Ottaa taas kyllä niin helvetisti päähän. Varsinkin se kuinka tuolla ulkomaailmassa ihmiset on julmia. En nyt tarkoita tämän Tukinetin käyttäjiä vaan yleensäkin tuolla ns. face to face maailmassa. Että ihmistä ei enää pidetä ihmisenä. Esimerkki kaupan kassalta: Jos en keskustele kassatyöntekijän kanssa, niin hän käyttäytyy töykeästi, mutta toisaalta jos keskustelen niin silloin hänen sanansa on kuin miinoja. Jotka räjähtävät päin näköä. Eli mikään vaihtoehto ei ole hyvä. Aina kohdellaan ihmistä töykeästi. Aivan kuin hän ei kuuluisi samaan lajiin. En ymmärrä tätä. Eikö myyjän kuulu kuitenkin olla ystävällinen? Eikö heille opeteta, että se on kuitenkin kaiken A ja O? Juuri nuo kaupassa käynnit ovat sen takia niin ikäviä reissuja, kun asiakaspalvelu on niin huonolla tolalla. Ainakin tässä omassa kunnassani. Toki poikkeuksiakin on. En vain pysty käsittämään sitä, että elämä on jo muutenkin vaikeeta, niin miksi näiden ns. kassa-henkilöiden pitää tehdä elämästä vielä vaikeampaa? Kysyn vaan...

Yksinäisyys on musertavaa. Kaupan kassoillekkin sattuu huonoja päiviä. Mutta se kassa ei tiedä että se pystyy pilaamaan ihmisen päivän parilla lauseella.

Jos me oltaisiin hivenen myötätuntoisempia toisiamme kohtaan se ei ole paljoa vaadittu.

Joo. Nyt mulla on taas sellainen murheen kryyni, että saan jatkuvasti paniikkikohtauksia. Ne on fysiologisesti hirveän kuluttavia. Hirveän tuntuisia. On tämä elämä vaan niin käsittämättömän hankalaa. Välillä ajattelen paniikkikohtauksen aikana, että mitäpä jos tavallaan siinä sekoaa. Että jos se kohtaus on niin voimakas. Päivällä ne nyt vielä jotenkin kestää, mutta yöllä kun tulee, niin meinaa kärsivällisyys loppua.

Tuntuu, että viime ajat olleet vaan paniikin hallintaa. Ja sitten kun on niin yksin, niin ei voi kenellekään puhua asiasta.

Mietin jo viime yönä, että minkä takia jatkan tätä elämää kun se on vain paniikista paniikkiin seilaamista? Ja yksinäistä. Pieniä onnen välähdyksiä tulee joskus, esim. kun puhuu kassatyöntekijän kanssa. Siis kyllä nekin usein kuitenkin on mukavia.

Mutta kun todella punnitsee tätä elämää, niin minkä arvoista tämä on? Ei kuoleman jälkeen varmaan paratiisiin pääse, mutta ainakin pääsisi pois tästä paniikki-elämästä. Kun miettii, että pitäisi vielä vuosia, vuosikymmeniä elää tämän ahdistuksen kanssa. Ja yksin. En vain tajua miksi on pakko elää..?

Ikävä juttu et sulla on ollut paniikki kohtauksia. Mulla on ollut viikko ilman pyörryrystä, enkä ole ehtinyt saamaan ahdistus kohtauksia, vielä.
Luulen en tiedä että paniikkikohtauksessa on limitti joka ei ylity...jos sekoisit olisit seonnut jo. Mitä me nyt sitten tarkoitetaan käsitteellä "sekoaminen"?

Lähden kohta seurakunta talolle syömään köyhien ruokaa. Ruokaa saa 2e/annos kaksi kertaa viikossa. Jos oikein miettiin niin mitähän ne 5-päivää viikossa pitäisi sitten syödä?

Mulla ei ole kassa-neitiä jonka kanssa jutella. Olen hilannut itseni tampereen setlementin joihinkin toimintoihin, ja miessakkeihin...on jotain ohjelmaa kerran tai pari viikossa. Ja uimahalliin olen pyrkinyt kerran viikkoon.

En tiedä minkä arvoista elämä on? Nyt se on siedettävää kun ei huimaa ja okseta. Siihen paratiisiin varmaan kannattaa suhtautua niin että se on sitten iloinen yllätys, jos sellainen on?

Välillä ajattelen, että ei se kuoleman jälkeinen olotila ainakaan voi huonompi olla, kuin millainen on olotila silloin kun tulee se kohtaus. En tiedä miten pystyisin välttämään nämä kohtaukset? Kun ne välillä tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Elimistö muodostaa silloin kortisolia ja adrenaliinia.

Tarkoitan että jos hetkellisesti sekoaa. Siis vaikka vartiksi. Sekin voisi olla jo vaarallista. Tarkoitan sekoamisella vähän samanlaista tilaa kuin jos olisi humalassa.

Itse syön paljon kebabbia. Ja sitten perus ruisleipää.

Joskus kävin itsekin uimahalleissa. Vesijuoksua tekemässä. Ihan tehokasta.

Tänään juttelin kassa-neidin kanssa. Siinä taas oikeastaan päivän ainoa sosiaalinen tilanne. Kun en laske Whatsappissa juttelua oikein sosiaaliseksi tilanteeksi. Onneksi tänään oli todella mukava myyjä. Ainakin pääsi muutaman sanan vaihtamaan.

Siinä oikeastaan mun terapiahoito. En vain tiedä mikä tuonlaisen terapiamuodon nimi on..?

On jotenkin vaikea suhtautua välillä elämään niin että se olisi korvaamatonta. Ainakin näinä huonoina aikoina. Mutta en tiedä mitä tulevaisuus tuo? Ehkä huomenna jo elämä tuntuu äärettömän tärkeältä. Tai ehkä jo kymmenen minuutin päästä...

Olen aika lopussa. Pelkotiloja.

Tämä pimeys. Pinnallinen uni.

Onneksi sain tänään lääke-injektion. Helpottaa vähän oloa.

Olen vain ollut kotona. Katsonut telkkaria. En tiedä tekeekö psyykkeelle hyvää?

Luoja, kun sitä tarvitsisi jonkun kumppanin... En tiedä löytääkö sitä ikinä ketään?

En käsitä miten tämä elämä on mennyt tällaiseksi?

Noin 7 vuotta sitten elämä oli vielä kohtalaisen hyvää. Terveyttä oli enemmän.

Tiedän, että omat valinnat on johtaneet tähän. Kuinka ohuella nuoralla tässä mennään.

Mitään ei vaan pysty enää muuttamaan. Tiedän, että kaikki on alkoholin syytä. Ei olisi pitänyt ikinä sitä juoda. En ole tosin nyt juonut 7 vuoteen.

Se on kyllä tappavaa myrkkyä. Täytyy vaan tässä todeta, että Nietzsche oli täysin oikeassa: Ei saa koskaan juoda alkoholia. Vaikka jotkut kerskailevatkin juomis jutuillaan. Niin ei siinä ryyppäämisessä ole mitään hienoa. Se lopulta vie tuhoon...

En voi muuta kuin toivoa voimia jaksamiseen. Minkälaisia pelkotiloja, tai siis voitko nimetä pelkoja?

Seitsemän vuotta ilman alkoholia. Silti seitsemän vuotta takaperin elämä oli kohtuullista. Kaikki on kuitenkin alkoholin syytä. Ja toisaalta omat valinnat ovat johtaneet tähän.

Mun mielestä se ei ole valinta ettet ole saanut töitä, parisuhdetta, ja sellaista koulutuspaikkaa jonka olisit pystynyt hoitamaan.

On se siinä mielessä oma vika, että mun ei olisi tarvinnut juoda ollenkaan. Terveys rupesi silloin reistailemaan, vaikken nyt ihan hirveästi juonut.

Jotain käsittämätöntä pelkoa. Vaikea pukea sanoiksi.

Ei toisaalta ole mun vika, että olen sairastunut.

Niin no, ei sekään toisaalta ole mun vika etten ole saanut naisilta vastakaikua. Ainakin olen yrittänyt...

Tämä päivä taas ollut sitä että itsemurha ajatukset syöksähtelevät päässä. En ole nyt ihan varma mistä se johtuu. Niitä vain on ja se on fakta. En tiedä johtuuko tästä vuodenajasta...

Meinasin jo ottaa normaalia isomman annoksen Temestaa jotta vähän olo helpottuisi.

Tää on taas tätä. En tiedä sitten johtuuko tää yksinäisyydestä...

En tiedä miksi niitä itsemurha ajatuksia tulee niin paljon päivittäin? Se on täysi mysteeri...

Helpoksi ei ole tätä elämänpolkua tehty...

Onneksi en tosiaan juo enää alkoholia. Se tekisi olon todennäköisesti vielä sata kertaa pahemmaksi. Selviytymistä tämä vain on päivästä toiseen...

Minulla myös erittäin turhautunut olo ja lähellä satuttaa itseäni vihasena. Taistele minäitse89, periksi ei perhana anneta!

Joo, periksi ei saa antaa. Sitten sitä paskaa sataa niskaan jos sataa, mutta pakko on jatkaa olemista.

Elämä on suo johon ei saa upota...

Harmaat on päivien värit - Yöt mustia. Jatketaan taistelua!

Kyllä voikin olla niin perseestä tämä koko elämä. Oikeastaan olen vain Temestan varassa. Mutta pitää ottaa aina todella pieni murunen. Se on niin voimakas lääke.

Aina sama taakka elämässä. Että pitää tehdä sitä sun tätä. Että on pakko mennä ulkoilemaan, sitten on pakko syödä, on pakko käydä kaupassa, on pakko käydä suihkussa yms. Siis tällaisia pakollisia juttuja vaan. Niin kuin kaikkien elämässä. Mietin vaan että ei tämä elämä ole loppujen lopuksi mitään sellaista että täällä tehtäisiin jotain maata mullistavaa. Elon Musk joutuu myös tekemään noita pakollisia juttuja. Vaikka hän onkin miljardööri. Mutta juuri nuo pakolliset jutut ottaa päähän. Että kun oikeasti haluaisi tehdä jotain maata mullistavaa, mutta kaikki nuo pakolliset jutut on tiellä. Että ne on tietynlaiset kahleet. Ihminen on eräänlainen orja vaan tässä maailmassa. Ja siihen on tyydyttävä. Vaikka mielessä voikin rakentaa kaikenlaisia pilvilinnoja...

Itsemurhaan liittyvät ajatukset kuuluvat masennukseen. Ei niitä tarvitse "saada pois". Ne lähtevät itsestään pois, kun masentuneisuus helpottuu.