Rauhoittavat on kyllä siunaus. En tiedä mitä omastakaan elämästä tulisi ilman niitä.

Itsellä ollut aika turbulenssiä tässä. Elämä on ollut nyt sitä, että mielessä hokee itselleen koko ajan: Kyllä jaksat taistella. Nietzsche sanoi että elämä on taistelukenttä. Siis mielen sisäistä taistelua. Se on se kovin taistelu. Ainakin siltä nyt tuntuu.

Aina myös se sama pulma itsellä: Että kun toisaalta haluan olla yksin, mutta missä määrin. Voiko ihminen olla koko ajan yksin? Jossain mielessä me oikeastaan ollaankin koko ajan yksin, kai...

En vain jaksaisi sitä kylmää, ihmisten maailmaa, jossa ihminen on toiselle susi. Mutta onko vaihtoehtoa?

Aivan hemmetin haastavaa tämä elämä kyllä ollut nyt jonkin aikaa. En ole ihan varma enää mikä tämän olemisen pointti oikein on. Pelkkää selviytymistä. Mitään armoa ei elämä tunne, se on täysin selvää. Nietzsche kirjoitti siitä kuinka kristinusko on armon uskonto, mutta tuo armo ei näy tässä maailmassa. On vaan tämä joka päiväinen selviytymistaistelu. Kaikki muu on lopulta yhdentekevää. Kaikki uskonnot ja ideologiat lopulta on yhdentekeviä sen ajatuksen rinnalla, että on pakko selviytyä tästäkin päivästä. Tuntuu siltä että on vain pakko, oli se sitten sokea elämäntahto tai mikä tahansa muu joka ohjaa, niin silti on pakko. En näe mitään muuta vaihtoehtoa. Kaikki muut vaihtoehdot ovat hirvittäviä, vaikka toki tämä elossa oleminenkin on raskasta, mutta silti... Se on vaan sitten elämän luonne, että kaikki on tehty vaikeaksi. Olemassaolo on vaikeaa...

Olemassa olo on vaikeaa. Onko muut vaihtoehdot oikeesti hirvittäviä?

HerKaramazov kirjoitti:
Olemassa olo on vaikeaa. Onko muut vaihtoehdot oikeesti hirvittäviä?

Voi ne olla siinä mielessä, että ihminen katoaa täysin maailmasta. Oikeastaan omalla kohdalla koko katsanto kanta muuttui, kun katsoin Youtubesta Nietzsche dokumentin. Human, all too human niminen dokkari. Nietzsche oli vakaasti sitä mieltä, että on vain tämä yksi maailma. Ja hän painotti sitä, että ihminen on loppujen lopuksi kehollinen olento. Että ennen häntä, oli painotettu vain oikeastaan että ihmisellä on ikuinen sielu tai muuta vastaavaa. Kannattaa katsoa..

Sen takia olemassaolo on vaikeaa, koska elämä loppujen lopuksi on lähes aina jonkin asteista kärsimystä ja jos ihminen ei kestä sitä niin hän ei voi elää. Kaikki on vain siitä kiinni kuinka hyvin sitä kestää.

Esim. sosiaaliset tilanteet saattaa joskus tuottaa hirveää kärsimystä. Esim. jos jotenkin mokaa. Sitten tulee im-ajatus myrsky aivoihin. Sekin pitää vain jotenkin kestää. Se on ainakin oma elämänfilosofiani...

Itse olen mokaillut paljon elämässäni. Aina niistä kuiluista on silti jotenkin noustu...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: vielä lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: korjailu

Ajattelin lukea Antti Eskolan kirjan :uskon mutta en kuitenkaan niin kuin kirkko opettaa. Luin jo jonkin verran Eskola ottaa kantaa Nietzscheen ja Heideggeriin omasta vinkkelistään.

Nietzschen sanoja vääristeltiin 1900-luvun alussa, hänen sisko lähinnä vääristeli niitä natsi ideologiaan sopivaksi. Ja Heidegger oli jonkin aikaa natsi. Mutta neroja kummatkin olivat.

Joskus lainasin jonkin Eskolan kirjan. En muista oliko tuo. En lukenut loppuun asti jostain syystä...

Viime aikoina ollut sellainen ajatus päällä, että ei oikeastaan elämä ole helvetti vaan yksinäisyys on. Niin jäätävää yksinäisyyttä välillä koen että huh huh. Tuntuu välillä, että sitä on yksin tässä äärettömässä universumissa.

Noin mainitsemasi filosofit olivat filosofian saralla neroja, mutta kuten joskus mainitsin filosofia ei ole ratkaisu elämän ongelmiin. Filosofia esittää kysymyksiä, ja osoittaa elämän yksityiskohtia, mutta ei vastaa miksi? Onko olemassa ns. tieteenala joka vastaa miksi yksinäisyys tuntuu helvetiltä. Ehkä psykologia? Elämänoppaan kertovat asenteista millä välttää yksinäisyyden tunnetta. Uskonnot yrittävät korvata yksinäisyyden tunnetta.

Se että tuntee olevansa yksin koko universumissa on hyvin universaali tunne. Luulen että jokainen valtavirrasta syrjäytynyt käy tuon ajatuksen lävitse. Ehkä useita kertoja päivän, tunnin, minuutin aikana? Mä yritän taas jatkaa elämää vaikka olen sallinut itsemurha ajatukset itselleni.

Kävin Tinder treffeillä, joo ihan okei kunnes kertoin että mulla on taipumus synkkä mielisyyteen. Nainen vastasi että joo kyllä mullakin, mutta otan kolminkertaisen annoksen C-vitamiiniä ja suljen ikävät ajatukset pois päästäni... No, joo en viitti selittää miltä mun synkkämielisyys tuntuu ja ei lähde C-vitamiinilla.

Helvetilliset kivut olleet päällä. Oikeastaan jo monta vuotta niitä ollut. Välillä vain sattuu enemmän. On kyllä niin vaikeaksi tehty tämä elämä, että alta pois. Mietin, että kauankohan tätä olotilaa pitää vielä kestää? Tiedän ettei pidä luisua mihinkään mustaan kuiluun. Mieli ei saa olla liian musta, koska elämästä ei tule mitään silloin. En vain tahdo käsittää tätä elämän menoa. Urheilen paljon, yritän syödä kohtalaisen terveellisesti, mutta silti elämä ei tunne armoa. Pelkkää yrittämistä koko ajan vaan, mistään ei tule valmista. Ikinä ei pääse mihinkään määränpäähän. Työpaikka pitäisi olla, koska rahat loppuvat kesken. Bensan hinta taivaissa. Luulen, että raha määrittää tässä maailmassa aika tavalla kaiken. Ihminen ei pysty elämään ilman rahaa. Minulla ei kohta riitä enää edes ruokaan rahat. Mietin parikymppisenä, että millaista on olla kolmekymppinen. Ja tätä se nyt sitten on ollut. Parikymppisenä sentään asiat oli vielä kohtalaisen hyvin. Mutta ei ajalle mitään mahda. Ei sille mitään mahda että vanhenee. Parikymppisenä pystyin paremmin nauttimaan elämästä yms. nyt tämä on vain velvollisuuksien hoitoa. Laskujen maksua, siivoamista yms. Sitä tämä elämä on. Ei tämä mikään ideaali maailma kyllä ole. Mutta en toisaalta tiedä, auttaako edes valittaminen? Maailma vain on tällainen paikka. Kylmä ja kova. Kipujaan ei voi valita. No ainakin sitä on elossa vielä...

HerKaramazov kirjoitti:
Noin mainitsemasi filosofit olivat filosofian saralla neroja, mutta kuten joskus mainitsin filosofia ei ole ratkaisu elämän ongelmiin. Filosofia esittää kysymyksiä, ja osoittaa elämän yksityiskohtia, mutta ei vastaa miksi? Onko olemassa ns. tieteenala joka vastaa miksi yksinäisyys tuntuu helvetiltä. Ehkä psykologia? Elämänoppaan kertovat asenteista millä välttää yksinäisyyden tunnetta. Uskonnot yrittävät korvata yksinäisyyden tunnetta.

Se että tuntee olevansa yksin koko universumissa on hyvin universaali tunne. Luulen että jokainen valtavirrasta syrjäytynyt käy tuon ajatuksen lävitse. Ehkä useita kertoja päivän, tunnin, minuutin aikana? Mä yritän taas jatkaa elämää vaikka olen sallinut itsemurha ajatukset itselleni.

Kävin Tinder treffeillä, joo ihan okei kunnes kertoin että mulla on taipumus synkkä mielisyyteen. Nainen vastasi että joo kyllä mullakin, mutta otan kolminkertaisen annoksen C-vitamiiniä ja suljen ikävät ajatukset pois päästäni... No, joo en viitti selittää miltä mun synkkämielisyys tuntuu ja ei lähde C-vitamiinilla.

Itse en kyllä varmaan enää treffeille mene, vaikka tinderi multa löytyykin. Filosofia on hyvää ajan kuluttamista, kun ei tunnu tässä elämässä muutakaan olevan. Ei se oikeastaan mua haittaa vaikka se ei anna lopullisia vastauksia. Ainakin on jotain tekemistä.

Yksinäisyys on siunaus ja kirous samassa paketissa. Ainakin mun kohdalla. En näe enää muuta vaihtoehtoa kuin sen että pitää hankkia töitä mahdollisimman pian. Tällaista tämä nyt sitten on...

Välillä sitä vaan tuntuu, että on ajanut itsensä ihan loppuun. Yksinäisyys, kipu, masennus yms. kaikkia noita kutsutaan elämäksi. Ja jotkut ihmiset ovat kaiken lisäksi niin pahoja. Olen vaan täysin ymmälläni, että miten tätä elämää pitäisi elää? Kun kaikki tyylit tuntuu olevan vääriä...

Huomasin tässä, että heti olotila muuttui, kun juttelin kaupan kassatyöntekijän kanssa. Oli todella mukava. Juttelulla on ihmeellinen voima. Siis ihan live-juttelulla kasvotusten.

Kyllä oli helvetillinen viime yö. Tää pimeys ei kyllä tee hyvää.

En tiedä enää mikä parantaisi olotilaa... Tiedän toki, että useilla muilla on paljon pahempia ongelmia, mutta kun en voi asettua toisen saappaisiin. Tai en edes tiedä mikä se oma varsinainen ongelma on. Kun kaikki ongelmat sekoittuvat keskenään. Yksinäisyys ehkä kuitenkin se pahin juttu. Mutta kun tuntuu ettei ole voimia lähteä Tinder treffeille. Tuntuu kuin olisi jo ihan ikäloppu vaikka kohta vasta 33 v. Miettii, että jos sitä vielä esim. viisikymppisenä on elossa, niin millaista se elämä sitten silloin on, kun se nytkin on jo näin vaikeaa. Ymmärrän hyvin HerKaramazov, jos alat olla jo kyllästynyt elämään. Itsekin olen jo välillä, vaikka en ole vielä lähelläkään viittäkymppiä. Mietin, että kuinka kyllästynyt olenkaan sitten kahdenkymmenen vuoden päästä.

Ja jos elämä on seuraavat 20 vuotta näin yksinäistä, niin en tiedä mitä tästä tulee. Toki jos pääsisi töihin yms. niin ehkä elämästä jotain tulisi, mutta kun väsähdän aina. Rahaa kyllä tarvisin, kun eläke niin pieni. Mutta mitä siitä työn teosta sitten tulisi, kun tiedän että kuitenkin väsähdän...

Aamu yö oli hankala. 33-vuotiaana mulla oli työpaikka, vaimo ja kaksi lasta. Kävin terapiassa ja ajattelin kuntoutuvani vielä niin että jaksan työelämän paineet.

Voi olla 89:si että kun sä oot 53-vuotta sulla on vaimo, pari lasta, ja työpaikka. Loppujenlopuksi sitä ei tiedä?

Kerrot usein että muut ihmiset ovat pahoja. Onko niitä pahoja ihmisiä sun lähipiirissä. Vai tarkoitatko ihmisiä joita lehdistö pitää anti-kristuksina?
Oletko koskaan pohtinut että jos olisit syntynyt Putiniksi ja elänyt hänen elämänsä saattaisit toimia kuten hän...ilman mitään tunnontuskia.
Tarkoitan että meillä jokaisella on potenttia pahaksi ihmiseksi jos oltaisiin synnytty sellaisiin lähtökohtiin.
Nyt meidän lähtökohdat näyttäisivät olevan taistelua elämässä. Se että saa hetken ilon juteltua kassan kanssa on hyvä juttu.
Mä saan hetken ilom kun käyn uimahallissa uimassa, tai miessakkien-juttusakeissa 2xkuukaudessa, tai joku kaveri soittaa. Vuorokaudessa on 24-tuntia ja toisinaan ei välttämättä joka päivä meillä on mahdollisuus 15-20min hyvän olon tunteeseen. Ne 23h 40min vuorokaudessa tapetaan aikaa...kallista aikaa...ainutkertaista aikaa...mielisairaan aikaa🤔

Pahoilla ihmisillä tarkoitan nyt erityisesti niitä, jotka ovat erityisen epäsosiaalisia. Siis siinä mielessä, että heiltä saa aina tylyn vastauksen. Joskus kaupan kassatyöntekijät voi olla sellaisia. Yleisesti ottaen he ovat mukavia. Ainakin tuossa mun lähikaupassa. Mutta on siellä niitäkin, jotka eivät halua vaihtaa sanaakaan ja ovat jopa vihaisia jos heille sanoo jotain. Omassa lähipiirissä ei ole erityisen pahoja ihmisiä. Toki ehkä jotkut heistä on ajoittain töykeitä. Mutta aika harvoin.

Toki sitten on sitä äärimmäistä pahuutta, mitä esim. Putin edustaa.

Jokaisessa ihmisessä toki on varmaankin ripaus pahuutta, mutta sen voi pitää aisoissa.

Aina sitä toki voi pohtia, että jos olisin syntynyt jossain toisessa maassa, niin olisinko ihan erilainen ihminen ja olisinko mahdollisesti julma luonteeltani. Mutta fakta on se, että olen nyt tällainen, eikä tämä tästä muuksi muutu. Ja olen nyt syntynyt tähän maahan...

Toivoisi vaan että elämässä olisi enemmän iloa. Niitä pieniä iloja.

Pitää vain toivoa, että viisikymppisenä olisi perhe ja työpaikka. Mua vaan ottaa niin päähän, kun olen menneisyydessä tehnyt niin paljon vääriä valintoja. Ja niistä kaikista oon saanut maksaa ison hinnan. Toki en valinnut sairauttani. En voinut sille mitään, että niin nuorena jo jouduin kärsimään niin paljon. Sairaus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Oikeastaan nyt 15 vuotta olen vain yrittänyt jälleen saada elämän kasaan. Vaihtelevalla menestyksellä.

Ei toki tiedä tulevaisuudesta. Lääketiedekin kehittyy niin nopeasti koko ajan.

Elämä vaan on niin pirullista, kun ajattelee sitäkin, että mulla oli silloin lukiossa suuria haaveita tulevaisuutta silmällä pitäen. Ja juuri kun olin aikuisuuden kynnyksellä niin sairaus iski. Toki on niitä haaveita vieläkin, mutta aika monta haavetta on vuosien mittaan karissut pois.

Pitäisi kai vaan olla kiitollinen siitä, että on elossa ja jalat ja kädet toimii. Pystyy ulkoilemaan yms. Vaikka toki se, että kädet ja jalat toimii, harvoin tekee ihmistä kiitolliseksi.

Ei tämä elämä kyllä mikään riemukulkue ole, mutta toki tätä pystyy kuitenkin elämään. Se on varmaan se tärkein asia kuitenkin...

Onneksi on tämä tukinetti. Vaikka toki tämä ei live-kohtaamisia korvaa, mutta ainakin on edes tämä paikka missä voi purkaa oloa, kun oikein missään muualla en voi...