Toivoa että olisi jokin kuoleman jälkeinen olotila jossa kaikki olisi hyvin. Sehän loppujen lopuksi on ainut toivo oikeastaan mitä ihmisellä voi olla. Ja nyt maailma on kääntymässä ateismiin, niin mitä meille jää jäljelle? Kun kuitenkin on fakta ettei ihminen elä (ainakaan maan päällä) ikuisesti. Tieteen avulla voidaan pitkittää elämää jonkin verran, mutta jossain kohtaa tulee seinä vastaan. Sen takia tarvittaisiin edes jonkinlainen toivo, mutta miten enää voidaan palata siihen aikaan, kun Jumalaan vielä joukolla uskottiin? Vaikeaa se on. Kun tiedetään jo esim. DNA:sta paljon ja evoluutiosta. Mun mielestä tuo evoluutio-oppi viimeistään vei toivon. Mikä idea meidän elämällä enää on, muuta kuin se että ei saa kuolla? Mutta kuitenkin sairaudet tulee ennen pitkään. Ja sanotaan että pitää elää hetkessä, jotta elämä olisi siedettävää, mutta miten sitä voi elää hetkessä kun aika kuitenkin menee koko ajan eteenpäin. Ja aikaa ei voi pysäyttää. Mikään hetki ei jähmety paikalleen. Joten miten tästä elämästä pystyy oikein nauttimaan?

Me tiedetään nyt paljon mustista aukoista ja alkuräjähdyksestä, mutta ei niillä ole oman elämän kannalta paljon merkitystä. Mun mielestä uskonto loisi merkityksen, mutta pystyykö Jumalaan enää uskomaan?

Se juuri että synnytään ja kuollaan ja siinä välissä elämäkin voi olla aikamoista taistelua. Että täällä me sitten taistellaan oman elämä puolesta ja kuitenkin faktat on faktoja. Että raha tai mainekaan ei lopulta pelasta. Ja onnea on vaikea löytää. Ja sitten kuolemakin on hirveän vaikea asia. Jostain syystä maailma on tällainen....

Kävin tänään seurakuntatalolla syömässä, ja törmäsin "uskis" pariskuntaan. He siiterasivat joka toisessa lauseessa raamattua, ja kertoivat mitä "todellinen" usko on. Mä en tiedä miksi en siedä raamatulla "päähän paukuttelua"?

Luulen että usko on aina subjektinen kokemus varsinkin suhteessa Jumalaan mitä me sillä nyt käsitetään?
Pitäisi varmaan hyväksyä itsestä se että usko ei ole itselle mahdollista ilman että evoluutio, DNA-koodi ja Jumala sovitetaan yhteen.
Miten noi kolme asiaa sovitetaan yhteen? Raamatussa ei puhuta evoluutiosta, tai DNA-rakenteista vaan puhutaan luomistyöstä.
Jos sitä raamattua pitäisi päivittää vanhan testamentin luomistyön osalta, tai ajatella että luomistyö vain ilmaistiin jollekkin ajanjaksolle sopivassa paketissa.
Mieti jos keski-ajalla joku olisi puhunut evoluutiosta, dna:ta, ja aurinko keskeisestä maailman kuvasta. Kaula olisi katkennut. Nyt kun näyttää siltä että edelliset teoriat kertovat tarkemmin meistä ja menneisyydestä niin eikö ole syytä uskoa niin?

Joskus kesi-ajalla ei tarvinnut sovitella tieteellisiä asioita pyhien kirjojen kanssa yhteen. Mutta ei voinut käydä lähi-kaupassa ostoksillakaan. Kaikki aika meni hengissä selviämiseen ja kerran viikossa kirkossa käyntiin. Jos lähiseudulla sattui kirkko olemaan? Se saattoi olla moskeija, tai minaretti?
Joutuivatko ne ihmiset kadotukseen jotka eivät päässeet kuulemaan sanaa Jumalasta? Suurin osa keski-ajalla eläneistä ei todennäköisesti kuullut sanaakaan kristillisestä, juutalaisesta, tai muslimi Jumalasta.

"Me tiedetään nyt paljon mustista aukoista ja alkuräjähdyksestä, mutta ei niillä ole oman elämän kannalta paljon merkitystä. Mun mielestä uskonto loisi merkityksen, mutta pystyykö Jumalaan enää uskomaan?"

Jos ihminen saa luoda itse merkityksen uskonnolle. Jokainen itse? Jos evoluutio haluaa niin? Joskus kannattaa ajatella asioita täysin vastakkaisella asetelmalla.
Mä puhun nyt vain omasta puolestani en minkään uskonnollisen tradition mukaan.

Onhan tämäkin että kirjoitetaan tänne foorumille asioita elämästä ja kuolemasta melko outoa. Mutta ei ole nyt muitakaan kanavia käytettävissä.
Kirjoituksen tarkoituksena on nyt vaihtaa katsonta paikkaa...mitään totuuksia en pysty tarjoamaan.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Totuushan voi olla että ihminen syntyy, elää ja kuolee. Ja ennen syntymää ei ollus ns. missään, eikä kuoleman jälkeen ole enää missään. Ja universumi jatkaa olemassa oloaan loputtomiin, kunnes kaikki tähdet sammuvat ja lopulta mustat aukotkin (kai) tuhoutuvat ja on jäljellä enää vain hiukkasia. Mutta sitä ennen ihmiskunta on jo tuhoutunut. Ellemme keksi jotain keinoa esim. madonreiän kautta mennä toiseen universumiin. Mutta toisaalta mitä tällaisistakaan asioista enää on sitten hyötyä, kun itseä ei ole olemassa. Kun näyttää vahvasti siltä, että kuolema on todella loppu. Tietoisuuden sammuminen.

Olen miettinyt että mitä hyötyä oli Jeesuksenkaan niin riehua? Jos otetaan tämä nykyinen materialistinen katsanto-kanta. Jos Jeesus olisi tiennyt DNA:sta tai evoluutiosta jotain, niin ehkä hän ei olisi hyväksynyt omaa ristinkuolemaa. Ei olisi saarnannut. Vaan olisi elänyt rauhallisen ja pitkän elämän. Ja mitään inkvisitiota ei olisi ollut koskaan. Ei mitään ristiretkiä. Ei ns. pimeää keski-aikaa (välttämättä).

Mutta mietin sitä mitä Kierkegaardkin sanoi: "Että uskon-loikka on se tärkein asia elämässä." Että tavallaan pitäisi hyväksyä, jokin irrationaalinen käsitys elämästä ja maailmasta. Uskoa vaikka sitten täysillä Jeesuksen opetuksiin yms. Mutta juuri sitä ei pysty tekemään, koska tiedostaa kaikki faktat DNA:sta ja evoluutiosta. Ei tunnu olevan mitään ratkaisua tälle nykyajan ongelmalle, kun ei voi enää uskoa ns. mihinkään. Tai että toki voi uskoa vaikka sitten luonnontieteisiin, mutta onko se uskoa? Ei sellainen usko tunnu korvaavan esim. kristinuskoa. Kun pitäisi jotenkin käsittää että maailmankaikkeus on lähes ääretön ja me asutaan pienellä pallolla keskellä suunnatonta avaruutta. Ja me ollaan jokin simpansseista kehittynyt laji. Ja sitten toki me pystymme jotenkin tämän tiedostamaan, mutta se tiedostaminen ei kyllä hirveästi lohtua tuo. Päinvastoin.

Raamattu on ehkä oman aikansa elänyt. Peterson toki yrittää vielä pelastaa sen sanoman, mutta ehkä se jää vain yritykseksi.

Itse uskon että kuoleman jälkeinen olotila on kaikille sama. Jos sitä voi olotilaksi kutsua. Että jos ihminen ei enää sitten ole missään, niin eihän se ole olotila...

Se tosiaan voi olla ainoa tie että luodaan tavallaan elämä itse. Päätetään elämän tarkoitus itse. Subjektiivisesta näkökulmasta. Olen miettinyt että eksistentialismi, antaa ainakin minulle uskottavan kuvan maailmasta ja elämästä. Toisilla jokin muu asia...

Vielä tuli mieleen sellainen kysymys: Onko elämässä mielestäsi enää sitten mitään toivoa, jos ihminen hylkää kaikki uskonnot? Koska mielestäni se on nähty, että tiede ei pysty toivoa tuottamaan. Mutta miten sun mielestä ihmisen tulisi elää, jos hän ei vain kerta kaikkiaan pysty uskomaan vaikka sitten siihen Jumalaan? Jos ei vaan pysty?

Kirjoituksestasi heräsi sekalaisia ajatuksia minulle. Mitä Chateaubriand kirjoitti kristinuskosta? Lemmy Kilnister sanoi jotenkin niin että sota näyttää ketkä ovat tosi ystäviä ja ketkä ei. Onko ydinpommi se joka pelastaa uskovat taivaaseen? Ydinpommi kait lienee mainittu Ilmestyskirjassa. Jos minulla ei olisi muistia en ilmeisesti olisi surullinen, paitsi jokaisen tai melkein jokasen päivän lopussa, kun huomaisin että ihmiset dissaavat tai ignoreeraavat minua. Valitettavasti muistan heidät jo aamulla herätessäni ja se jo luo suunnan päivän suruille ja kolhuille.

minäitse89 kirjoitti:
Vielä tuli mieleen sellainen kysymys: Onko elämässä mielestäsi enää sitten mitään toivoa, jos ihminen hylkää kaikki uskonnot? Koska mielestäni se on nähty, että tiede ei pysty toivoa tuottamaan. Mutta miten sun mielestä ihmisen tulisi elää, jos hän ei vain kerta kaikkiaan pysty uskomaan vaikka sitten siihen Jumalaan? Jos ei vaan pysty?

Tarkoitatko että ei lukitse mitään uskontoa? Ja kun ei hyväksy mitään uskontoa ei ole toivoakaan?
Tiede minusta antaa toivoa lääkeiden, lääketieteen, psykologian ja psykiatrian vinkkeleistä.
Mutta tiede ei vastaa kysymykseen onko elämässä mitään mieltä? Onko kuoleman jälkeen elämää? Onko uskontojen Jumalat olemassa? Tai jos joku tiedeen harjoittaja yrittää vastata niin hän kertoo vain oman kantansa suhteessa edeltäviin kysymyksiin mitään objektista totuutta ei ole puolesta tai vastaan.
Jos ihminen ei pysty uskomaan Jumalaan niin silloin hän elää uskomatta Jumalaan. Voisiko ihminen uskoa siihen toivoon sitomatta sitä mihinkään tiettyyn uskontoon tai tieteeseen?
En minäkään pysty uskomaan mihinkään tietyyn Jumalaan joka ilmoittaa itsestään jollekkin yksittäiselle uskonnolla.
Uskon että on paljon selittämätöntä jota en pysty ymmärtämään jota voin kutsua Jumalaksi - edellinen ei kai hirveästi anna toivoa, mutta se on mihin pystyn.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Eieiei kirjoitti:
Kirjoituksestasi heräsi sekalaisia ajatuksia minulle. Mitä Chateaubriand kirjoitti kristinuskosta? Lemmy Kilnister sanoi jotenkin niin että sota näyttää ketkä ovat tosi ystäviä ja ketkä ei. Onko ydinpommi se joka pelastaa uskovat taivaaseen? Ydinpommi kait lienee mainittu Ilmestyskirjassa. Jos minulla ei olisi muistia en ilmeisesti olisi surullinen, paitsi jokaisen tai melkein jokasen päivän lopussa, kun huomaisin että ihmiset dissaavat tai ignoreeraavat minua. Valitettavasti muistan heidät jo aamulla herätessäni ja se jo luo suunnan päivän suruille ja kolhuille.

En tiedä mitä Chateaubriand kirjoitti roomalaiskatollisesta uskosta? Riippuu kuka tulkitsee ilmestyskirjaa ja miten? Saa kai niinkin uskoa että ydinpommit "pelastaa" kristityt taivaaseen. Muistelisin jotain ilmestyskirjasta "taivaan tulen valjastamisesta" joka voi tarkoittaa montaa muutakin asiaa. Sähköä, nabalmia, ym.
Muistaminen on jossain asioissa hyväksi ja toisissa asioissa pahaksi. Ketkä ihmiset dissaavat tai ignoreeraavat sinua? Toivon että et laske minua sinun kiusaajaksi.

HerKaramazov kirjoitti:

Tarkoitatko että ei lukitse mitään uskontoa? Ja kun ei hyväksy mitään uskontoa ei ole toivoakaan?

Tiede minusta antaa toivoa lääkeiden, lääketieteen, psykologian ja psykiatrian vinkkeleistä.
Mutta tiede ei vastaa kysymykseen onko elämässä mitään mieltä? Onko kuoleman jälkeen elämää? Onko uskontojen Jumalat olemassa? Tai jos joku tiedeen harjoittaja yrittää vastata niin hän kertoo vain oman kantansa suhteessa edeltäviin kysymyksiin mitään objektista totuutta ei ole puolesta tai vastaan.
Jos ihminen ei pysty uskomaan Jumalaan niin silloin hän elää uskomatta Jumalaan. Voisiko ihminen uskoa siihen toivoon sitomatta sitä mihinkään tiettyyn uskontoon tai tieteeseen?
En minäkään pysty uskomaan mihinkään tietyyn Jumalaan joka ilmoittaa itsestään jollekkin yksittäiselle uskonnolla.
Uskon että on paljon selittämätöntä jota en pysty ymmärtämään jota voin kutsua Jumalaksi - edellinen ei kai hirveästi anna toivoa, mutta se on mihin pystyn.
<ul id="bbp-topic-revision-log-391258" class="bbp-topic-revision-log">
<li id="bbp-topic-revision-log-391258-item-391260" class="bbp-topic-revision-log-item">Muokattu kirjoittajan toimesta 3 tuntia, 37 minuuttia sitten. Syy: Korjaus

Mietin sitä, että jos ei pysty hyväksymään, että olisi mitään korkeampaa voimaa. Mitään ns. ihmistä korkeampaa olentoa. Eli siis hylkää jokaisen uskonnon. Ja ajattelee ettei yhdessäkään ole totuutta. Siis esim. ajattelee, että ihminen on täysin luonnon-olento. Ettei mikään meitä ole ns. luonut. Paitsi jos haluaa ajatella, että evoluutio on tavallaan luoja. Mutta ei sekään ole mikään ns. yliluonnollinen asia.

Että voiko toivoa olla, jos ei luota siihen että olisi mitään yliluonnollista? Toki voi ajatella, että emme me sitä voi todella tietää. Mutta mietin, että jos on sellainen fiilis koko ajan päällä, että ei pysty uskomaan. Sellainen tunne, että ei meitä kukaan katsele, esim. Taivaasta...

Eieiei kirjoitti:
Kirjoituksestasi heräsi sekalaisia ajatuksia minulle. Mitä Chateaubriand kirjoitti kristinuskosta? Lemmy Kilnister sanoi jotenkin niin että sota näyttää ketkä ovat tosi ystäviä ja ketkä ei. Onko ydinpommi se joka pelastaa uskovat taivaaseen? Ydinpommi kait lienee mainittu Ilmestyskirjassa. Jos minulla ei olisi muistia en ilmeisesti olisi surullinen, paitsi jokaisen tai melkein jokasen päivän lopussa, kun huomaisin että ihmiset dissaavat tai ignoreeraavat minua. Valitettavasti muistan heidät jo aamulla herätessäni ja se jo luo suunnan päivän suruille ja kolhuille.

Mun mielestä tuo ajatus on juuri vaarallinen uskonnoissa, että tavallaan kuolema pelastaa ihmisen. Se minua eniten risoo niissä.

Muistista on se hyöty, että ei tee samoja virheitä uudelleen, mutta toisaalta ihmisen muisti yleensä toimii ikävällä tavalla. Että se ei välttämättä kiinnitä huomiota noihin virheisiin, vaan tulee flashbackinä joka päivä muistoja menneisyyden ikävistä asioista, joita toiset ihmiset ovat aiheuttaneet. Ja niille asioille ei voi enää mitään. Ne on vaan jäänyt aivojen syövereihin.

Ihmiselämässä kyllä surua riittää. Onni ja suru eivät ole balanssissa. Surua on niin paljon enemmän. Mutta eipä sille mitään mahda millainen maailma on. On vain jotenkin hyväksyttävä tietyt ikävät asiat, vaikka se juuri on vaikeeta...

"Mietin sitä, että jos ei pysty hyväksymään, että olisi mitään korkeampaa voimaa. Mitään ns. ihmistä korkeampaa olentoa. Eli siis hylkää jokaisen uskonnon. Ja ajattelee ettei yhdessäkään ole totuutta. Siis esim. ajattelee, että ihminen on täysin luonnon-olento. Ettei mikään meitä ole ns. luonut. Paitsi jos haluaa ajatella, että evoluutio on tavallaan luoja. Mutta ei sekään ole mikään ns. yliluonnollinen asia."
Sitten hyväksyy asian että ihmiset ovat kehittyneet evoluution pitkässä juoksussa sattumalta. Suhtautuu asioihin siten että jos tiede ei pysty nyt selittämään asioita niin ehkä joskus tulevaisuudessa? Ihminen on tietoisuudellaan nero ja samalla tyhmä. Tarkoitan että ihmiset ovat keksineet teknologian palvelemaan itseään ja samalla sotateknologialla tuhoaan itsensä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

"Että voiko toivoa olla, jos ei luota siihen että olisi mitään yliluonnollista? Toki voi ajatella, että emme me sitä voi todella tietää. Mutta mietin, että jos on sellainen fiilis koko ajan päällä, että ei pysty uskomaan. Sellainen tunne, että ei meitä kukaan katsele, esim. Taivaasta..."

Tähän on aika vaikea vastata törmäämättä relativismiin.
Minkä suhteen toivoa? Omansairauden, opiskelupaikan, työpaikan, yhteiskunnan,  maapallon? Mitä sä toivot sellaista mihin ei tarvita mitään yliluonnollista?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjaus
• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisäys
• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Toivoa ylipäätänsä sen suhteen, että joskus voisi olla onnellinen. Jos ei tässä maailmassa niin sitten jossain muussa. En tiedä voiko tässä käsillä olevassa maailmassa olla onnellinen? Tuntuu että voi vaan yrittää selviytyä jotenkin, mutta selviytymisen sivutuotteena ei onnea näimmä tule.

Ainut onni mitä olen vaikka sitten muutaman sekunnin kokenut tulee siitä että keskittyy täysillä johonkin asiaan. Vaikka kirjaan. Tulee se flow-tila. Ehkä se on sitten ainut olotila, missä voi edes hetkeksi unohtaa tämän maailman ja kaikki murheet. En oikein keksi mitään muuta, miten ihminen pystyisi olemaan irti tästä todellisuudesta...

En tiedä toisiko opiskelupaikka onnea tai työpaikka? Rahaa työpaikka toisi, mutta kun olen mediastakin viime aikoina lukenut kuinka ihmiset polttaa itsensä loppuun töissä ja kuinka pirun ankara tuo työmaailma tuppaa nykyisin olemaan. Ainakin joillain aloilla. Mutta mitä sitten tehdä, kun on työkyvyttömyyseläkkeellä? Jotain ihmisen pitää kuitenkin tehdä, jotta ei sekoa, luulen...

Lainasin muuten sen Hessen Demianin. Vaikuttaa hyvältä...

Aina kun se onni on sidoksissa oman itsen ulkopuoliseen asiaan työhön, kirjaan, parisuhteeseen, kavereihin, liikuntaan se voidaan "ottaa pois", ja sitten ollaan onnettomia.
En kyllä ole löytänyt onnea omasta itsestäni vaikka olen yrittänyt...jatkan silti ehkä yrittämistä meditoinnin kautta, se ei ainakaan maksa mitään muuta kuin aikaa.
Mä en jaksanut psyykkisesti avustajan töitä, edes muutamaa tuntia viikossa. Nyt olen tehnyt ohjaus/opetustyötä viikossa parituntia. Tuntuu että jaksan jatkossakin. Koen hyvän olon tunteen kun olen tehnyt työni. Asumistuesta rokotettiin pois 1/3 siitä mitä tienaan työllä eli rahallisesti tienaan vähän.
En taida tietää mitään alaa jolta ei nykyään ihmisiä polteta loppuun. Työkultuuri on aika kauheaa. Silti ei puhuta työn jakamisesta 4 tai 6-tunnin päiviin.

Kun tein puutarhatöitä aikanaan, niin se oli ihan älyttömän raskasta fyysisesti ja polttavassa helteessä piti kitkeä rikkaruohoja 8 tuntia päivässä ja palkka oli mitä oli. Ja sitten se vaikutti noihin Kelan tukiin. Se systeemi on kyllä aika mätä.

En yhtään ihmettele miksi ihmiset palavat loppuun. Olen ajatellut että kumpi on sitten tärkeämpää hyvä elämä vai sellainen elämä jossa ihmisellä toki on rahaa, mutta mitä ei voi sanoa hyväksi. Ei se raha välttämättä tee elämästä hyvää. Toki tämä meidän yhteiskunta pyörii vain rahan ympärillä. Rahasta on tullut uusi Jumala. Mutta minkäs sille voi, kun kuitenkin pitää saada voita leivän päälle. Se on elämän karu fakta.

Hesse sanoi että elämän tarkoitus on matka itseensä. En nyt sitten tarkalleen tiedä mitä hän sillä tarkoitti, varmaan sitä että pohdiskelu on kuitenkin se pääasia elämässä. Ja asioiden pyörittely mielessä. Varmaankin.

Mutta tukeeko tämä yhteiskunta sellaista elämää? Ei siltä tunnu. Mua välillä inhottaa mainokset yms. Että tavallaan ihmisestä tehdään vain rahaa kuluttava olento. Tiedän toki että ei yhteiskunta välitä tällaisista mielipiteistä. Miettii mitä kävi Jeesuksellekin. Yhteiskunta hänet ristiin hakkasi. Mutta ei ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa tässä maailmassa kuin tanssia yhteiskunnan pillin mukaan tai sitten olla köyhä...

Ihmiset poltetaan loppuun jokainen vuorollaan. Palkat ovat olemattomat monella alalla ja työpäivät pitkiä. Tällaista tämä nyt sitten on. Ei yhdeltä vastarannan kiiskiltä kysytä mielipidettä. Vaikka minulta. Massat jyrää. Siinä mielessä individualismi ei toimi täällä. Paitsi että lopulta ihminen on vain omassa kehossaan ja aina jollakin tapaa yksin...

Toki se on kunnioitettavaa, että tekee töitä tai vastaavaa. Ainakin tässä kapitalistisessa yhteiskunnassa. Mutta niin paljon on parannettavaa vielä tässä systeemissä. Ei tavallaan kiinnitetä huomiota ihmisten elämänlaatuun, vaan vain siihen että he tekevät töitä. Toki useat ihmiset saavat elämäänsä tarkoituksen työstä. Mutta kun me ihmiset ei olla samanlaisia kaikki. Se tässä systeemissä tuntuu nyt olevan vikana... Että oletetaan jokaisen ihmisen sopivan samaan muottiin...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä