Hesse oli muistaakseni kallellaan Buddhalaisuuteen.

"Hesse sanoi että elämän tarkoitus on matka itseensä. En nyt sitten tarkalleen tiedä mitä hän sillä tarkoitti, varmaan sitä että pohdiskelu on kuitenkin se pääasia elämässä. Ja asioiden pyörittely mielessä. Varmaankin."

Lukaise joskus kirja:Munkki ja Filosofi siinä filosofi isä ja hänen poikansa (Buddhalainen munkki) käyvät keskustelua molempien katsonta kannoista.

Mun mielestä Filosofiassa pyöritetään asioita, ja Buddhalaisuudessa yritetään ratkaista asioita. Edellinen on mielipide...ei vättämättä totuus. Tai mikä on nyt sittet totuus ylipäätää?

Olette varmaan huomannut kuinka työ määrittää ihmisen...kun tapaa uuden tuttavuuden yleensä kysytään "mitä sä nyt teet?" Yleensä vastaukseksi ei riitä että kertoo hengittävänsä, muuntavansa ruokaa, pyörittävänsä verta isossa, ja pienessä kierrossa, uudistavansa soluja jatkuvasti.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Korjaus

Joo, idän mystiikasta Hesse oli kiinnostunut.

En tiedä pystyykö kaikkia ongelmia ratkaisemaan? Esim. elämän ongelmaa...

Joo, niinhän se tuppaa oleen, että aina kysytään: Mitä teet? En kyllä tykkää siitä kysymyksestä, kun joutuu aina jotenkin selittämään, että on eläkkeellä tai vastaavaa. Sitten tulee jatko-kysymys, joka on vielä pahempi...

Itse varmasti kyllä pystyisin tällä hetkellä tekemään jotain työtä, mutta sitten nuo tuet varmaan lähtisi ja alkaisi taas venkslaaminen Kelan kanssa.

Kelan systeemi muuten hyvä, mutta se vaan että ajatellaan ihmisen joko olevan täysin työkyvytön tai sitten täysin työkykyinen. Tai että ei ole oikein mitään välimallin ratkaisua.

Lääkäri sanoi, että niiden polku työelämään on todella paljon helpompi, jotka pääsevät esim. heti lukion jälkeen yliopistoon yms. Mietin sitä, että olen jo kohta 33, joten pian sinne yliopistoon olisi päästävä, jos sinne haluaa päästä. Tässä on mennyt kyllä vuosia hukkaan, se pitää myöntää...

Onko se ongelman ratkaisu jos myöntään että joihinkin asioihin ei ole ratkaisua/vastausta?
Onko se jatko kysymys "minkä takia olet työkyvyttömyys eläkkeellä?".

Kelan systeemin ovat suunnitelleet ihmiset, muutkin kuin kelan asiantuntijat. Joko tai asetelman on laatineet tässä ajassa elävät asiantuntijat. Mielestäni joko tai kertoo musta-valkoisesta ajattelusta joka on vallallaan. Vaikka jokin ajattelu on vallallaan, niin tarviiko itse ajatella niin?
Oliko se nyt niin että ensimmäistä kertaa hakevien kiintiöitä on nostettu yliopistoissa ja ammattikorkeissa pääsykokeisiin?
Montako kertaa 89:si olet ollut pääsykokeissa? Montako kertaa olet päässyt opiskelemaan? En tiedä onko vuodet jolloin ei ole päässyt opiskelemaan, tai saanut töitä hukkaan heitettyjä jos syy on mielen sairastumisessa? Jos on hakenut ja yrittänyt niin ei se ole hukkaan heitettyä aikaa. Yksilö on yrittänyt mutta yhteisön laatimat kriteerit ei ole täyttyneet.

Kolme kertaa oon hakenut filosofiaa opiskelemaan, kaksi kertaa päässyt varasijalle. Avoimessa oon suorittanut monta kurssia. Viime syksynä pääsin erääseen kouluun mutta se jäi kesken.

Se on se jatko-kysymys juurikin. Sitten vasta pitääkin selitellä kaikenlaista.

On sitä kiintiötä vissiin nostettu.

Niin no olosuhteisiin nähden ei ne vuodet välttämättä hukkaan ole menneet, mutta olisin vain halunnut, että olosuhteet/olotila olisi ollut erilainen silloin parikymppisenä. No, elämä opettaa...

Minun mielestä se ei ole ratkaisu ettei ole ratkaisua... Ainakin kun miettii joitain tiettyjä ongelmia, ehkä sitten elämän ongelman kohdalla ratkaisu on se että elää, vaikka toki sitten juuri se eläminen tuottaa ongelmia joihin ei ole ratkaisua. 😀

Mun mielestä monessa asiassa sellainen välimallin ratkaisu voi olla hyvä. Musta-valkoisesta ajattelusta harvoin on hyötyä.

Niin kauan kun ihminen on hengissä, niin ei mun mielestä voi sanoa että hän on täysin työkykyinen tai täysin työkyvytön. Sitten kun on kuollut niin on täysin työkyvytön...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: korjailu

Minua on viime aikoina risonut se, että on käynyt niin huono säkä monessa asiassa. Oikeastaan myös noissa koulu jutuissakin. Mutta muutenkin. Urheillessa on tullut kaikenlaisia haavereita, varsinkin viime aikoina, En halua toki lopettaa niitä harrastuksia, mutta on vaan käynyt armottoman huono säkä pelaillessa. Uskotko HerKaramazov siihen, että jotkut ihmiset on ns. kirottu? En nyt varmaan itse ole, mutta kun miettii ihmiskohtaloita maailmassa. Toiset selviytyvät kuin Hannu hanhet kaikesta ja toiset sairastuvat jo nuorena tai sattuu jotain muuta ikävää. Toki en väitä, että se tarkoittaisi sitä että olisi jokin mystinen voima, joka kiroaisi ihmisiä, aika tavalla omat päätökset vaikuttaa elämään, mutta toisaalta moni juttu on tuurista kiinni. Että jos minä vaikka jalkapalloa pelatessa taitan nilkkani, niin se tuskin on minun päätökseni ansiota. Vai onko se sittenkin, koska päätin mennä pelaamaan? Voihan ajatella silläkin tavalla... Mutta ei ihminen voi olla vaan kuplamuovin sisässä kotona ja vältellä kaikkea. Luulen, että elämää on elettävä, vaikka se onkin kivuliasta...

Juuri tuo ajatus siitä että on kirottu vaatisi jotain yliluonnollista. En usko että kukaan on kirottu, vaikka asia on käynyt mielessäni.

Yksi tuttunu puhui "kosmisen paskasta säkästä", en tiedä? Nilkka vaan muljahtaa tahtoi sitä tai ei. Juuri tuo juttu että ei voi elää kuplamuovin sisällä. Ja voihan sitä ajatella että onneksi ei pamahtanut polven ristisiteet - niiden kanssa menee paljon pidempään kuin nilkan nivelsiteiden kanssa.

Eräs tuttuni joutu auto-onnettomuuteen 15-vuotta takaperin hänen oikeapuoli päästä ja vasen jalka sai osumaa niin että näkö lähti, ja päätä ja jalkaa leikattii useasti. Tuttu kertoi että muutaman vuoden kävi mielessä olisiko pitänyt lähteä 10-sekuntti aikaisemmin tai myöhemmin niin hän olisi voinut välttää onnettomuuden?
Mitä tuuri on? Kenelle rouva Fortuna on suosiollinen, en todellakaan tiedä?

Mietin, että kaikilla lopulta käy huono tuuri. Mutta se, että joillekin kerääntyy pitkin elämää huonoja juttuja, kuten onnettomuuksia ja vastaavia, niin on outoa. Ajattelen omalta kohdaltani, että viime aikoina on tapahtunut paljon noita fyysisiä juttuja. Ensiksi meni selkä ja sitten vaikka mitä, juuri kun elämä alkoi tuntua taas ihan hyvältä. Siis usein käy niin, että juuri siinä vaiheessa kun kaikki näyttää jälleen hyvältä, niin rouva Fortuna kääntää selkänsä. Mutta toisaalta, elämässä harvoin on pitkiä ns. hyviä jaksoja, siinä mielessä että kaikki olisi jotenkin hyvin. Koska harvoin kaikki asiat on hyvin. Kunhan nyt vaan jotenkin pysyy leikissä mukana, niin ehkä se riittää...

On vaikea sivuuttaa nykyistä kipua ajatuksella että: onneksi ei käynyt pahemmin. Koska sitten taas ajattelee, että miksi edes näin kävi. Kun ei välttämättä mitään olisi tarvinnut sattua.

Aika usein sitä kuitenkin ajattelee juuri tuota: "kosmista paskaa säkää." Vaikka mitään ns. kosmista vaikuttajaa ei olisikaan. Jos vain fysiikanlait on sellaiset, että kun nilkka vääntyy niin sitten sattuu. Ja joskus se nilkka vaan vääntyy.

Kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni. Esim. liikenteessä. Jos siellä vaikka ajattelee, että nyt meni hermot ja ohitan tuon auton. Sitten pam. Se yksi ajatus sai sitten sen aikaan, että elämä voi olla pitkän aikaa pilalla tai sitten voi jopa loppuelämä olla pilalla. Kummallista tämä kaikki kyllä on...

Tuntuu että on ajanjaksoja jolloin takaiskut kerääntyy. Toisin on ihmisiä joille tapahtuu pitkin elämää takaiskuja. Tavallaan ei ehdi edellisestä toipua kun kolisee taas.

Voi myös kysyä käykö muilla ihmisilla sitten hyvä säkä kun ei tule hirveämmin "lunta tupaan" - oikeasti ei tiedetä miltä kenestäkin tuntuu?
Toisella maailma kaattuu kun kännykän reunaan tulee särö.

Kaikki vastoinkäymisetkin on suuhteellisia, tosin ne itselle osuvat sattuu eniten. Vastoinkäymisiä ei saa valita, ei edes ajankohtaa koska kolisee.

Tapaturmien jälkeen usein ihminen oppii ainakin sen kuinka ohuella nuoralla tässä kävellään. Ja ehkä voi oppia arvostamaan elämän pieniä iloja, jos hyvin käy. Koska mun mielestä, jos elämässä on ylipäätänsä jotain hyviä juttuja, niin ne jutut usein on aika pieniä. Tai siis esim. vaikka että juo kupin kahvia, eipä se iso asia ole, mutta voi tuottaa kuitenkin jonkin verran iloa. Tai se, että on kivuton hetki, sekin voi tuottaa suurtakin iloa.

Peterson puhuu siitä, kun ihmisen elämä liukuu kaaoksen puolelle, niin silloin on otettava tarvittava informaatio kaaoksesta. Siis kun hänellä on ne termit kaaos ja järjestys, ja hänen mukaansa ihmisen pitää olla niiden välimaastossa. Hänen mukaansa kaaos mielletään feminiiniksi ja järjestys maskuliiniseksi. Jotain vaikutteita vissiin ottanut Jungilta. Mutta juuri se, että ei saa olla liikaa kaaosta eikä liikaa järjestystä, ainakin Petersonin mukaan...

Särö kännykässä tuskin on sysäys kaaokseen, tai mistäpä sitäkään tietää.

Petersonin mukaan pitää kehittää koko ajan luonnettaan, jotta selviää vastoinkäymisistä...

Maailma on sillä tavalla tavattoman julma paikka, että vaikka ihminen pyrkisi elämään kuinka hyvin tahansa niin, silti voi sattua jotain. Kolari, urheilu-vamma yms. Eikä tavallaan kukaan käytännössä hirveästi välitä toisen tapaturmasta, vaan että on vain itsestä löydettävä se voima kestää esim. kipu. Koska ei kukaan välitä toisen kivusta 24/7. Toiset voi toki antaa tukea yms. mutta se tuki on aina rajallista. Mun mielestä pitää vain lopulta kahlata aika yksin elämä läpi. Ellei sitten sattuisi tulemaan vastaan jotain elämän mullistavaa ihmistä, mutta niin harvoin tapahtuu...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: korjailu

Tuntuu että kaikki mullistava tapahtuu chatissä? Mä en käsitä miksi noita chattejä on noin paljon täälläkin foorumilla? En mä kerkee reakoimaan missään chatissä mun pitää puntaroida sanoja, koska en näe ihmisten eleitä, äänenpainoja, jne.

Mä pistäisin maskuliinisen epäjärjestykseksi, ja femiinisen järjestykseksi ihan vain sukupuoli hormonien vaikutuksen vuoksi. Ei tuossa ole loppujen lopuksi sukupuolesta kysymys...kaakos ja järjestys on ydin juttu.

Mut suistaa kaaokseen ahdistus...ei tosin aina mutta toisinaan. Riippuu paljolti siitä mistä ahdistus on syntynyt?

Välillä kun on kivuttomia hetkiä fyysisesti, niin silloin voi iskeä psyykkinen kipu ahdistuksen muodossa.
Fyysisellä kivulla ja psyykkisellä ahdistuksella ei ole loppupeleissä suurta eroa...molemmat ovat epämielyttäviä tuntea. Ajatte jos meidät olisi ehdollistettu lapsesta asti siihen että onni on psyykkinen ahdistus ja fyysinen kipu...elettäisiinkö me silloin onnelassa?

Niin, ei chat yms. voi korvata ihmisten kohtaamista ihan ns. livenä. Se on vähän huolestuttavaa nykymaailmassa, että kaikki hoidetaan tietokoneen tai älypuhelimen kautta. Kun ihmisen pitäisi myös kohdata toisia ihan oikeastikin. Mutta ruudun tuijottamiseksi tämä on mennyt.

Peterson oikeastaan otti nuo termit Jungilta. Ja Jung taas erinäisistä mytologioista.

Ite oon saanut ahdistuksen jotenkin hallintaan. Siten etten yritä sitä tunnetta liikaa vältellä ja kun en välttele sitä, niin se ei ole sellainen ns. mörkö... Koska luulen, että ahdistus kuitenkin on ihmiselle aika normaali tunne ja siitä ei pidä tehdä liian isoa mörköä, vaikka ikävä tunne se on.

Kaikenlaista kipua sitä kyllä elämässä on. Kai sitten kaikki on usein siitäkin kiinni mihin huomion keskittää...

Siedätkö muuten HerKaramazov hyvin yksinäisyyttä? Minulle on tullut yksinäisyydestä aikamoinen riesa. Nyky-maailmassa todella monet on yksinäisiä.

En tiedä mitä tämän ongelman kanssa tekisi?

En oikein siedä yksinäisyyttä, on päiviä että sitä kestää paremmin...yleensä huonosti.

Jonain päiviä kun yksinäisyys ei saa aikaan isoa surua, niin silloin saattaa iskeä "elämän turhuus" ahdistus kuten viime yönä.

Olen yrittänyt käydä yleisissä saunoissa, joissa on uinti mahdollisuus. Sitten olen käynyt avoimissa tilaisuuksissa jotka ovat uskonnolisesti ja poliliittisesti vapaita. Vaikka käyn edellisissä paikoissa lähes viikottain silti minusta tuntuu yksinäiseltä. Ei noissa yleisissä saunoissa tai tilaisuuksissa kukaan kysy "mitä sulle kuuluu?". Tinden treffeistä ei ole ollut apua...ei ole löytynyt kaveria.
Mitä sinä 89:si keksisit?

En oikein tiedä enää. Joskus kävin treffeillä. Mutta on vaikeaa löytää sopiva kumppani, koska tinderin kautta saa niin vähän tietoa siitä toisesta. Olen yrittänyt vain olla menossa. Lähikaupan myyjien kanssa jonkin verran jutellut. Mutta en tiedä miten sen kumppanin löytäisi? Toki sitä voi jutella paljon joidenkin kanssa. Mutta en ole koskaan onnistunut tekemään sitä steppiä, että saisi ihan kumppanin.

En kyllä todellakaan keksi muuta vaihtoehtoa kuin tinder...

Kannustan teitä Karamazov ja Minäitse etsimään tinderistä ym. tilanteista ystäviä, vaikka se olisi turhauttavaa. Yrittäkää halveksia turhautumia, kolauksia, epäonnea. Se on juuri kuten sinä Minäitse sanot aiemmassa viestissäsi Petersonia lainataksesi:

"Mun mielestä pitää vain lopulta kahlata aika yksin elämä läpi. Ellei sitten sattuisi tulemaan vastaan jotain elämän mullistavaa ihmistä, mutta niin harvoin tapahtuu."

Mielestäni ystävyys, parisuhde tms. ihmiskontaktit, vuorovaikutus, yhteistyö, yhteisöllisyys, keskusteluryhmät, ovat väliaikaista lomaa yksinäisyydestä. En luota ihmisiin enkä rakkauteen. Tämä on vain minun mielipiteeni ja minun näkökulmani, minun kokemushorisontista syntynyt. Ne ihmiset jotka ovat reippaampia (narsistisia?) eivät koe elämää minun tavoin. Niinpä minä oletan että vaikka kaikilla ihmisillä on huolia, murheita, turhia toiveita, kolhuja ja hylkäämisen ja toiseuden kokemuksia, niin vain herkät ja empaattiset ihmiset kärsivät näistä koska narsisteilla tms tahtoihmisillä on jo reagointivaste korkealla, he yksinkertaisesti eivät huomaa kolhuja, siis ihan fyysisiäkin kolhuja, kun törmäilevät kyynärpäätaktikoidessaan.

Pinnallinen nykymaailma ei ole ainoa nykymaailma, esim tinderin ym hömpän julma naminami positiivinen nokkimisleikki on vain yksi todellisuus. Toinen on yksinäisyys, kuten minulla. Kolmas on näiden em kahden välillä oleva eli etsiminen. Ja on yksinäisyyttä montaa lajia. Minä kommunikoin ihmisten kanssa kuten kumppanin, kollegoiden, mutta kukaan ei ymmärrä minua, kukaan ei välitä minusta, kukaan ei osoita aitoa halua ja yritystä ymmärtää minua. Siispä vastoinkäymiset, epäonnistumiset ja tämä ihmisten halpamaisuus saavat minussa aikaan sen että en jaksa kiinnostua mistään, ahdistun ja eristäydyn. Esimerkiksi opiskeleminen on minulle käynyt mahdottomaksi. Tietäminen ja tutkiminen herättää sekalaisia häpeän tunteita mm muistoja pilkallisista älykkäistä lukeneiston ihmisistä, katkeruutta heidän etevämmyydestä, katkeruutta omasta luki ja keskittymisvaikeudesta, luopumista kaikesta, jopa viimeisistä kuvitelmista saavuttaa jokin viisaudeksi nimitettävä status kirjoittamalla tai keskustelemalla, taiteen tai runouden tai mietiskelyn tai uskonnon avulla...

Kirjoitin sekavasti mutta toivottavasti jotain selvästi.