Olen uponnut helvettiin. En pysty syömään enkä nukkumaan. Yritän vain räpistellä vielä elämässä kiinni.

Tätäkö tämä elämä sitten pohjimmiltaan on.

Kokeilin rukoillakin mutta en tiedä onko siitä hyötyä.

En vain jaksaisi enää kohdata seuraavaa päivää. Mutten tee itsariakaan. Olen tehnyt sellaisen sopimuksen itseni kanssa.

Sitten kaikki asiat ahdistavat. Läheisten vointi ja muut.

Alan olla pikku hiljaa aika kypsä tähän touhuun. En uskalla tehdä im:ää.

Etsin vain Jumalaa. Jos hän puhuisi minulle taas?

En näe elämässä enää muuta tarkoitusta kuin Jumalan etsiminen...

Sinulta on vielä näkymättömissä (=ymmärtämättä) syy miksi Jeesus tuli ihmiseksi. Me ihmisinä kaikki ollaan niin synnin kietomia, että tehtäispä kuinka hienoja tekoja tätä maailmaa kohtaan, silläkään ei tavoitettaisi sitä, yhteyttä Jumalaan.

Uskon ydin on siinä, että Js Kristus on ainoa uskon vaikuttaja ihmisen ja Jumalan välillä.  Jeesus tuli ja eli ihmisen elämän. Sovitti kuolemallaan meidät kaikki (mikä on Jumalan ihme, suunnitelmansa, ihmisen pääsemiseksi yhteyteensä). Kun alat lukea evankeliumeja, huomaat miten tavallisia ihmisiä Jeesus kutsui seuraansa.

Ylösnoustuaan Jeesus ilmestyi maanpäällä vielä omilleen, mutta nyt on Jumalan luona. Pyhä Henki on se, jonka kautta Jeesus meissä vaikuttaa.

Siksi jokaisella meillä on tämä mahdollisuus, ottaa vastaan Pyhä Henki yhteyden siteeksi.  Joh. 1:12.

Kenenkään meidän ihmisen käsissä tämä asia (tapahtuma) ei ole. (Ihmisen pääseminen Jumalan lapseksi).

Jos alat lukea Johanneksen evankeliumia, Johannes kertoo rakkaudesta jolla meitä rakastetaan.

Siksi on evankeliumi = ilosanoma Jeesuksesta.

Saadessaan Pyhän Hengen, ihminen on jo siinä tilanteessa Jumalan lapsi. Epäilykset voi iskeä, mutta siksi voi hakeutua ihmisten pariin joille evankeliumi Jeesuksesta on totta. Ja voi avoimesti pyyttää esirukousta, voi sanoa, haluan avata oman elämän Jeesukselle.

Olen miettinyt taas itsemurhaa. En vain pääse ajatuksesta. Joka päivä sama homma.

Elämä on niin puuduttavaa.

Uskon että on puuduttavaa - mullakin nouseen pintaan aika ajoin sama.

Minäkään en näe mitään muuta tietä kuin etsiä Jumalaa...kun muut tiet on katottu.

Mulle on serrottu erilaisia syteemejä miten ollaan elävässä uskossa. Tuon saman joka on kirjoitettu 5.8.2020 klo.15:20

Sitten on varoitettu tiedosta mitä evlut- kirkko jakaa "kaikki pääsevät taivaaseen" ei se ole kuulemma niin...

Varoitettu on myös Ortodokseista et ne ei ole oikealla tiellä.

Jos etsisi itse ja tekisi itse päätelmänsä mihin haluaa uskoa? Ei ehkä kannata uskoa ihmisiä - joka tarkoittaa kai että muakaan ei kannata uskoa 🤗

Mutta siitä lähdetään että etsitään.

En tiedä mihin uskoa. Täytyy vain jaksaa elää.

On se vaikeaa kun vanhenee.

Tyttöystävän jos saisi jostain, niin voisi olla helpompaa.

Joo. Kysykää.elämältä itseltään. Totuutta etsikää, olkaa rehellisiä. Jokaisen itse tehtävä elämässä arviointia kuka puhuu totta ja elää rakkaudesta. "Ora et labora", muinaiset munkitkin päätyivät tuohon, rukoukseen ja työhön. Sen vaan vielä sanon, Jumala on.

"Rakkaus asuu siellä, missä Jumala päästetään sisälle."

Onnea matkaan veljet !👍

Eka pitäs saada/löytää usko elämään - lääkkeillä, terapialla, uskolla.

Kun ei tiedä mihin uskoa kyseenalaistaa kaiken lääkkeet, terapian ja sen uskonkin.

Olisi tehtävä uskon-hyppy kokeiltava edellisisiä jonkin aikaa ja sitten tunnusteltava mikä tuntuu omimmalta...

Ehkä kaikkia kolmea yhtäaikaa? Silloin kun on hätä kaikki "kyynärsauvat" käyttöön - sanoin edellisen itselleni.

Tuo uskon-hyppy on vaikea toteuttaa. Ainakin itselleni. En edes oikeastaan tiedä miten se pitäisi tehdä.

Olen koko ajan siinä välimaastossa uskon asioiden kanssa. Mietin että kun meillä on tämä ruumis ja mieli, niin onko tässä kaikki mitä on?

Että olemmeko vain kokijoita. Mikä loppujen lopuksi on elämän idea? Onko se vain ajan tappamista?

Minkä takia on olemassa ylipäätänsä mitään? Minkä takia universumi on olemassa? Onko elämä maan päällä vain sattumaa?

Se on se kysymys mikä minua eniten mietityttää: Minkä takia evoluutio käynnistyi?  Olemmeko vain biologisia olentoja, jotka ovat sattumalta syntyneet? Mikä on ihmisen lopullinen kohtalo..?

Ajattelin tässä että ehkä on otettava stoalainen katsanto tapa elämään. Tyytyä kohtaloonsa. On vaivoja ja murheita joille emme voi mitään, silti on hyväksyttävä ne. On hyväksyttävä maailman ja elämän ongelmat. Totta kai ongelmat tulee selvittää, mutta on ongelmia joille yksittäinen ihminen ei voi mitään. On tapaturmia ja sairauksia.

Mutta kun yrittää vain tehdä asioita, niin eihän sitä muuta sitten tarvitakaan.

Me teemme virheitä elämässä, niistä täytyy oppia. Mutta emme me voi mitään kaikelle pahalle mitä tapahtuu maailmassa. Meillä loppujen lopuksi on vain tämä oma kivulias elämä.

Ennen kaikkea täytyy oppia elämässä toimimaan.

Näkisin että elämä ei ole pelkkää mielihyvän tavoittelua. Elämä tuntuisi olevan jonkin näköinen koulu.

Idea kuitenkin on että me toimimme aktiivisesti elämässä. Hankimme uusia kokemuksia.

Elämään kuuluu tietty melankolia, sillä traagisuutta elämään liittyy. Mutta ehkä kaiken tarkoitus on että me rohkeasti kohtaamme elämän haasteet. Rinta rottingilla. Ja hyväksymme traagisetkin asiat osana elämää. Niinhän se Jeesuskin sanoi: " ei sanat, mutta teot ratkaisee." Mielestäni kyllä kummatkin. Mutta ehkä teot vielä enemmän.

Elämä ratkeaa elämällä, luulen?

"Valaistumista on jo lähteä etsimään valaistumisen tietä"

Ehkä usko on etsimistä? Uskon rinnalla kulkee epäusko useasti.

Luulen myös että ihmisen ymmärryskyky ei riitä ratkaisemaan koko universuminin, evoluution, ihmiselämän syytä/syitä?

Stoalainen asenne lähti jo vauvojen hoitamisesta...pienten lasten kasvatuksesta joka oli melko mustavalkoista näin olen käsittänyt. Stoalainen tyyneys voi olla tunteiden kuolettamista, ja jos tunteet täytyy tappaa voidaan olla melko karussa maaperässä?

Olen sallinut itselleni itkemisen kun ahdistaa törkeesti - itkeminen ei o hirveen Stoalaista mutta helpottaa useasti enemmän kuin itkun pidättäminen.

Se on kyllä totta että välillä voi olla tunteellinen. Se on tervettä. Monet asiathan eletään tunteiden kautta.

On todella vaikeaa määritellä tätä elämää. Se tavallaan koko ajan pakenee määrittelyjä. Silti jokin kanta täytyisi ottaa.

Arvokasta elämässä on kyllä ainakin ihmisten kohtaaminen ja keskustelu.

Ehkä jotkin kvanttitietokoneet hamassa tulevaisuudessa ratkaisevat kaiken.

Minulle on jotenkin vaikea asia nuo uskonnot. Kun niissä on hyviä opetuksia. Mutta en pääse oikein niiden sisälle.

Millä tavalla Jeesuksen syntien sovitus näkyy nykyään? Miten valaistua kuin buddha? Millä tavalla tavoittaa Jumala, johon ei tunnu saavan yhteyttä?

Tiedän kyllä etten ole varmaankaan yrittänyt tarpeeksi. Mutta kun välillä tulee sekin ajatus että tämä voi olla meidän ainut elämä.

Toisaalta olen ajatellut, sitä että Jeesuskin epäili ristillä että Jumala hylkäsi hänet. Ja jos Jeesuskin on sitä epäillyt, niin varmasti myös tavalliset ihmisetkin sitä epäilevät.

En vain käsitä sitä minkä takia Jumala on niin salattu? Minkä takia hän on niin kaukana? Minkä takia vain jotkut tavoittavat hänet?

Sitä on usko, etsimistä ja löytämisiä.

Epäusko, jossain Raamatussa on se kohta " auta epäuskoani" mikä kuvaa juur sitä mitä ihmisen usko on, epäilyyn herkkyyttä. Vain Jeesuksen sovitustyössä on turva.

Mulla on tänään taas hirveästi ollut Im-ajatuksia. Mietin kuinka ihanaa olisi kuolla pois ja jättää tämä elämä. En tiedä minkä takia se olisi ihanaa, mutta siltä se vain tuntuu.

Kun ei tarvitsisi enää huolehtia mistään. Kun saisi painua luontoäidin syliin. Maan poveen.

Kun vain saisi. Mutten uskalla tehdä im:ää. En tiedä mistä tuo sana ihana tuli mieleen. Aivan kuin kuolemassa olisi jotain ihanaa. Vaikkei siinä varmaankaan ole.

En vain jaksaisi enää tätä mieletöntä elämää. Silti jatkan ja jatkan. Toivotonta välillä. Sitä elämä on.

Uskon saamisessa on kyse uudestisyntymisestä. Nikodemus Raamatussa kysyi, "voiko ihminen vanhana syntyä"? Johanneksen evakeliumissa (3.luvussa) voit lukea miten Jeesus vastasi siihen.

Kirjoitan tästä uskoasiasta siksi, kun itse olen antanut oman itsemurhahaluni ja kaiken siihen liittyvän Jeesukselle. Sain vapauden sen ajattelemisesta. Hän kuoli jo puolestani. Kuolemani on jo kuoltu. Kun fyysinen ruumis joskus kuolee, se ei muuta mitään, elän edelleen vaikkakin aluksi tuonelassa kunnes Jeesuksen tullessa siitä eteenpäin kaikki on totaalisesti Jumalan vallassa.

Joskus aiemmin joku täällä kysyi varmuudesta. Silloin jäi tarkentamatta, että ainoa varmuus on Jumalaan luottamuksessa, jonka Jumala itse vaikuttaa. Olen antanut elämäni Jumalan käsiin, tapahtuupa mitä tapahtuu, kaikki on Jumalan käsissä. Kukaan uskovakaan ei tiedä tulevaa tuomiotaan viimeisellä tuomiolla, kaikki on yksin Jumalan tiedossa ja käsissä jo nyt. Kristuksen tähden meillä on osallisuus armoon.

Mutta minkä takia on tuo armo? Olemmeko muka niin pahoja ihmisiä, että tarvitsemme armon?

Minkä takia meillä on tämä maan päällinen elämä? Miksemme voisi olla koko ajan taivaassa?

Tuntuu aivan kuin Jumala olisi meille vihainen, vaikka me yritämme palvella häntä...