Musta tuntuu jo näin 33-vuotiaana, että kaikki lopulta on turhaa. En tiedä muuttuuko tuo tunne kun ikää tulee vielä lisää. Ja mihin suuntaan se muuttuu? Oliko se Saarnaajien kirja tai joku vastaava Raamatussa, jossa juuri puhuttiin tuosta kaiken turhuudesta. Mutta aina on kaksi vaihtoehtoa joko elää tai kuolla. Ja mieluummin valitsen silti tuon elämän, vaikka se tuntuukin niin turhalta. Olen ajatellut, että kun kerran pystyn elämään, niin sitten elän. Ei se kai sen kummallisempaa ole...

Mietin sitä että jos kirjoittaisi yhteenvedon tästä meidän keskustelusta, kuinka raskaana voi ihmiset nähdä kampailun elämän puolesta. Julkaisisin yhteen vedon Uusisuomi puheen vuorona. Syy miksi tekisin niin johtuu pelkästään siitä että tätä forumia käyttää varmaan parisenkymmentä ihmistä, tarkoitan aktiivisesti. Silti oletan että suomessa on tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia ihmisiä jotka kokekevat elämänsä jatkuvaksi kärsimykseksi - silti edellinen asia ei ole "julkinen". Meidät on "siivottu" tänne Tukinettiin kertoon tuntojamme...ei ole media-seksikästä kertoa elämän turhuudesta maassa jossa elää maailman onnellisin kansa.

Saitko kiinni ajatuksesta?

Joo. Olen myös huomannut sen ettei tätä Tukinettiä käytä hirveän monet. Ainakaan tätä Aikuisen elämää -foorumia.

Se on juuri niin, ettei kukaan tuolla ulkomaailmassa halua oikeasti kuunnella kuinka vaikeaa elämä on. Siis aina edes lääkärit tai sairaanhoitajat eivät halua kuunnella.

Luulen, että kaikki kuitenkin jossain määrin kärsii elämän aikana.

Toki on aina se vaara kuitenkin, että jos jämähtää siihen kärsimiseen niin onko se sitten hyvä juttu. En tiedä... Mutta kun elämä tuntuu olevan jatkuvasti ongelma.

Olisi ehkä hyvä tuoda yleiseen keskusteluun juuri se, kuinka paljon loppujen lopuksi ihmiset kärsivät tässäkin maassa...

Mun mielestä keskustelua ei käydä julkisesti kuinka suuri ryhmä ihmisiä näkee elämänsä jatkuvana kärsimyksenä. Luulen että puhutaan tuhansista jopa kymmenistä tuhansista ihmisistä.

Yksi syy ettei keskustelua käydä on kristillinen kultuuri jossa elämme. "Kärsi, kärsi saat kirkkaamman kruunun - sitten tuonpuoleisessa" , ja tuonpuoleinen on vain uskonnollinen oletus, ei mikään edes löyhä facta.

Kirkosta eronneetkaan eivät käy keskustelua elämän kurjuudesta. Sartren inho edes vähän käsitteli asiaa. Tugkejevin turhan ihmisen päiväkirja.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Lisäys

Niin. Eksistentiaalisissa teoksissa huolta, kärsimystä ja ahdistusta käsitellään paljon, kuten juuri tuossa Inhossa. Arosudessa, Dostojevskin kirjoissa ja Camus'n kirjoissa myös. Heideggerin mukaan elämän perus-elementti on ahdistus. Välillä on ahdistavaa olla olemassa ja tietää se kuinka paljon ehkä joskus tulevaisuudessa joutuu kärsimään. Mutta ehkä näistä asioista ei sen takia julkista keskustelua käydä koska ihmiset haluavat unohtaa ahdistuksen ja murheen tai ainakin he haluavat pitää sellaisen positiivisen kuvan elämästä. He haluavat, että elämä on vain auringon paistetta. Toki siinä mielessä sen ymmärtää, että jos uppoaa sinne ahdistuksen suohon, niin pääseekö sieltä enää ylös?

En tiedä hallitseeko kristillinen kulttuuri enää niin paljon meidän yhteiskunnassa? Mutta toki sellainen meininki on, että täytyisi pitää huolet omana tietonaan ja kärsiä hiljaa yksin.

Luin Nietzschen Antikristus -kirjaa. Hän teilaa siinä koko kristinuskon. Lyttää täysin. Vahvoja argumentteja hänellä. Mutta mitä sitten jää enää jäljelle, jos kukaan ei usko ylimaallisiin juttuihin? Onko elämä silloin parempaa vai huonompaa? Tarvitseeko yhteiskunta uskontoja?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: korjailu

Ahdistuksessa ja masennukseksessa on maksimi. Tarkoitan että kun on ahdistunut ja masentunut niin yksi pelko on että jos mä tästä vielä meen huonompaan kuntoon lamaannun enkä pysty enään tekeen mitään.

Todellisuus on et me oltaisiin jo lamaanuttu, ja jos ihminen lamaantuun niin sitten pitää soittaa ambulanssi. Siinä lamaantumisen pelossa on jotain primitiivistä ehkä se on siltä ajalta kun on ollut vauva eikä kykene hallistsemaan kehoaan, kävelemään, istumaan, tarttumaan...ainoo mitä kykenee on imeen tissiä tai pulloa ja paskoon vaippaan. Ei me tietoisesti muisteta tuota aikaa mutta siitäkin on jälki aivojen muistipoimuissa. Ja sitten kun ollaan masentuneita ja peloissaan elämän/maailman kanssa sieltä syvältä aivopoimusta tulee muistijälki et "hitto jos valahdan samalle tasolle kuin vauvana" nää ei ole tietoisia pelkoja, mutta ne vahvistaa niitä pelkoja jotka me tiedostetaan.

Siksi yleensä tietoiset pelot ei ole niitä mitkä "suistaa" meidät ahdistukseen ja im-kehään.
ihmisen tietoisuus on niin moniulotteinen ihan länsimaisen neurotieteen kautta et huh huijaa.

Jos mietitään etä sä 89:si tuot esille ihmisten pahuuden ja yksinäisyyden, niin ne on factoja, siis tietoisia pelkoja mutta miksei niitä voi vain todeta että näin on ja en oikeastaan voi noille asioille mitään, muuta kuin juttelen "kaupan kassan kanssa" ja pyrin siihen että en itse ole paha niin kuin olet tehnytkin. Mä koen pelkoa yksinäisyydestä, siitä että mielenterveys ihmiset jätetään usein yksi, ukrainan sota, ja meitä molempia yhdistävä juttu että maailma ja elämä on käsittämätön ja siihen kuuluu kärsimystä.

Jos me oltaisiin tietoisampia siitä miksi edellä mainitut asiat pohdituttaa melkein viikosta ja vuodesta toiseen...meidän tulisi olla tietoisempia niistä kokemuksista jotka on tiedostamattomia ali-tajunnassa ja antavat enerkiaa tiedostetuille peloille.

No, miten tulla tietoiseksi alitajunnan kerroksistaan? Aluksi täytyy arvailla menneisyyttää, sitten kun jotkut menneisyyden asiat alkavat tuntua siltä et ovat voineet olla mahdollisia, niin sitten tarkentaa katsetta niihin. Jotkut käyttää hypnoosia, ja jotkut eivät kertakaikkiaan halua katsoa omaan historiaan, tai eivät usko ylipäätään että omalla menneisyydellä on merkitystä nykyisyydessä.

Nyt mitä korjoitin pohjaa psykoanalyytikkojen yhteen koulukuntaa (koulukuntia on useita). Pyskoanalyyttinen ajattelu on tieteen ala joka ei mittaa ja punnitse kuin teollinen tiede, vaan pyrkii ymmärtämään ilmiötä ihmisessä/ihmisissä.

Yhteiskunta tarvii uskontoja yhtäpaljon kuin filosofiaa, psykologiaa, yhteiskunta politiikkaa, ja sosioligiaa. Mikään edellisistä ei pelasta kaikkia ihmisiä kun me ollaan kaikki erilaisia. Mutta olisi hyvä olla tietoinen jollain tasolla muistakin ajattelumalleista vaikka olisi "lukinnut" jonkin tavan ajatella, ja ajattelee et se sopii mulle.

Tänään tämmöstä🤔

Mun mielestä kristinuskossa on se vika, että luodaan toivoa niin paljon. Että seuraavassa elämässä kaikki on hyvin. Siten ei keskitytä tähän elämään. Vaikka miten oikeasti kukaan voisi tietää mitään seuraavasta elämästä? Todennäköisesti ei ole seuraavaa elämää. Mutta minua joskus ottaa päähän kun esim. papit saarnaavat niin suurella varmuudella, että kyllä se Taivas on olemassa yms. Että Raamattu on joka asiassa oikeassa. Parempi olisi pappienkin myöntää, että ei sitä voi sadan prosentin varmuudella tietää, että mikä meitä odottaa kuoleman jälkeen, jos mikään...

HerKaramazov kirjoitti:
Ahdistuksessa ja masennukseksessa on maksimi. Tarkoitan että kun on ahdistunut ja masentunut niin yksi pelko on että jos mä tästä vielä meen huonompaan kuntoon lamaannun enkä pysty enään tekeen mitään.

Todellisuus on et me oltaisiin jo lamaanuttu, ja jos ihminen lamaantuun niin sitten pitää soittaa ambulanssi. Siinä lamaantumisen pelossa on jotain primitiivistä ehkä se on siltä ajalta kun on ollut vauva eikä kykene hallistsemaan kehoaan, kävelemään, istumaan, tarttumaan...ainoo mitä kykenee on imeen tissiä tai pulloa ja paskoon vaippaan. Ei me tietoisesti muisteta tuota aikaa mutta siitäkin on jälki aivojen muistipoimuissa. Ja sitten kun ollaan masentuneita ja peloissaan elämän/maailman kanssa sieltä syvältä aivopoimusta tulee muistijälki et "hitto jos valahdan samalle tasolle kuin vauvana" nää ei ole tietoisia pelkoja, mutta ne vahvistaa niitä pelkoja jotka me tiedostetaan.

Siksi yleensä tietoiset pelot ei ole niitä mitkä "suistaa" meidät ahdistukseen ja im-kehään.
ihmisen tietoisuus on niin moniulotteinen ihan länsimaisen neurotieteen kautta et huh huijaa.

Jos mietitään etä sä 89:si tuot esille ihmisten pahuuden ja yksinäisyyden, niin ne on factoja, siis tietoisia pelkoja mutta miksei niitä voi vain todeta että näin on ja en oikeastaan voi noille asioille mitään, muuta kuin juttelen "kaupan kassan kanssa" ja pyrin siihen että en itse ole paha niin kuin olet tehnytkin. Mä koen pelkoa yksinäisyydestä, siitä että mielenterveys ihmiset jätetään usein yksi, ukrainan sota, ja meitä molempia yhdistävä juttu että maailma ja elämä on käsittämätön ja siihen kuuluu kärsimystä.

Jos me oltaisiin tietoisampia siitä miksi edellä mainitut asiat pohdituttaa melkein viikosta ja vuodesta toiseen...meidän tulisi olla tietoisempia niistä kokemuksista jotka on tiedostamattomia ali-tajunnassa ja antavat enerkiaa tiedostetuille peloille.

No, miten tulla tietoiseksi alitajunnan kerroksistaan? Aluksi täytyy arvailla menneisyyttää, sitten kun jotkut menneisyyden asiat alkavat tuntua siltä et ovat voineet olla mahdollisia, niin sitten tarkentaa katsetta niihin. Jotkut käyttää hypnoosia, ja jotkut eivät kertakaikkiaan halua katsoa omaan historiaan, tai eivät usko ylipäätään että omalla menneisyydellä on merkitystä nykyisyydessä.

Nyt mitä korjoitin pohjaa psykoanalyytikkojen yhteen koulukuntaa (koulukuntia on useita). Pyskoanalyyttinen ajattelu on tieteen ala joka ei mittaa ja punnitse kuin teollinen tiede, vaan pyrkii ymmärtämään ilmiötä ihmisessä/ihmisissä.

Yhteiskunta tarvii uskontoja yhtäpaljon kuin filosofiaa, psykologiaa, yhteiskunta politiikkaa, ja sosioligiaa. Mikään edellisistä ei pelasta kaikkia ihmisiä kun me ollaan kaikki erilaisia. Mutta olisi hyvä olla tietoinen jollain tasolla muistakin ajattelumalleista vaikka olisi "lukinnut" jonkin tavan ajatella, ja ajattelee et se sopii mulle.

Tänään tämmöstä🤔

Se on hyvä pointti, että menneisyys todellakin heijastuu tähän hetkeen. Juuri omalla kohdallanikin mietin hirveästi menneitä asioita, näen unia niistä yms. Mutta toisaalta vain tätä nykyhetkeä pystyy muuttamaan. Menneisyys on vain painolastina mukana. Toki sitten, pystyy miettimään, että mitä on tehnyt väärin ja tässä hetkessä ei enää tee samoja mokia.

Joku hypnoosi olisi todellakin mielenkiintoinen kokemus. Mitä alitajunta paljastaisikaan...

En tiedä miksi alitajunta toimii tällä tavalla: että se tuottaa välillä kauhua, ahdistusta ja masennusta. Alitajunta varsinkin silloin tuottaa noita tuntemuksia kun vanhat ajat palaavat mieleen, esim. kun näkee jonkun vanhan tutun, jonka näki viimeksi 20 vuotta sitten. Että periaatteessa aivot pysyvät jollain tavalla menneisyydessä. Että ne jatkuvasti prosessoivat niitä menneitä juttuja. Se on hirveän tuskallista välillä. Vaikka toki sitten tietoisesti tajuaa, että ne ovat menneitä asioita, ei niitä tarvitse enää muistella.

Vielä se että luulen oman yksinäisyyteni ruokkivan näitä negatiivisia tunteita. Aina kun olen erillään ns. ihmisten maailmasta. Kun kuitenkin ihminen on sosiaalinen eläin. Mutta kun toisaalta tunnen olevani jollakin tavalla vapaa tässä yksinäisyydessä. Mutta toisaalta tämä on myös vankila.

Olen viime aikoina yrittänyt tavallaan kumota aivojen tiettyä järjestelmää. Sitä joka sanoo, että et pysty tekemään jotain asiaa tai joka muuten vaan on esteenä. Esim. se että menee johonkin sosiaaliseen tilanteeseen. Välillä aivot yrittävät hirveästi estää niihin menoa. Mutta Nietzsche sanoi kyllä itsestään mielestäni loistavasti että: "Olen ennemminkin taistelukenttä kuin ihminen." Mun mielestä melkein jokainen ihminen on ns. "taistelukenttä" jossain määrin. Kun miettii, että meidän ajatukset sotii koko ajan toisiaan vastaan. Mutta juuri siitä ns. "mielen-sodasta" saa samalla voiman tehdä asioita ja mennä eri paikkoihin. On vain jatkettava tuota mielensisäistä taistelua ainakin niin kauan, kun mieli pistää vastaan. En oikein näe muuta vaihtoehtoa...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: korjailu

Tossa huomasin just tänään kuinka poikki olen. Nukun yleensä tarpeeksi. Teen aika pitkiä kävelylenkkejä. Yms. Mutta olen jotenkin aivan loppu silti välillä. Huomasin sen siitä, etten jaksanut jutella kaupan kassatyöntekijän kanssa. Olin vaan jotenkin niin kuitti. Voi olla toki että nukun liikaa.

Haluaisin vaan, että maailma olisi onnellisempi paikka ja että täällä ihmiset eläisivät sovussa. Vaikka ihminen usein onkin heikko olio... Ja mitä enemmän tulee ikää, niin sitä heikommaksi muuttuu. Mutta se olisi jo hyvä, että edes yritettäisiin elää tässä yhteiskunnassa sovussa... Tai että annettaisiin kärsivälle ihmiselle tunnustusta, siitä että hän ylipäätänsä jaksaa elää...

Elämä on vaan niin helvetillisen vaikeeta päivästä toiseen. Koko ajan on jokin ongelma päällä. Ihan sama mitä tekee niin jälkeenpäin ottaa aina päähän. Esim. jos juttelee kaupan työntekijän kanssa niin jälkeenpäin se ottaa päähän ja jos ei juttele niin sekin ottaa päähän. Ongelmallista kyllä...

Tuli vaan tämmönen ajatus purkaus, ihan muuten vaan, kun en voi oikein kenellekään lähipiirissä näistä puhua... Kunhan nyt vain kirjoitin...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Lisää tekstiä

En mäkään keksi muuta paikkaa kirjoitella kuin tää foorumi, vaikka haluisinkin kirjoittaa uusisuomeen kuinka ihmiset voivat huonosti maassa jossa asuu onnellisin kansa.

Työstä voi saada työnsankari palkinnon, mutta elämästä ei jaeta sulkia hattuun.
Maailma voi olla onnellinen paikka? Ihmisten yksityiset elämät maailmassa eivät sitä läheskään aina ole.
Sitä tunnustusta ei tule varmaan yhteiskunta antamaan kärsivälle ihmiselle jotta hän jaksaa elää. Mutta mä voin antaa sulle tunnustukset että olet jaksanut taistella elämän kanssa, koska ymmärrän mistä on kyse. Taistelen itsekkin...kai me ollaan jotain ase-tovereita elämän taistelukentällä?

Kiitos! Näin se on, elämä on eräänlainen kamppailulaji ahdistusta vastaan. Sain taas tänään ns. ahdistus-kohtauksen. Kammottavia kyllä ne.

Kun vaan olisi työ. Enkä tiedä pystyisinkö tekemään töitä, kun tulee näitä ns. kohtauksia.

Kummatkin taistellaan ns. mielen "demoneja" vastaan. Oikeastaan saan siitä voimaa, että ajattelen: "Tämän ahdistus-kohtauksen kestin taas". Tai että "Jaksoin olla olemassa tämänkin päivän."

Se kun minun yksityinen maailma on niin harvoin onnellinen paikka. Usein on vaan silkkaa kauhua koko oleminen. Mutta mun mielestä ei ole lopulta mitään muuta vaihtoehtoa kuin kohdata tämä kauhea oleminen. Vai onko?

Jatketaan taistelua...

Ajoin itseni uimahallin ja uin uintini tuli hyvä fiilis kahdeksi tunniksi. Fatbikellä en on ajanut kuukausiin. Odotan pakkasta että toi rapa jäätyisi. Mulle tarjottiin töitä muutamaksi päiväksi, mutta totesin etten saa koiraa mihinkään, enkä ketään käyttään sitä ulkona...jouduin kieltäytymään. On meinaan aika synkkää keliä - toisaalta ei o suorituspäineita ja voi synkistellä kotona.

Hyvä kuitenkin että tarjottiin. Itse kyllä tarvisin jonkun esim. työpaikan tai opiskelupaikan. Tämä alkaa olla tällaista kotona hengailua vaan.

Tää keli ei ainakaan tee oloa valoisaksi. Itse olen tehnyt pitkiä kävelylenkkejä viime aikoina. Pitäisi vain tavata ihmisiä useammin. Se voisi auttaa...

Tänään tarjottiin opetustöitä. Yritin vastata viesteihin ja ottaa vastaa parin päivän työn. Mutta mulla oli jokin esto puhelimessa etten voinut vastata viesteihin. Otin chat yhteyden operaattoriin ja saatiin purettua esto puolessa tunnissa...mutta työt olivat jo menneet. Tarvii reakoida opettajan sijaisuuksiin tosi nopeasti.

Hyvä kuitenkin että mahdollisuuksia on päästä töihin.

Minua ottaa päähän nyt tuo naapurin känniläinen. Hän polttaa sisällä tupakkaa ja täällä minunkin kämpässä hirveä käry nyt. Soitin jo hätäkeskukseenkin, jos poliisit veisivät hänet pois. Täysin alkoholisoitunut mies. Parempi olisi kaikille jos hänet vietäisiin hoitoon...