Eieiei kirjoitti:
Kannustan teitä Karamazov ja Minäitse etsimään tinderistä ym. tilanteista ystäviä, vaikka se olisi turhauttavaa. Yrittäkää halveksia turhautumia, kolauksia, epäonnea. Se on juuri kuten sinä Minäitse sanot aiemmassa viestissäsi Petersonia lainataksesi:

 

"Mun mielestä pitää vain lopulta kahlata aika yksin elämä läpi. Ellei sitten sattuisi tulemaan vastaan jotain elämän mullistavaa ihmistä, mutta niin harvoin tapahtuu."

 

Mielestäni ystävyys, parisuhde tms. ihmiskontaktit, vuorovaikutus, yhteistyö, yhteisöllisyys, keskusteluryhmät, ovat väliaikaista lomaa yksinäisyydestä. En luota ihmisiin enkä rakkauteen. Tämä on vain minun mielipiteeni ja minun näkökulmani, minun kokemushorisontista syntynyt. Ne ihmiset jotka ovat reippaampia (narsistisia?) eivät koe elämää minun tavoin. Niinpä minä oletan että vaikka kaikilla ihmisillä on huolia, murheita, turhia toiveita, kolhuja ja hylkäämisen ja toiseuden kokemuksia, niin vain herkät ja empaattiset ihmiset kärsivät näistä koska narsisteilla tms tahtoihmisillä on jo reagointivaste korkealla, he yksinkertaisesti eivät huomaa kolhuja, siis ihan fyysisiäkin kolhuja, kun törmäilevät kyynärpäätaktikoidessaan.

 

Pinnallinen nykymaailma ei ole ainoa nykymaailma, esim tinderin ym hömpän julma naminami positiivinen nokkimisleikki on vain yksi todellisuus. Toinen on yksinäisyys, kuten minulla. Kolmas on näiden em kahden välillä oleva eli etsiminen. Ja on yksinäisyyttä montaa lajia. Minä kommunikoin ihmisten kanssa kuten kumppanin, kollegoiden, mutta kukaan ei ymmärrä minua, kukaan ei välitä minusta, kukaan ei osoita aitoa halua ja yritystä ymmärtää minua. Siispä vastoinkäymiset, epäonnistumiset ja tämä ihmisten halpamaisuus saavat minussa aikaan sen että en jaksa kiinnostua mistään, ahdistun ja eristäydyn. Esimerkiksi opiskeleminen on minulle käynyt mahdottomaksi. Tietäminen ja tutkiminen herättää sekalaisia häpeän tunteita mm muistoja pilkallisista älykkäistä lukeneiston ihmisistä, katkeruutta heidän etevämmyydestä, katkeruutta omasta luki ja keskittymisvaikeudesta, luopumista kaikesta, jopa viimeisistä kuvitelmista saavuttaa jokin viisaudeksi nimitettävä status kirjoittamalla tai keskustelemalla, taiteen tai runouden tai mietiskelyn tai uskonnon avulla...

 

Kirjoitin sekavasti mutta toivottavasti jotain selvästi.

Mulla on ollut joitain tapaamisia tinderin kautta. Mutta en ole mitenkään huippua "parinmuodostus seuraa". En omista kesämökkiä, omakotitaloa, tai rahaa matkustaa juuri minnekkään. Jos kertoisin tapaamisessa suoraan että sairastan vaikeaamasennusta, tai että olen lähes lamaantunut pelosta ja ahdistuksesta tapaamisen yhteydessä...ihminen kauhistuisi ja lähtisi parin lauseen jälkeen pois.
On minusta väärin että joudun piilottamaan sairauteni...vaikka en tuokkaan sairautta ihan heti "näyttämölle".
Toisaalta kun kukaan ei ole kiinnostunut mitä minulle "todella" kuuluu, niin olen sitten kertomatta treffeilläkin.
Mutta en mä kestä ketään yltiöpositiivista energia pakkausta...saati että joku kestäisi tällaista "mustamieltä".
Ihmiskohtaamiset on vaikeita - kun pystyisi kohtaan edes itsensä...siis hyväksymään tällaisena psyykkisesti sairaana oliona.

Vastauksena teidän kirjoituksiin: Kaikilla ihmisillä on jonkin asteisia sanotaan nyt vaikka psyykkisiä ongelmia. Mutta olikohan Focault, joka sanoi että mielenterveys ongelmat on periaatteessa yhteiskunnan rakentamia. Siis että silloinhan sanotaan, että ihminen on hullu jos hän ihmisten ilmoilla esim. puhuu sekavasti tai huutelee tuolla toreilla. En nyt tiedä menikö tämä vähän ohi aiheen, mutta Petersonkin totesi että eihän oikeasti ole niinkään väliä mitä ihminen aivoissaan kelailee, vaan tärkeintä on miten ihminen käyttäytyy ja mitä hän tekee.

Että toki ihminen voi luoda pilvilinnoja ajatuksissaan ja toki ihminen voi miettiä vaikka kuinka vaikeita esim. filosofisia ongelmia, mutta tässä ihmisten maailmassa harvoin tarvitaan älytöntä filosofista osaamista sen suhteen, että kun menee kauppaan, niin tuskin sitä myyjälle kannattaa ruveta selittämään mitään Platonin luolavertausta, kun yleensä sellainen jutustelu tai huumori on paljon siihen tilanteeseen sopivampaa.

Luin kirjaa Nietzschestä ja siinä sanottiin että hän oli vähän sosiaalisesti kömpelö, ja kuitenkin hän oli yksi nerokkaimmista ihmisestä koko ihmiskunnan historian aikana...

Toki en väitä etteikö sitten ihmiset oikeasti olisi masentuneita tai psykoottisia tai mitä tahansa, mutta kaikki on lopulta kiinni siitä miten käyttäytyy tuolla ihmisten parissa. Vaikka jollain olisi psykoosi päällä, niin jos hän vain käyttäytyy normaalisti esim. kaupassa, niin häntä ei ns. periaatteessa luokitella mielisairaaksi. Mutta sitten jos hän sanoo että hänellä on psykoosi nyt päällä, niin sitten hän vasta on mielisairas... Vaikea nyt selittää tätä asiaa tyhjentävästi.

Eieiei kuulostaa siltä, että olet törmännyt elämän aikana vääränlaisiin ihmisiin. Olen kyllä itsekin. Mutta ei pidä menettää toivoa. Kyllä niitä hienoja ja hyviä ihmisiä on tuolla jossain, ehkä jos hyvä säkä käy niin tinderin kautta voisi löytää. Toki se tuntuu välillä mahdottomalta...

Te molemmat sanotte hyviä pointteja. Toivo on minulle turha. Se on ajatusrakennelma jolla elättäisin illuusiota toisenlaisesta elämästä ja toiselaisesta minusta. En toivo muutta kuin etten toivo. Minun oma toiseuteni on minun todellisuuteni ja minuuteni. Kärsin ja ajoittain luhistun, suren, itken, masennun ja sitä rataa, mutta en enää stigmatisoi sitä. Olen ikäänkuin hiiltyneillä raunioilla, jossa joskus oli minun minun toivoni, haaveet, suunnitelmat, mielipiteet.

Kiitos silti että kannustat, Minäitse, etten vajoaisi täysin pois. Olen just samaa mieltä mitä Foucault sanoo mielisairauksista. Sinä Karamazov kun sanot että on väärin se mikä on väärin, niin olen samaa mieltä. Yritän kestää tämän vääryyden siten miten olen kommenteissani tässä keskustelussa ja muualla kuvaillut. Tietty pohdintani ja oivallukseni ovat fragmentaarisia. Yksi lohtu minulle on että yritän ajatella niin että se mikä on väärin on ihmisten vääryyttä, ei minun. Minä en tee väärin vaan olen hyväksynyt osani, enkä koe tarpeelliseksi väkisin muuttua esimerkiksi naminamipositiiviseksi.

Tämä elämänasenteeni, johon vasta nyttemmin olen mukautunut, myöskin ilmeisesti estää minussa im-ajatusten ja -tekojen tulon.

Vai liekö tämä asenteeni stoalaisuutta, sanokaa te kun tunnette filosofiaa.

Entä sitten jos itsemurha sallitaan, siis sallii sen itselleen. Edelleinen tuntuu voimaannuttavalta. Jos ei vaan jaksa enään, salii sen mikä on jossain ajatusmalleissa syntiä tai kiellettyä. Henningway, Cobain, Avicii, Ian Curtis, Vincent van Godh, Tony Halme, Tuija Ahvonen, Inkinen, Masa Niemi, Tarmo  Uusivirta, Petri Walli, Robin Willams, Virginia Woolf, Ronnie Österberg...ei edellisten ihmisarvo ole kadonnut mihinkään. Jos on julkkis niin silloinko itsemurha hyväksytään?
Tarkoitan että sallii itselleen yhden vaihtoehdon, tosin lopullisen ja elää sen kanssa. Ei tarvitsisi enään taistella. Ahdistuskin saa voimaa siitää että taistelee sitä vastaa - im. sama juttu - jos sallii sen vaihtoehtona muiden joukossa, niin mikä siinä on ettei sitä voida hyväsyä?

Ei kukaan tai mikään kiellä itsemurhaa. Mutta siinä olisi hyvä ajatella, että mitä se tekee itselle. Omalle keholle. Kun ei meillä muuta ole kuin tämä keho. Itsehän siinä joutuu sitten kuolemaan ja kokemaan sen karmivuuden. Ja lopulta kaikki muistot aivoista häviää ja ajatukset ja sitten ei ole enää mitään. Ei ole enää olemassa. Toki niin saa tehdä, mutten itse ainakaan itselleni halua sitä. Ainakaan tässä elämänvaiheessa. Toki jokaisella on vapaus valita...

A. Camus kertoi että ainoa valinta jolla on merkitystä on se että voimme itse päättää päivämme. En ajattele itsemurhaa pelkästään yksilökeskeisenä tapahtuman, se voi olla kollektiivinen teko. Olen ajatellut kirjoittaa kirjeet sairaanhoitopiiriirin johdolle missä tilassa mielenterveyspalvelut ovat, ja tekoni on hätähuuto muiden mielensä kanssa kamppailevien puolesta. Kirjoitanen myös valtalehtiin viestit.

Päätihän Jeesuskin päivänsä omasta tahdostaa, ja sillä oli suuri merkitys. En pidä itseäni Jeesuksen veroisena mitenkään, mutta teollani olisi merkitys muille ihmisille. Se että minä pääsen lopulliseen pimeyteen, voi auttaa monia muita pääsemään valoon, jos tekoni herätää puhetta mielenterveyspalvelujen nykytilasta.

Ei teidän muiden tarvitse päätää päiviänne - mulle se voi antaa merkityksen. En ole päättänyt koska tekeisin sen, voihan olla että pelkkä lupa itselle lopettaa kersimyksen riittää jatkamaan toistaiseksi?

Camus'n mielestä ihminen on sen takia vapaa, että hän voi koska hyvänsä päättää päivänsä, mutta Torsti Lehtinen sanoi, että Camus oli väärässä. Ainoastaan silloin ihminen olisi vapaa jos hän voisi pidentää elämää, eikä tarvitsisi kuolla. Lehtinen lisäsi vielä, että itsemurhaaja sulkee molemmat silmät tähdätessään.

Ainahan voi olla niinkin, että jopa Jeesus oli väärässä monessa asiassa.

Ajattelen, että pitää kunnioittaa itseään sen verran ettei tee itsemurhaa, vaikka itsemurha-ajatuksia onkin. Tiedän että se on vaikeeta. Kokemusta on.

Toisaalta, se on sitten vaan sellainen päätös että: en tee itsemurhaa. Ihan samalla tavalla kuin se on päätös, että teen itsemurhan. Ihminen voi kuitenkin valita kumman tahansa. Itse valitsen tuon ensimmäisen... Ja oman näkemykseni mukaan se on nyt hyvä päätös. Ainakin omalla kohdallani. Toki en voi mennä kenenkään muun saappaisiin...

Torsti Lehtisellä on hyviä ajatuksia - tarvii muistaa minkä uskonnollisen-kontekstin lävitse hän katsoo itsemurhaa. Usein myös luonnollisen kuoleman kuoleva ihminen lipuu ajasta pois silmät kiinni. Kohtaako kuolemansa silmät auki vai kiinni ei ole mikään perustavan laatuinen juttu.

Paitsi jos silmillä kuvataan "sielun silmiä", joka viittaisi taas uskonnolliseen ajatteluun.

Eikö kristillinen, islamilainen, juutalainen uskonnollinen traditio juuri pyri jatkamaan elämää "ikuisuudessa" kuoleman jälkeen? Edelliset ideologiat pyrkii kertomaan että fyysinen kuolema on vain siirtymä ikuiseen taivaseen.
Onko masennus ihmisen psyykkinen kuolema? Välillä tuntuu siltä.

Jokainen elää päätöstensä kanssa, yksin.

Oikeastaan kaikki uskonnot olettaa että on mahdollisuus ikuiseen elämään. Mutta on sitten eri asia mitä esim. tiede sanoo. Voihan tieteenkin perimmäinen "tarkoitus" olla ikuinen elämä. Päämäärä. Uskonnot tuntuu pitävän kuolemaa jotenkin ns. hyvänä asiana periaatteessa. Tiede taas taistelee juuri kuolemaa vastaan ja pyrkii siihen ikuiseen elämään maan päällä. Toki jos elämä on todella kehnoa, niin herää kysymys, että miksi haluaisi jatkaa sitä loputtomiin maan päällä. Mutta toisaalta onko vaihtoehtoa?

Pitää muistaa että esim. kristinusko ei ole rakentunut mitenkään tieteellisen maailmankuvan pohjalta. Että siinäkin on vähän niin kuin menty "musta tuntuu" ajatuksen pohjalta. Että ihmisestä tuntuu aivan kuin hänellä olisi sielu yms. Mutta tiede taas toimii ihan eri tavalla. Toki ei kaikkeen ole vielä vastausta. Tiedekään ei ole selvittänyt koko totuutta. Mutta tiede toki on tällä hetkellä se joka määrittää tätä maailman menoa...

Masennus on aikamoinen "piru". Onko sulle annettu sähköhoitoa ikinä? Se voi toimia hyvinkin vakavaan masennukseen...

Mä olen pyytänyt söhköhoitoa ensimmäisen kerran noin kaksivuotta takaperin. Tietyn väliajoin esittänyt pyyntöni toistuvasti.

Jännä sitten, että lääkärit ei mitenkään reagoi. Ne ei vissiin sitten ota tarpeeksi vakavasti sun masennusta. Luulisi, että esim. osastolle pääsisi, jos on itsemurha vaara. Ootko nyt viime aikoina sanonut suoraan hoitajalle tai lääkärille millainen tilanteesi on?

Olen kertonut ihan selkeesti mikä on tilanne. Psykiatrisen sairaanhoitajan luona välejä on hivenen tihennetty.
Taitaa olla niin jokapäiväistä puhetta päätää päivänsä et henkilökunta turtuu?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: Korjaus

Vaikuttaako sulla mitenkään syksyn pimeys oloon?

Se on muuten kumma nykyään, että ihmisen pitää olla aivan sekaisin jotta pääsee osastolle. Noin kymmenen vuotta sitten riitti se, kun itse sanoi että haluaa osastolle, niin sinne pääsi. Mutta en tiedä sitten millaista nykyään esim. suljetulla on? Turrutetaanko siellä potilaat lääkkeillä?

Onko niistä sairaanhoitaja käynneistä ollut hyötyä?

On varmaan jotain hyötyä käynneistä. Otin rauhoittavat takaisin käyttöön...olin kolme kuukautta ilman.