain arvauksia.

Haluaisin että maailma olisi kuin kukkaniitty. Ja voi se sitä välillä ollakin. Mutta en tiedä minkä takia mietin niin synkkiä asioita? Toivottavasti te muut ette mieti niitä näin paljon...

Voihan se olla että kuolema on lopullinen katoaminen maailmasta. Mistä sitä ikinä tietää?

Ehkä täytyy vain syödä Temestaa ja unohtaa maailman murheet...

Olen ajatellut että täytyy vain nauttia järkevästi. Eihän tämä elämä tule koskaan täydelliseksi. Aina on jokin huoli mielessä

Mutta sellaista on elämä. Sen voi joko hyväksyä tai sitten ei. On tietenkin aina parempi hyväksyä elämä sellaisena kuin se nyt näyttäytyy.

Täytyy vain tehdä eri asioita. Niin kauan on toivoa, kun vain on elossa.

Mitä sinulle tulee mieleen ajatuksesta joka jäi jostain ~ huumoripitoisesta kirjasta -?) ~¨ mieleen:

"älä menetä epätoivoasi"?

Silloin jotenkin siihen yhteyteen piirretty kuva herätti naurun, mutta nyt en millään huomaa mitä hyvää voi olla epätoivossa... Käänteispsykologian kautta voisko löytyä - ilo?

Eihän epätoivossa oikein mitään hyvää olekaan. Mutta en tiedä minkä takia sitä on...

Kun voisi aloittaa elämän alusta, niin tekisin kaiken toisin, mutta kun meillä on vain tämä yksi mahdollisuus.

Maailmassa on niin hirveästi pahaa että tuntuu vaikealta välillä pitää positiivista mielialaa yllä. Kun on ilmastonmuutos, korona, väkivaltaa: henkistä ja fyysistä yms. Sitten vastapainona on ehkä rakkaus, Jumala yms. Mutta onko nämä asiat tasapainossa?

Elämään liittyy niin valtavia asioita ja niitä on vaikea välillä hallita. Jos olisin esim. ateisti niin tuntuisi että maailma olisi silkkaa kaaosta. Mutta ei  kristitylläkään helppoa ole.

Miten hallita tätä maailmaa? Jossa asiat ovat sattuman varaisia. Eihän sitä pysty oikeastaan hallitsemaan. Joten kuten pystyy omaa elämää hallitsemaan. Sekin on toki työlästä. Kun tuntuu että maailmassa on niin hirveästi sairauksia ja niiden kanssa pitäisi sitten tulla toimeen.

Olen vähän muuttanut mielipidettä im:n suhteen. En pidä sitä edelleenkään hyvänä tekona. Ja elämä pohjimmiltaan on sen välttelyä, mutta kuitenkin kun ajattelee tätä maailmaa, niin se mahdollisuus tulee mieleen. Dostojevskin Riivajat kirjassa sanottiin hyvin että kahta asiaa ihminen pelkää kuolemassa ja varsinkin itsemurhassa: kipua ja toista maailmaa. Ehkä se on totta.

Toki ei minun elämäni nyt ihan hirveää ole. Pitää mennä vain hetki kerrallaan. Kirjoittaminen auttaa. Olen vain jotenkin ällikällä löyty: kun toisaalta meillä on tämä elämä, kokemus. Mutta toisaalta on maailma joka ei ole aina hirveän kiva paikka...

En pääse ajatuksesta, että ihminen kuolee lopulta. Siinä ihmiselämän traagisuus. Ihan sama mitä täällä tekee niin ihminen kuolee, ellei löydy tulevaisuudessa jotain ihme lääkettä.

Ehkä kysymys on loppujen lopuksi siitä että miten ihminen kuolee? Onko kuolema kunniakas vai ei. Sen varassa tässä nyt menen, että im ei ole kunniakas kuolema.

Kannatan eksistentialismia aattena. En ole ateisti, ehkä teisti.

Koen vapauttavana ajatella että ihminen ei elä ikuisesti. En tiedä minkä takia se vapauttaa. Mutta se on fakta. Koen kuolevaisuuden ajattelun ihan positiivisena, sillä kuolema on fakta asia. En sitä kaipaa, mutta se on yksi elämän totuuksista.

Ehkä sitä sitten päätyy kuollessa Jumalan hellään syliin, tiedä häntä. Mutta en pidä kuolevaisuuden ajattelua erityisen häiritsevänä asiana. Elämä nyt vain on sen luontoista että joskus hamassa tulevaisuudessa kuolema tulee...

On taas kyllä niin paska olo kun olla voi. Mutta niinhän se on ollut jo 10 vuotta. Joka päivä sitä vaan herää ja ihmettelee että miksi on tällaista... Olen mennyt vain väkisin joka paikkaan. Pakottanut itseäni menemään. Sellaista se elämä tuntuu olevan. Selviytymis taistelua. Siinä se elämä sitten on. Selviytyä vain eteenpäin. Saada jostain vain voimia jatkaa. Siinä mielessä Camus oli kyllä oikeassa että ihminen mitataan elämässä, että kuinka hyvin hän kestää tätä samaa rutiinin omaista olemista. Sama kuin olisi jossain liukuhihna työssä. Ja siitä tulisi löytää ilo. Ilo siitä että suorittaa vain tehtäviä, jotka tuntuvat olevan kaikki samanlaisia. Mutta mitä muutakaan tämä elämä on? Jos haluaa elää, niin on kestettävä erinäisiä asioita, se on fakta.

Olen niin kyllästynyt ottamaan Temestaa. Se on toisaalta ainut keino että pystyn menemään mihinkään. Olen jo 10 vuotta sitä käyttänyt.

En vain tiedä mitä ajatella elämästä. Minkä takia se on näin vaikeaa? Minkä takia se tuottaa näin paljon ahdistusta?

Yritän mennä vain päivä kerrallaan. Mutta kun olen tehnyt jo niin paljon virheitä, että en tiedä mitä pitäisi tehdä?

Toki ei tämä kaikki omaa syytä pelkästään ole. Mutta jotenkin sitä on vain ajautunut tällaiseen tilaan.

Elän silti aktiivista elämää ja yritän jotenkin vain pärjätä maailmassa. Mutta kun tuo tuska on välillä niin suuri etten tiedä mitä sen kanssa teen? Ainut keino on ollut tähän mennessä Temesta, mutta alkaa tympiä jo senkin käyttö...

Ei voi mitään sille että ajatukset kääntyvät im:ään. On niin kamalan epätoivoinen olo, että kuinka tässä elämässä oikein käy.

30 vuotta joutunut kärsimään. Hetkittäin tulee epätoivo ja mieli mennä pillerikaapille. En vain jaksaisi enää nähdä yhtään uutta päivää. Mutta Helvettiinkö sitä sitten joutuu jos tekee im:n? Sitä minä eniten pelkään.

On tämä välillä niin kovin raskasta tämä elämä...

Mitä tässä elämässä voi tehdä, kun tuntuu siltä että millään ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä?

Olen ajautumassa nihilismiin. Onko tätä elämää pakko jatkaa? Tiedän että se on sankarillista jatkaa, mutta kun en saa otetta elämästä. Tai saan mutta olen aika väsynyt jo kaikkeen.

Musiikki on niitä harvoja asioita mitkä tuovat lohtua.

Tuntuu vain että sitä on aika yksin. Toki olen itse hakeutunut yksinäisyyteen en sitä kiellä.

On niin vaikeaa elää tavallista elämää. Aina sitä odotti jotain suurta tapahtuvan. Tai odotti että itse saavuttaa jotain suurta, mutta ei se elämä niin mene. Vain harvat saavuttavat jotain pysyvää. Toisien tehtävä on vain elää. Ei tässä mikään muu auta. Ahdistaa mennä juhliin. Mutta pakko. Se on sitä siedätys hoitoa.

Ulkona sataa. Tuntuu että tänään ollut erityisen synkkä olo. En ymmärrä miksen näe maailmaa iloisempana paikkana. Tuntuu että lääkitys vähän antaa edes valoa.

Ehkä tuo im:n pyörittely johtuu yksinäisyydestä. Mutta kun toisaalta haluaisin olla vain yksin koko ajan. On tämä elämä kyllä niin kummallista ajoittain että ei tässä voi kuin ihmetellä.

Odotatkohan jotain suurta ...ihmettä?

Pieniä ihmeitä on elämä. Pieniä ihmeitä pullollaan. Ei aihetta olla pohjaan asti kyyninen...

https://www.youtube.com/watch?v=u9QLiefnoDE

Mutta kun tuntuu että sitä on tehnyt ja tekee niin valtavia virheitä elämässä. Ja sitten kun olo on sellainen että kaikki olisi jo nähty.

En nyt odota muuta ihmettä kuin sitä että olo paranisi.

Sitä on vaan niin katkera välillä. Katsoo koko ajan jotain filosofisia ohjelmia youtubesta ja ne ei ainakaan piristä.

En enää ymmärrä mistä tämä koko kurjuus voi johtua.

Juhlissa ja muissa tilasuuksissa pystyn käymään. Ja olemaan sosiaalinen. Mutta en silti tykkää niistä tilaisuuksista.

En jaksaisi enkä haluaisi enää mennä mihinkään. Elämä on välillä niin kiduttavaa. Tuskaista. Ja masentavaa.

En haluaisi enää puhua kellekään. Olla tekemisissä kenenkään kanssa. Kuitenkin menen joka paikkaan.

Tiedän että kuoleman tie on se pahin tie. Mutta miten enää jatkaa kun näkee niin tyhjänä koko elämän?

Nyt kuulostaa, että sulla on mieli täys jostain asiasta/asioista(?) mikä estää toiminnan omaksi hyväksi?