Tsemppiä!

Kyllä elämä hymyilee vielä!👍

🍓🌿

Toivottavasti. Olo nyt vähän parempi kun kävin kävelyllä. Kyllä taas huomasi kuinka tärkeää liikunta on. Täytyy vaan yrittää pitää kaikki balanssissa vaikka sehän juuri vaikeinta onkin. Ei elämä varmaan kenellekään ole jatkuvaa riemua... Mutta hyvä jos se välillä on...

Mun täytyy vakavasti miettiä, että haluanko elää tällaista elämää, mitä minun elämäni tällä hetkellä on? Sillä elämäni tuntuu välillä liian suurelta kärsimykseltä. Onko se enää inhimillistä elämää? Kannattaako minun jatkaa liian pitkälle tätä itsemurhan pakenemista?

Menen koko ajan paikasta toiseen ja yritän vain selvitä. Mutta olen välillä siinä pisteessä etten jaksaisi enää elää.

Totuushan on se että kuolemakin on vaihtoehto. Jos ihminen näkee tämän elämän liian raskaana. Toisaalta vielä minulla kuitenkin on jonkin verran voimavaroja.

Tiedän että itsemurha on moraalisesti arveluttavaa. Ja sitä ei useimminkaan hyväksytä.

Olen vain miettinyt että miten minä jaksan tällaista olotilaa. Jossa on sekä henkisiä että fyysisiä kipuja...

On tämä vain jotenkin traagista tämä elämä. Elossa on pysyteltävä vaikka ei jaksaisi.

Lääkkeitä täytyy käyttää. Eikä vain apteekista saatavia vaan kaikenlaisia muitakin. Esim. liikunta.

Kun miettii omaa elämää taakse päin, niin ei se kyllä ihan nappiin ole mennyt.

Olen huomannut että olen kolmekymppisenä alkanut katsomaan jo taakse päin. Vaikeita vuosia oli. Ainahan tämä elämä on vaikeaa. Kun ei saisi mitään nauttia liikaa. Silti tekisi mieli juoda olutta, vaikka tiedän että se voi käydä kohtalokkaaksi.

En vain ihan tajua tätä elämän yksitoikkoisuutta. Että aina pitäisi mennä nukkumaan ajoissa ja herätä aikaisin. Ja ruokavalio pitäisi pitää terveellisenä. Ja pitäisi urheilla. Ja teen toki näitä kaikkia, mutta silti mietin vain että minkä takia.

Tiedän kyllä sen että Helvetti tulee silloin elämään, kun ei noudata hyviä neuvoja. Se on tietenkin otettava vakavasti. Se on juuri se kaaos, mistä Jordan Peterson on puhunut.

En vain täysin tiedä miten tätä elämää tulisi elää? Minulla on kavereita ja harrastuksia. Eikä tämä elämä nyt täysin helvetti ole, vaikka välillä siltä tuntuisikin.

En vain käsitä sitä että minkä takia täytyy elää? Jos on huonossa kunnossa ja masentunut, niin täytyykö tätä olemista jatkaa väkisin.

Tiedän että moraali on sitten se asia mikä voi pitää ihmisen hengissä, mutta kun en tiedä mitä minä tekisin maan päällä. Minun täytyy tehdä jotakin. En voi vain maata sohvalla koko aikaa.

Pitäisi olla tyttöystävä, mutta kun en sellaista saa. Pitäisi käydä töissä, mutta asiat eivät ole järjestyneet niin.

En ymmärrä tätä elämää siltä osin että vaikka kaikkensa tekee, niin silti olo ei useinkaan tunnu hyvältä.

Mutta silti sitä vain elää päivästä toiseen ja yrittää keksiä joitain menoja. Ajan kuluttamista vain... Sitähän tämä on... Kai sitä pitäisi olla tyytyväinen että on hengissä. Mutta riittäkö se pelkästään?

Hei,

jostain tulee kuva, että tunnetko itseä miten hyvin? Jos tunnet ja tiedät mistä saat iloa ja mikä antaa hyviä olotiloja, miksi et toimi niin, että voisit kokea niin?

Tyytyväinen olo on seurausta itsen hyvänä pitämisistä. Jos itsellä on matalalla mieli ihan kipuihin asti, se ei muutu jos ei ota ja ala tekemään jotain mikä antaa sen (matalan olon) painua vaikka tekemisen alle.

Kaikenlainen liike on hyväksi niin keholle kuin aivonystyröillekin.

Jos taas  liikkumisia ollut viikko, sitten päinvastainen, asettuminen  lepoon, kuunteleminen, joku cd joka rauhoittaa mieltä. Tai itse tiedät parhaiten mikä saa sinut kuulemaan muuta kuin kipua.

Kirjastossa viimeksi käydessä sattui olemaan lainattavissa Novospasskin luostarin mieskuoron levy (2006), vaikka osaksi laulavat venäjäksi, cdn sisältö kuitenkin englanniksi ilmaistu, pääsee sisällöstä jyvälle.

Tuolla toimimisella tarkoitan sellaisia joihin voit itse vaikuttaa. Tyttöystävä tai työpaikka ovat vaikeammin saatavissa, kun eivät riipu sinusta. Tai siis hakeutumistahan ne kysyy, harvemmin tyttöystävä tulee ovikelloa soittamaan ja työt näinä aikoina vaikeita löytää, vaatii uskaltamista molemmat.

Mikä näistä tyypeistä koet olevan lähinnä sinua? eniten kuvaa sinua?

Näkijä?

Kokija?

Tekijä?

Oikeastaan kaikki nuo. Viime aikoina enemmän tuo tekijä.

Ei se olo varmaan ikinä voi täysin tyytyväinen olla...

Se on se ongelma että en jaksaisi tehdä mitään vaikka tiedän että tekeminen auttaa. Elämä on jotenkin jumissa. Kirjastossa istun joka arkipäivä ja pänttään. Juuri se elämän tylsyys on se asia mikä painaa. Toki kirjat on mielenkiintosia jne. mutta kun sitä odottaa joka päivä että tapahtuisi jotain mikä toisi mielekkyyttä elämään lisää.

No kai se on niin että Taivaaseenkin pääsee vain kärsivällisyydellä...

Voimia sulle minäitse89! Hirmuisesti voimia sulle toivon! Anna lepoa itsellesi, vaikka ihan sängyssä makaamista jos se on se mitä kaipaat.

Mitä pänttäät kirjastossa?

Hei, onko mitään konkr.tekemistä josta olet tykännyt aiemmin tai aina?

Yleensä omassa elämässä olen päässyt irti jumeista vaan alkamalla tekemään vaikka jotain askaretta. Isoveli tykkäsi rakennella pienoismalleja, jonkun korkean raketinkin kokos ja liimas ja maalas lopulta. Pikkuveli hurahti rumpuihin 8 vuotiaana, musiikkiin päätyi vaikka opiskeli elektroniikka-asentajan ammatin tekemättä päivääkään sitä työtä. Postinjakajana tienasi vuokrarahat omilleen muutettuaan. Isoveljen ensi työ taisi olla tsupparin työtä; roudasi ihmisille ruokaostoksia ym. Kohta on eläkeiässä toimineena myyntialalla koko työhistorian.

Elämä ei ole itessään tylsää. Tylsyys tulee jos ei voi toteuttaa itseä, jos ei löydä ominta tekemistä. MItä olet tähän astisen elämän aikana tehnyt? Minkälaiset asiat sinua kiinnostaa?

Hei. Olen aikuinen nainen, ikäni kärsinyt ahdistuneisuudesta lievemmässä tai voimakkaammassa muodossa koskaan siitä täysin pääsemättä. Myös masennus diagnosoitu joskus, nyt se on ollut aika pitkään aikaan ollut hallinnassa.

Nuo itsemurha-ajatukset itsellekin varsin tuttuja. Ensimmäisen kerran muistan suunnitlleeni im. 7-vuotiaana. Se oli lapsellinen epätoivoinen yritys; piti tylsällä kääntöveitsellä vetää ranne auki mutta siitä ei tullut mitään. Koskaan kenellekään en kertonut, koska kotonani en voinut mitään puhua. Ahdistus ja tuska oli valtavat.

Nuorena aikuisena suunnittelin korkealta hyppäämistä, ja hakeuduin paikkoihin joissa voisin sen toteuttaa. En tiedä mikä pidätteli, vaikka paha oli koko ajan valtava. Yksin näitä pyörittelin ja olen pyöritellyt, kenellekään en ole voinut puhua koska ketään ei ole joka jaksaisi kuunnella. Psykologi joskus kysyi olenko suunnitellut im. ja miten sen toteuttaisin. Sanoin että mielessä on, mutta tekotapaa en kerro. En halua että kukaan pääsee estämään jos toteuttamisasteelle etenen.

Näitten ajatusten kanssa olen sinut, ja itse asiassa tuntuu jopa turvalliselle aj lohduttavalle että minulla on tämä mahdollisuus eikä sitä kukaan saa minulta pois. Olen opetellut pärjäämään tämän kanssa, ja pystyn toimimaan elämässä ihan ok. En käytä mitään lääkkeitä. Psykologilla juossut joskus aikoinaan paljonkin, nyt en tunne tarvetta siihen, koska mitään ratkaisua en ole sieltä suunnasta saanut kehiteltyä.

Asia joka minua kuitenkin askarruttaa on se, että joskus, onneksi harvoin, minulle tulee välähdyksenomainen ajatus että pakko hypätä tuosta parvekkeelta tai ikkunasta ja löydän itseni jo ryntäämässä sinne. Pelästyn kun "herään" siitä, koska en halua toteuttaa lähtöäni sillä tavalla enkä nyt kun jaksan kuitenkin näinkin elää. Asun korkealla, ylimmässä kerroksessa mutta en ole varma kuolisinko jos hyppäisin. Alla on nurmikenttä.

En varsinaisesti halua kuolla, mutta kuitenkin haluan! Olen miettinyt että kenties kuolemankaipuu on kuitenkin tarvetta päästä pakoon, pois ahdistavasta olosta, ei niinkään kuolemanhalua sen varsinaisessa merkityksessä?

Onko kukaan muu kokenut noita "kohtauksia", äkillistä kuin salama kirkkaalta taivaalta tulevaa pakkoa esim. hypätä nyt, heti paikalla ja viime hetkellä saanut estettyä?

Kiitos! Filosofiaa pänttään.

Tykkään lukea, mutta pitäisi tehdä jotain muutakin.

Tavallaan sitä vain odottaa koko ajan jotain.

Ja aika usein kun alan lukemaan, niin mieleen tulee että pitäisi tehdä jotain muuta.

Sitten sitä vain tekee kaikkea aina vähän. Koko ajan siirtyy asiasta toiseen jahdaten vain mielihyvän tunnetta.

Kirjoittaminen ja lukeminen sentään on hetkittäin kivaa.

Sitä vain haluaisi upota johonkin esim. kirjaan, mutta en sitten tiedä että auttaisiko sekään. Silti pitää tehdä nämä kotihommat ja muita askareita. Sitä vaan haluaisi pysyä autuaassa tilassa jatkuvasti. Sitä se Taivas varmaan on...

Moi Partaalla.

Itse sain sellaisia välähdyksiä, kun aikanaan join alkoholia. Enää en juo. Kyllä niitä joskus vieläkin tulee, mutta pystyn ne hallitsemaan. Täytyy vain olla kärsivällinen.

Itsekin vielä kuitenkin jaksan elää joten en suunnittele mitään im tekoa.

Im tosiaan on vakava asia. Olen huomannut että kanssa ihmiset kyllä antaa arvostusta jos vain jaksaa elää kaikesta huolimatta. Se kannustus on hieno juttu.

Olen huomannut että lukeminen auttaa noihin ajatuksiin. Ettei ne koko ajan pyöri päässä.

Joillakin voi auttaa usko Jumalaan.

Itse pystyn nykyään olemaan kärsivällisempi kuin ennen. Se on toiminut. On antanut vain im-ajatuksien olla hetken aikaa ja odottanut että tulee muita parempia ajatuksia.

Onko muilla tätä, että jo kolmekymppisenä tuntee itsensä hirveän vanhaksi? On niin paljon muistoja jo kerääntynyt. Jotenkin vaan tuntuu että olisi elänyt jo hirveän pitkään...

Aivan kuin mun sisällä olisi jokin saatanallinen voima joka ehdottaa itsemurhaa. Elämä tuntuu välillä niin kovin raskaalta. Tuntuu siltä että haluaisi olla uskossa, mutta kun epäilen niin kaikkea.

Samalla on myös katkeruutta siitä, että elämä on mennyt tällaiseksi.

Kun maailmassa on niin hirveästi ongelmia ja minullakin on. Ensinnäkin tämä fyysinen kipu. Sitten henkinen. Sitten se ettei ole tutkinto-opiskelu paikkaa tai työtä. (avoimessa nyt jonkin verran opiskellut) . Sitten se etten mitenkään saa kumppania. Toki voisi yrittää enemmän mutta kun on välillä niin uupunut.

Sitten on se ongelma, että mitä jos kuolemassa häviää kokonaan? Minkä takia tänne on synnytty, jos me häviämme lopulta kokonaan? Mikä on tämän elämän idea?

Ja sitten vielä se, että jos kerran tämä elämä on kohdusta hautaan kärsimystä. Niin minkä takia ei sitten ryyppää ja rellestä? Minkä takia ei sitten voisi hakea vain nautintoa? Toki se tie vie useinkin tuhoon. Mutta onko loppujen lopuksi millään mitään väliä?