Kävelylenkillä taas mietin koko ajan, että rationaalisesti katsottuna tämä mun elämä on täysin turhaa. Turhaa kärsimystä. Ja itse vielä vapaaehtoisesti pidennän tätä kärsimystä. Mutta ei tässä oikeasti ole päätä eikä häntää tässä mun olemisessa. En nauti mistään. Teen vain kävelylenkkejä ja niillä koko ajan vain kiertää se ajatus, että miksi jatkan tätä olemassaoloa? Miksi koko ajan vain pitää taistella elämän puolesta? Ehkä jonkun toisen elämä on nautintoa tai hyvää, minun elämäni tuntuu täysin tyhjän päiväiseltä. Ja yksinäiseltä. Miksi kärsiä vielä vuosia? Se on se iso kysymys...

HerKaramazov kirjoitti:
Joo, jos ei huippaa ja oksennuta, niin sitten ahdistaa ja masentaa. Huippu elämä😉

Näin se on. Kyllä sitä aina täytyy joku vaiva olla. 😅Tätä tää varmaan sitten on loppuelämä. Pitää vain siihen tyytyä...

Mietin niin usein vaan, että minkäköhän takia tänne synnytään?🤔 Ehkä sitten vaan synnytään sen takia että saadaan syödä. 😆Ainakin tuntuu siltä, että aika vitsi tämä elämä kyllä on...

Jos elämä on vitsi niin koska pitää nauraa🤭

Lopussa varmaan sitten.😅

Oletko 89:si tutkinut tällaista filosofia?
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ralph_Waldo_Emerson
Pidetään eksistentialistina.

Joo, oon tohon joskus törmännyt netissä. Tuntuu, että aika monia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun filosofeja pidetään eksistentialisteina. Tota Emersonia luetaan kai aika paljon Amerikassa...

Oon nyt lukenut oikeastaan vain Nietzscheä. Ostin Näin puhui Zarathustra -kirjan. Aika monimutkaista tekstiä siinä, pitää lukea ajatuksella sitä kyllä. Mutta joku saksalainen kuuluisuus, joka oli tavannut Nietzschen, niin oli jälkeenpäin sanonut: "Kyllä hän taitaa hullu olla." 😁

Jos tämä elämä on vitsi, niin tämä on huono vitsi... Mietin, että onko kolmenkympin jälkeen elämä enää elämisen arvoista? Toki sinäkin HerKaramazov olet jo yli 50 niin sulla on sitä näkemystä jo, että missä kohtaa elämästä tulee taakka? Musta vaan tuntuu että toi kolmekymppiä oli sellainen raja omalla kohdalla, että sen jälkeen elämä on ollut tosi hankalaa. Joillakin varmaan se raja tulee vasta todella vanhana. Se on niin yksilöllistä. Tässä on vaan mennyt sillä suomalaisella sisulla viime vuodet. Mutta alkaa näyttämään siltä, ettei tästä kärsimisestä pääse ikinä eroon. Aina vaan päivä kerrallaan koittaa edetä. Jos joskus elämä edes hymyilisi muutaman minuutin...

"Kävin Tinder treffeillä, joo ihan okei kunnes kertoin että mulla on taipumus synkkä mielisyyteen. Nainen vastasi että joo kyllä mullakin, mutta otan kolminkertaisen annoksen C-vitamiiniä ja suljen ikävät ajatukset pois päästäni... No, joo en viitti selittää miltä mun synkkämielisyys tuntuu ja ei lähde C-vitamiinilla."

Pelkkä maininta synkkämielisyydestä ei välttämättä saa toista ihmistä avaamaan sielunsa syövereitä.

Itsellänikin on Tinder-suhde, jonka puitteissa olen kertonut avoimesti mielenterveysongelmistani.

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 2 vuotta sitten.

Löytääkö Tinderin avulla oikeasti ketään?

En tiedä mitä tästä omasta elämästä oikein tulee, jos ei löydä lähiaikoina kumppania. Elämä on nyt helvetinmoista kitumista.

Tuntuu ettei missään ole mitään järkeä. Kaikki teot kaduttaa. Varmaan ei sittenkään elämä olisi hyvää vaikka kumppani löytyisi.

Tuntuu ettei maailmankaikkeus välitä meistä. Mutta minkä takia se on meidät sitten luonut?

Niin paskaa ei elämä kuitenkaan vielä ole, että pulloon tarttuisin. Se olisi lopun alku.

Se vaan eniten ottaa päähän etten pysty käsittämään tämän elämän todellista tarkoitusta? Että miksi kaikki tämä? Minkä takia me ollaan evoluution myötä kehitytty tällaisiksi, jos loppujen lopuksi elämällä ei ole mitään tarkoitusta? Muuta kuin ehkä suvun jatkaminen ja hengissä selviäminen. Mutta eihän nuo voi olla kuitenkaan kaikkein syvimpiä tarkoituksia? Tai sitten mitään syvää tarkoitusta ei ole...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 12 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Pistä tämä Tinderiin kuvaan itseäsi. Etsit kumppania pohtimaan näitä asioita.

"Se vaan eniten ottaa päähän etten pysty käsittämään tämän elämän todellista tarkoitusta? Että miksi kaikki tämä? Minkä takia me ollaan evoluution myötä kehitytty tällaisiksi, jos loppujen lopuksi elämällä ei ole mitään tarkoitusta? Muuta kuin ehkä suvun jatkaminen ja hengissä selviäminen. Mutta eihän nuo voi olla kuitenkaan kaikkein syvimpiä tarkoituksia? Tai sitten mitään syvää tarkoitusta ei ole..."

Vois olla siedettävämpää elää, jos olisi kumppani jonka kanssa yritää ratkaista mysteereitä.

"HerKaramazov olet jo yli 50 niin sulla on sitä näkemystä jo, että missä kohtaa elämästä tulee taakka?" Ei elämä ole tuntunut aina taakalta. Ei ole mitään tiettyä ikää. Välillä on vaan poikkeuksellisen raskaita vuosia, kuten tää viimeksi eletty.

En tiedä. Viime tinder-treffit oli niin kamala kokemus, etten tiedä viitsinkö enää lähteä yrittämään. Tuntuu ettei enää löydy sitä kipinää lähteä. Musta vaan niin tuntuu siltä, että kolmekymppisenä mun nuoruus loppui. Ja nyt pitäisi jo olla ns. heila ja perhe ja farmari. Mutta kun ei ole. Ei ole edes työpaikkaa. Semmoista lojumista tämä vaan nyt on. Tiedän, että tämä mun tilanne on osaksi oma vika, muttei kokonaan.

Kumppanin kanssa varmaan elämä ei tuntuisi niin toivottomalta.

En toki tiedä, miksi edes valitan, kun fakta on kuitenkin se että tätä tämä elämä nyt on. Ja tuskin tämä tästä nyt muuttuu hirveästi. Mutta en minä mitään äärimmäisiä tekojakaan tee, kun tiedän että ne vain pahentaa jo valmiiksi huonoa tilannetta.

Kivahan sitä Tinderiä on välillä muuten vaan selailla, vaikka en usko siihen, että sieltä elämän rakkautta löytyisi.

Periaatteessa maailma ei tunnu enää niinkään mysteeriltä, koska me tiedetään evoluutiosta, atomeista yms. Että kohta kaikki pystytään selittämään. Ehkä tietoisuuskin. Mutta en tiedä parantaako se elämän laatua? Vai tuleeko elämästä vain entistä hankalampaa...

Tällä hetkellä tuntuu riittävän että selviää päivän ilman huimausta ja kuvotusta. Katsotaan kauanko edellinen toimii, kunnes fyysistä terveyttä alkaa pitämään itsestään selvyytenä?

Monia mietteitä tuli viimeisemmistä postauksistasi Karamazov. Päässäni esim. alkoi soida Kauko Röyhkän piisi Minä kävelen. Mietiskelin myös omaa tilannettani sinun kuvailemaasi. Olen oravanpyörässä, mutta tämä on varsinkin henkistä kurjuutta ja köyhyyttä, myös jatkuvaa talousellisesti varpaillaan oloa, välillä joutuu täysin olla välinpitämätön rahattomuudelle. Elämä on tyhjää kun ei ole ystäviä, ei ns seurapiirielämää. Mutta en ole koskaan osannut sitä enkä ole koskaan tykännyt siitä. Minulla on puoliso mutta me elämme eri elämää, jo monta vuotta. Oma todellisuuteni muistuttaa paljon sitä erakkoelämää jota elin ennen liittoa opiskelijana. Olen aina ollut ulkopuolinen. Ihmisille tuntematon. Monille kiltin ja kunnollisen ja nuhteettoman käsityksen antava. Sitten huomasin myös teksteissäsi sen jonkin mitä me masentuneet edelleen jotenkin tavoittelemme: illuusio järjestyksestä ja hyvinvoinnista ja mielihyvästä ja onnistumisesta. Kun tietyltä kannalta katsoen olen onnistunut kohtuullisesti ja sen mukaan minun ei pitäisi valittaa vaan pitäisi olla hiljaa niin silti toisaalta elämäni on niin rikki ja sekaisin kuin olla voi. Terveyteni on huono, terveydestäni en huolehdi vaan päinvastoin tuhoan sitä syöpöttelemällä ja juomalla. Sikäli olen passiivisen itsetuhoinen. Ajoittain olen lamaannuttavan masentunut ja ahdistunut, myös siten etten enää huomaa sitä vaikka muuten ulkoisesti toimisin muka normaalisti ja tekisin arjen askareet ja työn kiireet. Yksinäisyys ja ihmisten vaikeneminen on ympärilläni pyörivä oravanpyörä. Kun se voisi olla toisin päin, turvallisten läheisten ympäröimänä oleminen. Mutta sitä yhteisöä ei ole tai minä en ole koskaan osannut päästä semmoiseen. Tai minä en ole semmoiseen edes syntynyt vaan juurilta revittyyn yksinäiseen perheeseen.

Ihminen tarvitsee sosiaalisia tilanteita, kuin vettä ja leipää. Jotta ei tuntuisi siltä kuin olisi hukassa ja sivullinen. Yksinäisyys pyörittää nihilististä hyrrää päässä, mutta heti kun oikeasti kohtaa jonkun, niin se hyrrä ainakin hetkeksi pysähtyy. En itse viitsi tehdä enää hirveän pitkiä kävelylenkkejä, koska teen niitä yksin ja päässä alkaa pyörimään aina puolessa välissä lenkkiä itsemurha ajatukset tai se kuinka elämässä ei ole mitään järkeä. Mutta toki elämää voi elää vaikkei siinä mitään järkeä olisikaan.

Terveenä ihminen miettii kaikenlaisia ikäviä juttuja ja ei usein tiedosta sitä kuinka tärkeä tämäkin hetki nyt on kun ei ole mitään hirveän vakavia terveyshuolia. Mutta oikeastaan vasta kun sen terveyden todella menettää, niin tajuaa kuinka kaikki sellaiset päivät ovat oikeastaan kuin lahjoja kun terveys ei reistaile...