Ootko miettinyt jossain keskitysleirissä ja sotatilassa olevassa maassa ihmiset syövät mitä käteensä saavat, eikä mitenkään monipuolisesti.

Mikä pitää ääriolosuhteissa ihmiset hengissä ja kasassa? Luulen että sosiaalinen yhteenkuuluvuuden tunne korvaa vitaminit, kivennäisaineet, masennuslääkkeet.

Minkälaisia yhteisöön/yhteisöihin kuuluvuuden tunteita teillä on?

Itse kuulun ainakin yhteen urheiluryhmään. Sitten erääseen kaveriporukkaan, mutta siinä ne melkein sitten on. Mietin välillä niitä aikoja, kun asuin tukiasunnossa, silloin meillä oli siinä sellainen tietynlainen yhteisö. Vaikka toki oli siellä asumisessa haittapuoliakin. Mutta sitä kyllä kaipaan, että olisi jokin porukka jonka kanssa voisi tehdä kaikenlaista. Aika yksinäistä on ollut viime vuosina. Toki näen kavereita aika usein. Meidän yhteiskunnassa painotetaan aina sitä kuinka pitää pärjätä yksin. Mutta kyllä ihminen jossain määrin on laumaeläin luulen...

Frankl sanoi että keskitysleireiltä selvisivät ne jotka löysivät tarkoituksen elämälleen.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: vielä lisää tekstiä

Mä menisin ehkä jonkinlaiseen asumisyhteisöön asuun jos tarjoituisi kohdalle.

Samaa merkityksen hakemista tää nytkin on. Siis pienten merkitysten.

On nuo itsemurha ajatukset kyllä kummallisia. Välillä ne yrittää tunkeutua väkisin mieleen. Siis vaikka yrittäisi lukea, niin ne vaan kiertää päässä. Se on erikoista, kun eihän toisaalta itsemurhassa ole mitään järkeä, niin minkä takia se ajatus ns. kiusaa päivittäin? Se on minulle suuri mysteeri. Minkä takia mieli ei tarjoa mitään iloisempia asioita? Se on tavallaan jumittunut tuohon ajatukseen itsemurhasta. Yleisesti ottaenkin, minkä takia ajatukset on aina niin negatiivisia? Onko maailma todella niin kamala paikka? Toki maailmassa on hirveästi kamalia asioita, mutta että sitten oma pääkin on täynnä kamalaa ajatus-kelaa. Sen takia pitäisi päästä johonkin keskusteluryhmään, että livenä näkisi ihmisiä yms. Vaikka toisaalta, en pitänyt ryhmäterapiasta, kun siellä aikanaan kävin...

Se itsemurha vaan tuntuu niin kamalalta ajatukselta. En voi uskoa, että se olisi ratkaisu mihinkään ongelmaan. Mutta mikä sitten on ratkaisu siihen ongelmaan, että elämä tuottaa niin paljon kärsimystä. Maailmassa on niin paljon pahuutta. Välillä pieniä toivon pilkahduksia tulee kun tapaa ihmisiä. Mutta sitten taas kun palaa kotiin, niin itsemurha jälleen pyörii mielessä. Että ihmisten parissa en kelaa niin paljon itsemurhaa kuin yksin. Tuntuu siltä kuin maailma vaatisi ihmiseltä aivan liikaa ja vastalahjaksi se ei anna paljon mitään...

Enpä toisaalta tiedä auttaako tämä kirjoittaminenkaan. Elämä on mitä se on. Kaikkeen ei pysty itse vaikuttamaan. Joidenkin elämä varmaan on sitten hyvää. Minulla se on ollut pelkkää vastatuulta varmaan yli 20 vuotta. Ainut mitä voi tehdä on vain yrittää pysyä hengissä. Siinäpä se...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: vielä lisää tekstiä

Hirveitä uni-ongelmia. Naapurin mies on kai seonnut täysin kun sen kämpästä kuuluu erikoisia ääniä. Muuttaisi pois. Tässä on tarpeeksi jo muutenkin ongelmia ja sitten naapurissa asuu vielä mies joka on täysin osasto-kamaa. Tiedän, että alkoholismi on sairaus jota pitää hoitaa, ja minusta olisi koko talolle parasta jos hän hakeutuisi hoitoon mahdollisimman pian. On se vaan kumma, kun hänkin on jo 50 v. ja silti ei mitään kontrollia elämästä. Kuulin kun puhui rappukäytävässä jollekin, että vetänyt usein rauhoittavia ja alkoholia sekaisin. Ja kaikkia muitakin lääkkeitä. Mutta minkäs tässä nyt tekee sitten? On vaan niin syvältä kun aikuinen varttunut mies ei ymmärrä viinan vaaroja...

Mulla oli yhteen psykologiin 18-vuoden hoito suhde. Välillä oli kuukausia taukoa. Mutta kuitenkin hän oli ensimmäinen ihminen joka "näki" minut ja kannusti minua musiikissa, kuvataiteissa, filosofiassa, taidehistoriassa, hengellisyyden etsinnässä (siis ei mitään tiettyä uskontoa).

Kuukausi takaperin lähetin viestin hänelle ja pyysin soitto aikaa. Sain viestin " minulla on murtunut luu, joka leikattiin olen yhteydessä viikon kuluttua" odotin kolmeviikkoa ja lähetin uuden viestin, johon ei tullut vastausta. Torstaina laitoin hänen nimensä googleen ja perään kuollut.

4.12.2022 ilmestyneessä aamulehden verkkojulkaisussa hänen nimensä on kuolleiden listalla. Aika haikea, ja surullinen juttu. Mutta menee hyvin tähän kaikkeen mitä mulle on tapahtunut elämässä...kaikki kuolee joskus.

Turtuuko ihminen kun tusina ystäviä on kannettu hautaan, ei. Aina tuntuu pahalta, mutta jotenkin tää sopeutuminen omaan kuolemaan helpottuu. Ei välttämättä itsenurhan kautta mutta ennemmin tai myöhemmin, ja se on aivan varma. Jos sitä uskaltaisi heittäytyä tähän elämään enemmän, jopa ryvettyä, ottaa riskejä (siis semmoisia joissa oma tai muiden elämä ei ole uhattuna)

Mä kaivoin tänään huuliharpun jota en o soittanut vuosiin...ihan samalla tavalla se soi kuin aikoinaan Beatlesin; Love me do🤔🤫😉

Niin sitä vaan sitten ihmiset kuolee ja jättää tyhjän olon eläville. On aika jännä ajatella, että me eletään hyvällä säkällä 90 vuotta, mutta kuolleena me ollaan sitten ikuisesti.

En osaa sanoa turtuuko ihminen. Ehkä ihminen jollain tasolla tottuu sitten siihen, jos esim. ystäviä kuolee jatkuvasti. Omakohtaista kokemusta ei ole. Toki oletan, että eräät menneisyyden kaverit on kuolleet jo. Mieleen tulee erityisesti yksi, jonka elämä oli todella sekaisin. Mutta en tiedä. Ehkä hän vielä elää.

Mulle tulee aina vähän väliä mieleen se Arosusi - kirja. Kun päähenkilö siinä lopussa juuri heittäytyy elämään. Mietin omalla kohdallani, että pitäisikö minunkin tehdä samalla tavalla jossain vaiheessa elämässä? Esim. sitten kun täyttää 40. Taikka mitä sillä heittäytymisellä sitten tarkoitetaan? Sitäkö, että ihminen alkaa käymään baareissa ja hakee sieltä seuraa? Vai että aloittaa uusia harrastuksia ja vaikka niiden kautta tutustuu ihmisiin? Varmaan jälkimmäinen parempi vaihtoehto...

Musiikki tuo helpotusta kyllä. Itse olen kuunnellut paljon viime aikoina. Saa ajatukset hyvin pois ikävistä asioista...

Onks sulla Karamazov ollut enää itsemurha ajatuksia? Mulla jonkin verran. Mutta mitäpä niistä... Se nyt tuntuu olevan normaalia elämää, että itsemurhaa miettii harva se päivä... Sittenpähän miettii... Sitten hengenahdistusta välillä. En tiedä johtuuko ahdistuksesta... Niin hemmetin yksinäistä on tämä elämä nyt tällä hetkellä... Ei voi muuta sanoa... Kaippa sitä pitää joku päivä yrittää järjestää Tinder-treffejä. Ei tästä elämästä tunnu muuten mitään tulevan... Yhtä kärsimystä vaan...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Aiotko HerKaramazov enää palata Tukinettiin?

Hirveitä kipuja ollut viime aikoina. Ei vaan jaksais mennä lääkäriin. Mietin että mitä väliä. Kivuton elämä vois olla kyllä paikallaan. Joskus söin Buranaa tuohon kipuun. Ei auttanut. Sitten oli eräs reseptilääke. Ei auttanut sekään. Ei vaan jaksaisi ravata lääkärissä, kun ei tohon kuitenkaan mikään lääke tehoa. Elämä tällä hetkellä: kipuja, ahdistusta, unettomuutta. Pystyn oleen ilman Temestaa, mutta ahdistus on kyllä kova. Koko viime yön ahdisti. Olen vaan nyt kuitenkin päättänyt etten ota Temestaa. Tuntuu vaan että nuo kivut on tällä hetkellä se suurin ongelma. No tällaista tämä nyt sitten on...

Nykymaailmassa ärsyttää se että pitäisi koko ajan olla parhaimmillaan. Koko ajan freshinä. Ja sosiaalinen media vääristelee ihmisten elämää. Kaikilla muka on niin kivaa koko ajan. Sitten se että ihminen voi jäädä jotenkin jumiin johonkin whatsapp - tai facebook keskusteluun ja hän ei enää elä elämää vaan hän vain näpyttelee päivät pitkät. Ja tavallaan niistä keskusteluista ei saisi irtautua vaan pitäisi jatkaa ja jatkaa. Kyhjöttää sisällä ja näpytellä. Ja sitten ihmetellään miksi kaikki on niin yksinäisiä. Että ei enää nähdä livenä kavereita... Mutta toki kaikki älylaitteet on tehty koukuttaviksi. Ruutu kiehtoo ihmistä... Ei ihme että ihmiset lopulta masentuvat...

Nykymaailmassa ärsyttää se että pitäisi koko ajan olla parhaimmillaan. Koko ajan freshinä. Ja sosiaalinen media vääristelee ihmisten elämää. Kaikilla muka on niin kivaa koko ajan. Sitten se että ihminen voi jäädä jotenkin jumiin johonkin whatsapp - tai facebook keskusteluun ja hän ei enää elä elämää vaan hän vain näpyttelee päivät pitkät. Ja tavallaan niistä keskusteluista ei saisi irtautua vaan pitäisi jatkaa ja jatkaa. Kyhjöttää sisällä ja näpytellä. Ja sitten ihmetellään miksi kaikki on niin yksinäisiä. Että ei enää nähdä livenä kavereita... Mutta toki kaikki älylaitteet on tehty koukuttaviksi. Ruutu kiehtoo ihmistä... Ei ihme että ihmiset lopulta masentuvat...

Olen myös häkeltynyt siitä kuinka pahoja ihmiset ovat. Kuinka paha maailma on. Kukaan ei välitä toisesta. Vaikka toki elämä tuntuu muutenkin aika turhalta. Luulen että totuus maailmasta on että se on paha. Ihmiskunta on paha. Joitain poikkeus ihmisiä toki on, jotka yrittävät taistella hyvyyden puolesta. Mutta heitä ei ole montaa. Kuinka paljon maailmassa tehdäänkään itsemurhia sen takia että toinen ihminen on susi toiselle ihmiselle. Kuinka paljon maailmassa kiusataankaan ihmisiä. Syrjitään. Jätetään porukan ulkopuolelle. Hylätään. On absurdia ajatella että Jumala jotenkin näyttäytyisi tässä maailmassa. Kaikki lopulta ajavat omaa etuaan. Kaikki taistelevat rahasta. Yms. On ihmeellistä miten tämä valtio voi edes pysyä pystyssä, kun täällä vallitsee pahuus. Mutta ehkä ihmiseläimelle ominaista sitten on olla ns. paha...

Toi pitää paikkansa meidän ulkopuolella olevasta pahuudesta, mutta sen huomaaminen ei ole suuri juttu. Sitten kun käsittää että minussa itsessä on kaikki potenttia pahuuteen, mutta en käytä sitä.
Olosuhteet, sosiaaliset suhtee, suhteet omiin vanhempii, suhde yhteiskuntaan ja kulttuuriin tekee valinnoista aika vaikeita.
Tietyssä olosuhteissa, kultuurissa, sosiaalisista suhteista on syntynyt sairas  ihminen nimeltään Putin.
Mä en näe maailmaa pelkästään pahana, se on sairas. Sairaudesta voi parantua kun tunnustaa sairautensa, ja saa asian mukaista hoitoa.
Jos Jumala loi "elävän" maailman joka voi kärsiä sairauksista kuten ihmiset?
Rahan, seksin, vallan perässä ihmiskunta on juossut jo tuhansia vuosia. Se että se on niin näkyvää johtuu siitä et informaatiota on saatavilla. Kapitalismin ylivertaisuus ei olekkaan pelkästään hyvä juttu.
Sairaus ja pahuus pitäs pystyä erotteleen.
Ollaanhan mekin psyykkisesti sairaita, mutta ollaanko me pahoja on toinen juttu?

Jos meitä vertaa esim. Jeesukseen, niin ehkä me ollaan pahoja. Mutta Hitleriin verrattuina ei.

On sitten sairauksia myös mistä ei voi parantua.

Toki maailmassa on kaikenlaista. Varmaan hyvää on aina sellainen mikä pitää ihmisen loitolla esim. itsetuhoisista teoista. Pahaa on sitten esim. kuolema. Vaikka sitten on niitäkin ihmisiä jotka väittävät ettei hyvän ja pahan käsitteitä oikeasti ole olemassa. Mutta mun mielestä ne kyllä on.

Ehkä tulevaisuudessa ihmisistä pystytään tekemään kuolemattomia. Silloin voisi sanoa että Jumalan valtakunta on tullut maan päälle. Oikeastaan eihän ihmiset varmaan Jumalaankaan uskoisi jollei olisi sitä mahdollisuutta, että voisi päästä Paratiisiin, ikuiseen elämään.

Mun mielestä silloin maailma ei olisi paha paikka jos täällä ei olisi kuolemaa. Ja kaikkea siihen liittyvää. Kehon rapistumista yms.

En tiedä pystyykö sairautta ja pahuutta joissain tapauksissa erottelemaan. Jos ajatellaan esim. että joku on niin pahassa psykoosissa ettei ymmärrä tekojensa seurauksia. Tietenkin se on äärimmäinen esimerkki...

Minulla herää vain aina se kysymys että jos Jumala on luonut maailman, niin miksi hän on luonut tällaisen maailman? Jos hän on kaikkivaltias niin hän olisi voinut luoda paljon paljon paremman maailman... Jossa ei ole sairauksia yms...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: korjailu